keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Haspa Marathon Hamburg 2016


Sunnuntaina 17.4 Hampurin maraton.

Herätys klo 05.30: 

Oli uskomaton tunne, kun ei väsyttänyt yhtään. Ei yhtään. Tulin Hampuriin jo torstaina, jotta saan nukkua. Ja minähän nukuin. Kymmenen tuntia öisin, päivisin kolmen tunnin päikkäreitä. 

Aamiainen klo 06.00:

Hostelli suostui aloittamaan aamiaisensa jo poikkeuksellisesti klo 06. Olin paikalla viittä vaille. Paljon hedelmiä, vähän mysliä, pieni pala leipää ja paljon kahvia. Vatsa piti saada toimimaan. Juttelin myös erään tanskalaisen kanssa tunnin verran. Hänelle koitos olisi ensimmäinen. Yritin saada häntä rentoutumaan ja jättämään turhat aikapaineet. Onnistuin ainakin osaksi. Jos en hänen kanssaan, niin itseni. Sisälläni oli rauhallinen fiilis. Sitähän tänne lähdin hakemaan. Keskittymistä, jotta voin nauttia olennaisesta.

Valmistautumista klo 07.00-08.00:

Kuuntelin musiikkia, fiilistelin. Ulkona oli viileää, ainoastaan +5c. Aurinko kuitenkin paistoi, joten päätin lähteä shortseilla ja lyhythihaisella topilla. Palelen aina, mutta juostessa ei saa missään nimessä  olla liikaa vaatetta päällä. Kisa-asu päälle, polven teippaus, kymmenettä kertaa vessaan (varmuuden vuoksi, homma hallussa) ja päälle vielä vanhat verkkarit sekä kulahtanut tuulitakki.



Lämmittely klo 08.00:

Hostellistani Reeperbahnilta oli lähtöpaikalle 2,2km. Päätin mennä lähtöön kiertoreittiä, jotta saan kunnolla lämpöä päälle. Lähtökarsinassa tuli olla klo 8.35, joten halusin mennä sinne vasta viime hetkellä. Ilma oli edelleen kirpsakka, joten en halunnut, että minulle tulee kylmä. Kävelin, juoksin, kävelin, juoksin. Jalat tuntuivat hyviltä. Ei nyt mitenkään superhyviltä, mutta tämä riitti. Polvessa tuntui vielä pahalta perjantain viimeistelylenkillä, mutta nyt kaikki tuntui olevan paremmin. 

Lähtökarsina D klo 8.35:

Laura oli jo paikalla, kohta tuli Lotta. Ihmiset lämmittelivät, mulla oli hyvä fiilis. Kohta karsina täyttyi ihmisistä, joten tuuli ei päässyt sinne ja pitkien ihmisten keskellä oli lämmintä. Pystyin heittämään lämppärivaatteeni roskikseen ja pysymään lämpimänä lähtöön asti. Halauksia, tsemppauksia. Tästä tulee kiva päivä, mutta missä on 3.30 jänikset, joiden perässä mun piti taapertaa? Tulee aika mielenkiintoinen juoksu, jos en tiedä yhtään tahtia. Kaiken järjen mukaan jaksan 5min/km-vauhtia sellaiset 30km, jonka jälkeen kaikki annetaan Äiti Maan haltuun.  

Lähtö klo 9.00:

Laura lähti menemään omia menojaan ja jäin Lotan kanssa. Koska itselläni ei ollut nopeusmittaria mukana, piti Lotta huolen siitä, että ei lähdetty liian lujaa. Tiesin, että reitti menee ensin Reeperbahnia pitkin ja sitten jonnekin. En ollut taaskaan muistanut vilkaista reittikarttaa. Nooh, samapa tuo. Lotta myös laski, että ollaan virallisesta kellosta jäljessä noin kaksi minuuttia, joten ensimmäinen tavoite oli olla kymmenessä kilsassa virallisen kellon mukaan n.52min. Sitten puolikkaassa 1.47. Sitten en enää muistanut tavoiteaikoja, mutta so what.

8KM:

Välillä Lotta varoittelee, kun lähden liian lujaa. Himmailen. Mutta voi pojat, tuntuu raskaalta. Eräs keminmaalainen mies juttelee meille, mutta olen liian väsynyt vastaillakseni. Mutta tiedän tämän. Eka 50min on aina paha. Aina. Siitä ei saa päätellä mitään. Pitää vaan antaa mennä. Taistella ja antaa mennä. 

10KM:

Kympin väliaika reilu 50min. Kadotan Lotan taakseni ja annan jalkojen viedä. Askel on todella hyvä. Jalat vie eteenpäin, kunnes eräs mies rynnii takaa ja joudun ottamaan sivuaskeleen. Perhana. Heti otti polveen. Kaikki pienetkin kierrot on murhaa. Juomapisteillä yritän väistellä maassa lojuvia kuppeja ja säntäileviä ihmisiä. Jos nyt astun jonkun juomakupin päälle, voi se olla matkan loppu tai vaikeuttaja. Päätän aina pysähtyä juomaan, jotta vältyn horjumiselta. Nyt ei oteta riskejä. 

12KM - 20KM:

Homma toimii. Mietiskelen, että puolivälissä ei saa olla liian väsynyt. En ole, joten hyvä. Ihmiset kannustavat, annan juostessani läpyjä lapsille. Ne hymyt hurmaavat. Välillä mietin tavoitettani. Ehkä se 3.30 voi alittua, jos kaikki menee hyvin, mutta haluan ainoastaan ehjän juoksun. Juoksun, jossa ei katketa, jossa ei lähdetä liian kovaa ja jossa en joudu taistelemaan tuon pirun polven kanssa. Olen jälleen tyytyväinen, että jätin nopeusmittarin himaan ja jatkan matkasta nauttimista.

21,1KM - PUOLIMARATON:    

Hahaa, väliaika vähän alle 1.45. Mennään siis just oikeaa tahtia. Olen supertyytyväinen, että tämä 5min/km-tahti on selvästi jäänyt selkäytimeen. Mietin Mörökölliä, joka seuraa koneelta juoksua. Lupasin lähtiessäni, että menen kerrankin mukavuusalueen ulkopuolelle. Että voisin jopa hengästyä. Joopajoo, en kai nyt sentään :D 

25KM:

Väliajasta yritän laskea mahdollista vauhtiani, mutta en osaa tai en jaksa. Alkaa väsyttämään. Yritän psyykata itseäni sillä, että ei saa luovuttaa. Aina välillä tulee huonoja hetkiä, mutta kilsan päästä homma voi olla toinen. Ehkä tämä ei ole vielä loppuväsymystä, vaan hyvä hetki tulee vielä. Anna mennä vaan! Seuraavat kilometrit on vaikeita, helkkarin helkkari. 

28KM:

Mukana ollaan! Joku kumma notkahdus, mutta nyt taas tuntuu hyvältä! Lasken, että kolmestakympistä on tasan 12km maaliin eli tavoitevauhdilla tunti. Kuinkahan hitaasti menin nuo huonot kilsat? Ihmiset on ihania. Kannustusta, hymyjä. Reitti on aivan fantastinen. Tasainen, vaihteleva maisemiltaan. Taidan rakastaa Hampuria. 

30KM:

Ei voi olla totta! Vielä ollaan alle 3.30-vauhdissa. Huomasin, että en ollut oikeasti itsekään uskonut siihen, että jaksaisin tätä tahtia tänne asti. Tästä seurasi pieni liikuttuminen. Josta taasen seurasi hengityksen vinkuminen. Nyt keskitytään siis muihin juttuihin. Polvi! Miten se on noin hyvä? Vielä pari viikkoa sitten se keräsi valtavasti nestettä lenkillä ja nyt se vaan tulee mukana. Tiedättekö mitä? We are not done yet! Hyvä polvi! Ja jälleen pieni liikuttuminen. Josta taasen seurasi hengityksen vinkuminen. Nyt ihan oikeasti nainen, lopeta ja näytä hyvältä. 

32KM:

Siis kymppi vielä. EEEENNNN JAKSAAA. Jaksatpas. Oot juossut kympin viime vuonna perusmatkalla Vierumäellä helteessa. Vihaat hellettä ja juoksit sen silti. Onko tämä muka pahempi? Juokse äläkä vikise. 

35KM:

Ei ole totta. Oon tavallaan vieläkin tavoitevauhdissa. Just ja just. Tiedän kyllä, nyt se vauhti hidastuu, mutta kuinka paljon. Päätän, että mahdollisimman vähän. Lupasin Mörököllille irvistää edes jonkin verran.  

37KM:

Irvistän ja taistelen huonoa oloa vastaan. Oksettaa niin älyttömästi. Mistä tämä nyt tuli? Veikkaan, että join vähän liian reippaasti. Enemmän, mihin olen tottunut. Ja nämä reisiparat! Miten mulla voi olla etureidet ihan hapoilla. Koskaan ollut tällaistakaan. Vaihdan juoksuaskeleen japanilaiseksi sipsutukseksi ja viuhdon käsillä vauhtia. Perhana, nyt ei jätetä kesken. Kun 40KM on täynnä, aloitan loppukirin. 

40KM:

Loppukiri my ass. Kuka idiootti on tuonut tähän loivan ylämäen? Mäkihän on yhtä pitkä kuin Pohjanmaan mäet yhteensä. Minä tällästä pyytänyt. Yleisöä on ihan liikaa. Vaatimattomana suomalaisena en kehtaa oksentaa tähän. 

42,2KM:

Vihdoin maali! Mun on niin huono olo. Etsin paikkaa, mihin oksentaa, mutta eihän mun olekaan enää huono olo. Mutta nämä reidet. Hjälp! Tiedän, että loppuaika on jotakin 3.31 ja risat. Hymyilyttää ihan pirusti. En oikeasti olisi uskonut. Oon niin tyytyväinen, että jaksoin tavoitevauhtia noi kauan. Ihan uskomatonta. Ja tuo polvi. Ei se ole edes turvonnut! Tämähän meni hyvin. Ja tämähän oli taas niin kivaa. 



MAALI: 

Löydän Lauran, joka on tehnyt ihan huikean juoksun. Ihanaa päästä halaan <3 Ulkona on viileää, mutta siitä huolimatta kävelen hymyissä suin takaisin Reeperbahnille. Olen niin tyytyväinen juoksuun. Loppua lukuunottamatta juoksu oli miellyttävä, rento ja nautin siitä. Juoksu eteni tasapainoisesti, selkeästi kuntoni mukaisesti. Ei ylilyöntejä, ei turhia riskejä, paljon iloa. Olin jotenkin rauhallinen koko juoksun ajan ja jaksoin keskittyä itse juoksuun. Kun ajatus lähti panikoimaan, korjasin sen välittömästi. Vanha ennätys 3.37 parani komeasti uusiin lukemiin 3.31.33 ja joskus sitten otetaan tuosta taas jonkin verran pois. 


Nyt on nimittäin aika siirtyä triathlonhommiin!

 
Tässä hieman väliaikoja:


Naisissa 206 / 2705
Ikäryhmässäni 42 / 359






  








torstai 7. huhtikuuta 2016

Vaikeuksissa ollaan.


Tyhmä, tyhmempi, tyhmin - minä.

Kuten vanhat blogin lukijat tietävät, minulla on polvivamma. Se on vanha vamma, joka ei parane koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään. Tämän vamman takia lopetin lääkärin määräyksestä kovan liikunnan vuonna 2009 ja koulutin itseni uudelleen pois liikunta-alalta. Kunnes tapasin fiksun fyssarin, joka loi uskoa kuntoutukseen. Polven ympäristöstä tehtiin vahvempi, liikerata korjattiin ja tadaa, pystyin juoksemaan. Vedin jopa muutaman vuoden Bodyattackia, joka on käytännössä ryhmäliikuntatunti, jossa hypätään hyppy hypyn perään. Ikinä en kuvitellut pystyväni juoksemaan poluilla epätasaisella alustalla, mutta senkin tein. Ikinä en kuvitellut juoksevani ultramatkoja, mutta senkin tein. Tarkasti. Jalan kanssa on oltava tarkka. Paikat eivät saa mennä liian jumiin. Huono juoksuasento on myrkkyä polvelle. Se reagoi välittömästi. Reagoi, mutta leppyy parin päivän kuluttua, kun asento korjataan. Tottakai kaikki juoksu- ja pidemmät triathlontapahtumat ovat sille myrkkyä, mutta se leppyy kyllä. Viime syksyn Halloween Hiken 100km oli totista myrkkyä, mutta jo kahden päivän päästä pelasin pihalla Kahvakuulan kanssa lätkää. Ilman kipuja.



Pääsiäisviikkona keskityin juoksemiseen. Jotenkin halusin saada rutiinia askeleeseen. Talven treenit ovat jakautuneet juoksun, uinnin ja pyöräilyn kesken. Juoksua on ollut vähemmän kuin ennen. Olin myös pääsiäislomalla Tampereella, joten pyörä jäi Vaasaan. Juoksin paljon. Nautin siitä, koska takana oli harvinainen talvi. Polvi oli kipeytynyt talven aikana ainoastaan YHDEN ainoan kerran. Kyseessä oli pitkän pyörätreenin jälkeisenä päivänä tehty pitkä lenkki. Lonkankoukistajat olivat takkurassa ja lantio liian takana. Siitä huolimatta ryskäsin pitkää lenkkiä läpi ainoastaan todetakseni, että ÄLÄ JUOKSE HUONOLLA ASENNOLLA. No, polvi otti taas itseensä. Mutta parin päivän päästä oltiin jälleen kavereita.

Asiaan. Juoksin siis pääsiäislomalla paljon. Sanoin jopa ääneen, että on niin mahtavaa, että jalka taas kestää satasen juoksuviikot. Niin. En sitten ottanut huomioon, että perästä kuuluu. Ja kun minä tiedän tämän! Älä saamari juokse satasen viikkoa yhtäkkiä, jos olet koko talven juossut 3-4 kertaa viikossa. Tiesin tämän. Tiesin. Mutta unohdin, että on myös muita vaanivia vammoja kuin tuo polvi. Kaksi päivää juoksuviikon päättymisen jälkeen kaikki oli hyvin. Kunnes tuli lopullinen niitti. Menin näyttämään juoksukoululaisille loikkaharjoituksia eli loikin. Eli hypin. Eli hypin vähän lisää. Olin niin olevinani vammani yläpuolella! Polvihan oli niin hyvä! VÄÄRIN. Tätähän ollaan Miia kokeiltu muutama kerta. Kevyt hyppiminen on ihan ok, mutta painolla polven päälle tuleminen on mennyttä elämää. Muistatko, että et voi esimerkiksi nousta vasemmalla jalallasi korkeaan autoon? Miten nyt voit hyppiä sen päälle?

En voinutkaan. Jo tiistai-iltana olin jälleen tavallinen kuolevainen. Supersankari-polveni oli mennyttä ja jalassa tuntui sekä juoksijan polven oireet että polvi oli vanhan vamman valloissa. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Jalalla voi juosta. Kuinka kauan, en tiedä. Yleensä se kestää tässä tilassa 20-25km. Paitsi, jos asento on koko maratonin ajan loistava. Pientäkään kiertoliikettä se ei siedä, eikä ojennusta. Iltaisin Mörökölli avaa kalvoja ja minä puren hammasta. Avataan lantiota, jotta saan optimin asennon sille. Aktivoin syviä lihaksia, jotta voin tukea keskivartalolla asentoa.

Eniten harmittaa ennätys, jonka tein matolla viime lauantaina. Juoksin kympin nousevasti ja loppuaika oli 42.22. Entinen ennätys tuolla samalla matolla oli vähän alle 45min. Niinpä. Aloin itsekin uskoa siihen, että hyvänä päivänä se 3.30 voi maratonilla mennä rikki. Itseluottamus nousi, kunnes taas muistin. Perhanan polvi.

Viikon päästä olen Hampurissa. Sunnuntaina 17.4 juoksen siellä maratonin. Juoksen. Polvi parantuu ja kaikki menee hyvin. Luotan, uskon ja olen positiivinen. Ja sen jälkeen olen jälleen hieman viisaampi, mikä tulee omaan harjoitteluun.  


Ja jos ihmetyttää, miksi tuollaisella polvella pitää urheilla. Ihmettele vaan rauhassa.  

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

5 vinkkiä maratoniin valmistautumisessa


Koska tuleva Hampurin maraton 17.4 on järjestyksessään jo kahdestoista maratonini tai sitä pidempi tempaisu, ajattelin jakaa teille kaikille lukijoille tärkeät viisi vinkkiä. Nämä asiat olen kokenut erinomaisiksi, jopa välttämättömiksi. Kannattaa siis lukea vinkkini tarkasti ja painaa ne muistiin. Vinkit eivät ole sukupuoliriippuvaisia.

1. Todisteet

Jos et julkaise SoMessa kuvia juoksustasi, ei juoksua tapahtunut. Pelkkä teksti ei riitä todistamaan suoritustasi ja kuva saa sitä paitsi tutkitusti enemmän tykkäyksiä Facebookissa. Kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut hikisestä, kirkkaanpunaisesta naamastasi, joten ota maalintulokuva aina ENNEN juoksua. Voit teeskennellä, että se oli otettu juoksun jälkeen. Hymyile, halaa kaveriasi ja näytä voitonmerkkiä. Läpi menee. 

2. Vaatteet osa 1

Nyt on mikrojuoksushortsien kevät. Ne näyttävät hienoilta susirajassa, kun takana juoksevat jännittävät, pysyykö ne pakarat nyt siellä sisällä vai ei. Nämä shortsit ovat myös avain monen keski-ikäisen jantterin juoksuennätyksiin, kun hyviä näkymiä seuraamalla ylittää mielikuvituksensa lisäksi monia muita esteitä. Näitä kyseisiä mikroshortseja on nyt kaupat pullollaan. Ne jopa kuulostavat hienoilta, mik-ro-short-sit. Tulee seksikäs pöhinä, kun niitä kaupassa hiplailee. Kerran muuten yksi nimeltämainitsematonblondi osti sellaiset ja lähti juoksemaan maratonia. Siinä viidentoista kilometrin kohdalla sisäreidet huusivat vaseliinia ja kolmenkympin kohdalla tunsit - tai siis se tyttö tunsi - kudosnesteiden valuvan pitkin sisäreisiäsi kohti vapautta. Mutta juoksussa seksikkyys tulee AINA ennen hyvää oloa, joten valitse mikrojuoksushortsit. 

3. Ilmeet

Harjoittele hyvissä ajoin ilmeitäsi peilin edessä. Suurimmissa juoksutapahtumissa on myös virallisia kuvaajia, joten voit tapahtuman jälkeen ostaa itsestäsi juoksukuvan jopa kolmellakymmenellä eurolla. Haaveilet onnistuneesta kuvasta koko juoksun ajan. Kuinka kehystät sen, laitat sen työpöydällesi tai makuuhuoneeseesi. Kuinka näytät sitä naapurin Teijalle tai asetat sen sivupöydälle heti joulukinkun taakse, jotta mahdollisimman monen sukulaisesi silmäpari tavoittaa supervoimasi. Se kuva tulee määrittelemään minuutesi seuraavaan maratoniisi asti. Sitä paitsi työkaverisi käyvät kuitenkin katsomassa kuvat tapahtuman nettisivuilta, joten PANOSTA. 


Ei siis näin.


Vaan näin.
Kun näet kuvaajan, pysähdy ja poseeraa.
Laita leuka rintaan 
ja näytä niin seksikkäältä kuin 
märkäpuvussa tai mikrojuoksushortseissasi voit ylipäätään näyttää.

4. Vaatteet osa 2

Sekä paitasi että kenkiesi merkki, laatu tai istuvuus ovat ihan samantekeviä. Kunhan ne sointuvat mikrojuoksushortsiesi väreihin. 

5. Valmistautuminen ja palautuminen

Maraton on pitkä matka, mutta sekä äitiys että avioliitto ovat vielä pidempiä matkoja. Siksi maratonille kannattaa lähteä mahdollisimman kauas. Itse valitsin kohteeksi tällä kertaa Hampurin, johon lentoni lähtee jo kolme päivää ennen maratonia, koska jalat jäykistyvät todella helposti noinkin pitkällä, lähes mannerten välisellä lennolla. Maratonin jälkeisenä päivänä lennän Tukholmaan, jossa välilaskuni kestää neljä päivää. Tiedättehän nämä halpalentoyhtiöt...