maanantai 30. syyskuuta 2013

Kisaviikko on täällä!

Kisaviikko, kisaviikko, kisaviikko! Tätä on odotettu monta viikkoa ja nyt voin päästää itseni virallisesti irti.


Henkisesti olen jo Kolilla. Ajatukset ovat tulevassa juoksussa ja tuleva 43 kilometrin ponnistus on etualalla ajatuksissa. Mää lataan 24/7. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun alan väsymään. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun haluaisin keskeyttää. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun käyn itseni kanssa pääni sisällä keskustelua luovuttamisesta. Olen käynyt pääni sisäisen luovuttamiskeskustelun lähes jokaisessa pidemmässä juoksukilpailussa, johon olen osallistunut ja tähän mennessä olen aina vienyt aivoistani voiton. Käyttäytymismallit on tehtävä pään sisälle selväksi. Sitä on oltava valmiit vastaukset heikkoihin hetkiin ja ne on perusteltava itselleen kunnolla. Muuten sitä voi tippua turhan helppoon ansaan, koska ansoja minä osaan tehdä. Etenkin itselleni.


Fyysisesti otan viimeisen viikon rennosti. Eilen hölkkäilin fantastisissa Degerträskin maisemissa 1h 45min. Tänään kävin hierojalla avaamassa jalkateriä, pohkeita ja akillesjänteitä. Huomenna tiistaina juoksen vauhtileikitellen 6km ja keskiviikkona on vuorossa kokovartalohieronta. Torstaina käyn juoksemassa jälleen 6km ja nuuhkin samalla ilmaa keräten fiilistä. Perjantaina ajan Kolille ja lauantaina on startti klo 09.10.


Huomenna aloitan myös kevyen tankkauksen. Lisään ruokavalioon hieman urheilujuomaa, appelsiinimehua ja mehukeittoa. Leivän jätän jälleen kerran kokonaan pois, samoin vähennän rasvan (öljyn) määrää. Pidän huolen, että kaikki ateriat välipaloineen tulee syötyä. Nämä ovat yksilöllisiä juttuja ja meikäläiselle sopii ehdottomasti tämä tankkauksen kevyempi malli.


Juoksupaita Kolille on vielä auki ja ajattelin kehittää siitä itselleni todellisen ongelman, koska muuten menee turhankin hyvin. Mukavaa kisaviikkoa kaikille!


torstai 26. syyskuuta 2013

Tuttu juttu.

Mörökölli meinasi tukehtua kanaansa lukiessaan edellistä blogi-päivitystäni.

"Säähän vihaat pyöräilyä ja uintia".
 ...and two points goes to Finland...

"Ethän sää edes tykkää käydä Tropiclandiassa, kun siellä on niin kylmä".
Precis. Taas pinna Mörököllille.

"Mää haluaisin nähdä sut siellä uimahallissa" (huutonaurua).
Voit ihan vapaasti tulla katsomaan.

"Ethän sää suostu ikinä edes lähtemään pyöräilemään".
Ehkä se on seurasta kiinni neropatti.

"Säähän hukut sinne avoveteen".
Siinä tapauksessahan tämä koko keskustelu on ihan turha.

Lopuksi kiitin keskustelun toista osapuolta keskustelun tuomasta lisämotivaatiosta.


Tänään juoksin töihin tuulessa ja sateessa. Juoksureppuun mahtui hyvin vaihtovaatteet, kasa eilen leivottuja korvapuusteja työkavereille ja eväät. Suihkuahan täällä radiolla ei ole, mutta kuka sitä nyt kaipaa. Tosinaiset ei käy suihkussa ja sitä paitsi ulkona satoi.

9 päivää Vaarojen maratoniin! Huikeaa! En millään malttaisi odottaa. Tänään juoksu kulki todella hyvin, joten kiva päästä keventelemään ensi viikolla. Kivaa! Jännittävää! 

Voit muuten seurata mm. juoksukuviani ja valmistautumistani Vaaroille Instagramista nimellä miiakahila.









keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Alexander.

Muistatteko, kuinka Vaahteramäen Eemelin äiti huusi EEEEEEMEEEELIIIIII, kun poika oli tehnyt pahojaan ja poika joutui arestiin verstaaseen vuolemaan puu-ukkojaan? Tänään huudan samalla tavalla AAAALEEEXAAAANDEEEERR ja lähetän Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme vuolemaan Indokiinaan superpositiivisia, hymyileviä puu-ukkoja. 

Alexander. Luulin vihaavani pyöräilyä. Luulin vihaavani uintia. Olin täysin varma kannanotostani. Jämin maastopuolikkaan maalissa eräs kanssakilpailija kysyi "onko triathlon lajisi?". Nauroin ja mutisin veden olevan märkää.

Alexander. Olen positiivinen ihminen, mutta viet minusta voiton positiivisuudellasi. Viet minusta voiton myös kannustuksellasi. Olen lukenut netistä juoksijoiden kirjoituksia, kuinka kannustit heitä viime viikonlopun Espoon Rantamaratonilla. Se oli monille tärkeää. Voitat minut juoksemalla, polkemalla ja uimalla. 

Alexander. Olen uusin uhrisi. Minä vihasin uintia, minä vihasin pyöräilyä ja minä poloinen erehdyin lukemaan blogiasi. Luin vahingossa kirjoituksesi siitä, kuinka alitit Ironman-kisassa 10 tunnin aikarajan. Kuinka saavutit erään unelmistasi, kuinka se oli sinulle hieno hetki. Elin mukanasi koko kisaraporttisi. Kyyneleet valuivat poskiltani tullessasi maaliin. 

AAAALLEEEEEEXAAAANDER!!!! Olen herkkä ja vaikutuksille altis. 

Alexander. Mikä tämä on?


Alexander. Mitä teit minulle? Miksi ostin tänään itselleni kokouimapuvun? Miksi ajatus kylmästä uimahallista ja jäätävästä vedestä ei enää haittaa minua? Miksi haluan oppia uimaan lujaa?

Miksi minäkin haluan kuulla kaiuttimista kuuluttajan mylvivän huudon "Onneksi olkoon Miiiia Kahiiila, olet nyt Teräsmies", kun ylitän maaliviivan? 


AAAAALLEEEEXAAAANNNDEERRR!!!! 
Sinä senkin.

(alexstubb.com/fi/ ,jos haluat ottaa riskin)

perjantai 20. syyskuuta 2013

14 päivää Vaaroille ja tonniviissataa rikki.

Kuluneen viikon piti olla se kova viikko. Tarkoitus oli juosta pitkään ja paljon. Elämällä oli kuitenkin jälleen kerran muita suunnitelmia kohdalleni, joten vietin koko menneen viikon flunssassa. Kurkku oli sen verran kipeä, että en edes unelmoinut lenkkeilystä. Pääasia on kuitenkin, että pääsen 14 päivän päästä Kolin Vaarojen maratonin lähtöviivalle täysin terveenä.

Muuten valmistelut Vaaroille menevät omalla painollaan. Ensin ajattelin ostaa Kolille uuden juoksupaidan, joka sopisi kenkieni punaiseen väriin. Sitten halusin myös tilata uudet kompressiosäärystimet, jotka sopisivat sekä kenkien että uuden paidan väriin. Sitten päätin olla haluamatta kumpaakaan ja mennä vanhoilla juoksukamoilla. Sitten taas halusin sen paidan ja ne säärystimet. Jälleen kerran olen elämälle kiitollinen, että ongelmani ovat tätä luokkaa.  

14 päivää Vaaroille. Ajatus maistuu hyvältä, ajatus maistuu odotukselta ja odotus laittaa hymyilemään.  

Eilen menin töihin aamuseitsemäksi, joten päätin juosta työmatkat. Matkaa on reilu 7km suuntaansa eli työmatkoista saa oivan treenin. Yleensähän juonnan iltapäivälähetystä, mutta tällä kertaa oli aamuhuki. Aamulähetykset on erilaisia. Pidän niistä. Studio on hiljainen ja tunnelma hieman unelias. On mukavaa kuvitella, että ihmiset juovat aamukahvejaan ja valmistautuvat töihin kuunnellen Radio Vaasaa. Tavallaan sitä yrittää tehdä mahdollisimman monelle hyvän mielen tulevaksi päiväksi.

Tänään kävin aamulla juoksemassa vielä 5,9km. Ainoastaan siksi, että tämän vuoden kilometrit pääsivät lukemaan

TONNIVIISSATAA.

Kantapäävaivan aiheuttamien telakoiden ja alkuvuoden sairasteluiden jälkeen olen näköjään pääsemässä suhteellisen helposti vuoden 2013 kilometritavoitteeseen, joka on 2000km. Taidan palkita itseni sillä uudella juoksupaidalla, joka sopii maastojuoksukenkien väriin. Tai en. En nyt oikein tiedä. Hankalaa.


tiistai 17. syyskuuta 2013

Joka toiselle kuoppaa kaivaa.

Aamulla sain puhelinsoiton. "Onko kuoppa jo kaivettu?". Sinänsä tässä puhelussa ei ollut mitään pelottavaa. Paitsi oma kunnia. 

Huomenna keskiviikkona pihaamme saapuisi ilmaisia sireenipuskia. Ehtona oli, että kuoppa niiden istuttamista varten on valmiina. Kolme viikkoa sitten (ihan kuin olisi ollut eilen?) olin luvannut kaivaa sireeneille kuopan. Olin aistivinani ympärilläni lievää huvittuneisuutta, kun lupaukseni tein. Kartan nimittäin fyysistä duunia kuin voileipäkakkuja ja lähipiirini tietää sen.

Minä ja lapio. Minä ja kottikärryt. Minä ja harava. Varmaan ihan kiva juttu ajatuksen tasolla, mutta mieluiten katselen muita ihmisiä työn touhussa. Vähän niinkuin tarkkaillen ihmisiä. Työnjohtajana. Puhelimen netti auki. Istuen. Sisätiloissa. Sohvalla. Tai maaten. 

Olin useampaan kertaan vihjaillut Mörököllille kuopan kaivamisesta, mutta vihjeet ei tarttunut ollenkaan. Voi kyllä olla, että Mörökölliä ei vaan kiinnostanut kyseisen kuopan kaivuu. Se kuoppa ei kuitenkaan

a) tuota mitään eli sillä ei voi tienata
b) sinne ei voi asentaa tv-vastaanotinta
c) kuoppa ei ole auton lisävaruste

Näytti siis pahasti siltä, että jouduin itse kaivamaan kuoppani. 


Ja tunnin päästä...


meillä oli kuoppa! Jopa auringonsäde löysi kuoppaani.

Tunti meni, hiki valui ja mulla oli todella hauskaa! Kunniani oli pelastettu! En telonut itseäni, enkä tylsistynyt kuoliaaksi. Itse asiassa mulla oli niin hauskaa, että torstaina teen itselleni kasvimaan. Todella ison kasvimaan eli isomman kuin naapurilla, kuten täällä Pohjanmaalla on tapana. 


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Saako itsensä yllättää?

Flunssapäivä nro 3. 

Kurkkukipu on edennyt yskäksi ja lenkkarit lepäävät kolmatta päivä eteisessä. Tarkoitukseni oli tehdä tänään kolmen tunnin pitkä lenkki metsässä ja virittäytyä Vaarojen maratonin tunnelmaan. Nyt kuitenkin istun keinutuolissa käsi kädessä Kahvakuulan kanssa katsellen piirrettyjä. Kahvakuulalla tämä tauti kesti 5 päivää, joten eiköhän tämä tästä. 



Vaaroilla tarvitsen kuitenkin enemmän kestävyyttä, joten tässä vaiheessa ja kesän telakoiden jälkeen, on viikon flunssa ihan se ja sama. En ota tästä pienintäkään stressiä. Pysyn poissa lenkkipoluilta niin kauan, kunnes olen täysin terve. Haluan nimittäin juosta kolmen viikon kuluttua terveenä. Tällä kertaa loppuajalla tai sijoituksilla ei ole väliä. Kunhan selviän urakasta maaliin ja jaksan hymyillä koko matkan. 

Kuulosta perhanan fiksulta ollakseen minun kirjoittamani päivitys. 

perjantai 13. syyskuuta 2013

Haaste.

Iina antoi minulle blogiini 11 kysymystä jo aikoja sitten, mutta vastaaminen on jäänyt. Tänään pukkaa hieman flunssaa, joten en jaksa analysoida Mörököllin käyttäytymismalleja tai pohtia Kahvakuulan kummallista fiksaatiota DVD-levyihin, vaan otan Iinan haasteen vastaan.

Haasteessa vastaan Iinan itse keksimiin kysymyksiin, joita on 11 kappaletta. Lopuksi keksin itse yksitoista kysymystä ja haastan 11 blogia (teen tämän heti maanantaina, joten olkaa varuillanne).

Aloitetaan kysymyksillä.

1. Mikä sai sinut kirjoittamaan blogia?

Ensimmäinen blogini oli kannustus itselleni. Päätin juosta ensimmäisen maratonini 9kk lapseni syntymän jälkeen ja halusin juosta sen alle 4h. Muutamat ihmiset erehtyivät tuomitsemaan aikeeni mahdottomaksi, joten blogi oli itseni psyykkaamista varten. Jäin koukkuun juoksemiseen, blogi muutti Bloggeriin ja tässä sitä edelleen ollaan. Olen monesti ajatellut lopettaa sen kirjoittamisen, koska en enää tarvitse sen tuomaa psyykkausta. Olen kuitenkin saanut palautetta, että blogistani on apua monelle, joten jatkan.

2. Luetko toisten blogeja?

Kyllä luen. Pääosin luen juoksemisesta kertovia ja juoksukilpailuraportit luen aina. Suosikkini on eräs sirkus-blogi :)

3. Mitä urheilu sinulle merkitsee?

Kaikkea. Se on elämä, intohimo, harrastus, työ, parisuhde, pakkomielle, menneisyys ja tulevaisuus. Urheilu on elämäni perusta, kulmakivi. Ilma, jota hengitän. Elämä ilman urheilua? En tiedä. Onneksi ei tarvitse valita.      

4. Tykkäätkö kilpailla?

Tykkään. Se on kivaa, mutta pääosin kilpailen itseäni vastaan. Muut kilpailijat saavat minut tottakai yrittämään parastani ja jokainen vastaantuleva selkä kannustaa jaksamaan vielä vähän enemmän . Hyvät sijoitukset ja palkinnot ovat ainoastaan mukava plussa. Hyvä sijoitus huonolla juoksulla ei tuo tyydytystä. Hyvä juoksu palkitsee aina juoksijansa.

5. Mitä muuta harrastat kuin urheilua?

Harrastan työtä. Työssäkäyminen on urheilun ohella suurin harrastukseni ja nautintoni. Radiotyö, Personal Trainerin työ (okei, urheilua), järjestötyö, koripallon valmentaminen (okei, taas urheilua) ja uusi kuuluttajan työ Vaasan Sportin matseissa (okei, okei taas urheilua). Minusta on kiva tehdä töitä, en ajattele työtä työnä. Tykkään myös kuvataiteista, teatterista, musiikista, mutta nämä jäävät ajanpuutteen(kin) vuoksi vääjäämättä urheilun jalkoihin.  

6. Mitä eri lajeja harrastat säännöllisesti?

Kolme vuotta sitten listani olisi ollut pitkä. Nyt se on hävettävän lyhyt ja se yksi ja ainoa lajini alkaa J-kirjaimella. Teen kyllä kuntosalilla ja kotona tukevia harjoitteita Fustralla lähes päivittäin. Tarkoitus on kyllä monipuolistaa harjoittelua. 

7. Paras urheilumuistosi?

Kyllä se on ensimmäinen maratonini Tukholmassa 2012. Olin varautunut siihen, että matka on raskas ja mitä tahansa voi tapahtua. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, että jäätävä sade veisi tunnon jaloista, sormista, kasvoista. Lämpötila oli +4 ja tuuli oli hurja. Aikatavoitteeni ensikertalaiseksi oli haasteellinen, 3.53. Maalissa luulin, että tavoite oli jäänyt kauaksi. Matka oli niin raskas. Vietin tunnin ensiaputeltassa syväjäässä. Poispäästyäni ja tehtyäni tilaa vielä pahemmin kylmettyneille juoksijoille, laahustin viltti päälläni yksin stadionilta metrotunneliin lämmittelemään, askel askeleelta. Hitaasti. Matka tuntui hirveän pitkältä ja mun oli niin kylmä. Menin sisään ensimmäiseen näkemääni kahvilaan, tilasin kuumaa kahvia ja soitin Mörököllille Suomeen. Kölli kertoi, että aikani oli 3.50. Se tunne, SE TUNNE sai minut jäämään kiinni juoksemiseen. Minä olin tehnyt sen! Kaikki ne kilometrit, kaikki se työ, epäusko. Se oli sen arvoista. Parasta.

8. Tärkein urheiluvarusteesi?

Tällä hetkellä Garmin 110, joka näyttää nopeuteni. Olen sen avulla opetellut juoksemaan tarpeeksi hitaasti ja nopeusnäyttö tsemppaa etenkin vauhdikkailla lenkeillä juoksemaan oikealla, etukäteen määritetyllä nopeudella.

9. Paljonko urheilu vie aikaa tavallisella viikolla?

Juoksen 50km-70km viikossa, joten 5-7h menee juoksuun. Tuplasti sama aika menee pyöriessä netissä juoksufoorumilla, tutkien juoksutapahtumia ja lukien juoksemisesta. Tiedän, pakkomielle on armoton. Oheisharjoitteluun eli Fustraan menee 2-3h. Koripallotreeneissä valmentamiseen 2 x 1,5h. Penkkiurheiluun voi varata joitakin tunteja. Venyttelen koko ajan jotakin paikkaa. Lasketaanko hieronnat?  

10. Minkälainen harjoittelija olet?

Tunnollinen. Minulla on tavoite, päämäärä ja pyrin sinne määrätietoisesti. Lokakuun lopulla aloitan 30 viikon harjoitusohjelman kohti Prahan maratonia ja silloin yksikään treeni ei jää väliin. Paitsi kipeänä. Silloin en treenaa. Tunnollisuus tai määrätietoisuus ei kuitenkaan sulje pois nautintoa, ei missään tapauksessa. Jokainen juostu askel on etuoikeus.

11. Juostaanko kilpaa?

Mennään Iina mielummin pitkälle metsälenkille. Veikkaan, että juteltavaa löytyisi.

Iinan blogin löydät osoitteesta  
http://juokseaiti.blogspot.fi/




keskiviikko 11. syyskuuta 2013

23 päivää Vaaroille.

Viikonlopun Jämin puolimaratonista on nyt toivuttu ja treenit aloitettu. Palautuminen maastokilpailuista on näköjään selvästi helpompaa. Yllätys kuitenkin oli, että jalat eivät kipeytyneet ylämäistä tämän enempää. Himpan verran kivisti etureisiä, mutta siinä kaikki. Kantapää on myös palautunut ärtyneestä normaaliksi. Polvi on hieman nesteinen, mutta siinä se tämän hetken vammalista olikin. Oudon lyhyt sellainen. Juoksijaksi.


Maanantaina tein Volbeatin tahtiin mukavan 7 kilsan palauttavan hölkyttelyn. Menohaluja olisi ollut, mutta oli pakko ottaa rennosti. Tiistai-aamuna tein kevyen puntin ja tänään muun perheen vielä nukkuessa hiivin takakautta ulos. Raikkaassa ilmassa juostua rentoa aamukymppiä ei voita kyllä mikään. Sen jälkeen kahvi maistuu aivan taivaalliselta!


Kaiken kaikkiaan elämä maistuu tällä hetkellä todella hyvältä. Työrintamalla menee lujaa, harrastuksia on riittävästi ja jalan rasitusvamma alkaa olla mennyttä. Kahvakuula nukkuu koko ajan enemmän ja paremmin. Mörökölli sai uuden auton, joten aviomiehenkin onnellisuus on taattu ainakin pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Mikäs tässä ollessa. Hymyillessä.

23 päivää Vaarojen maratoniin. 43km juosten Kolilla. Odotan kuraa, kuraa ja vielä vähän kuraa. Odotan sadetta, kaatosadetta. Odotan märkiä lenkkareita, läpimärkiä lenkkareita. Jännittää ihan hirveästi. Kahvakuulan syntymän jälkeen olen ollut kahden vuoden aikana kahdesti poissa kotoa enemmän kuin yhden yön. Molemmilla kerroilla olin Tukholman maratonilla ja nyt olisi kolmannen pidemmän poissaolon vuoro. Lähden siis Kolille yksin ja olen poissa kotoa kaksi yötä. Olo on kuin olisin lähdössä 16-vuotiaana kavereiden kanssa laivalle. Tämä odottava, koittavan vapauden tunne on ihan mieletön. Tiedän kyllä, että tulen ikävöimään Kahvakuulaa ja Mörökölliä jo ohittaessani Laihiaa. Tiedän myös sen, että nuoruuden laivareissujen jälkeen oltiin heikossa hapessa pari päivää, mutta tämän Kolin reissun jälkeen olen vahvempi kuin koskaan ja jälleen yhtä taistelua kokeneempi.


Eilisten koripallotreenien jälkeen kysyin pikkureppuaan autolle raahaavalta Kahvakuulalta, että oliko treeneissä kivaa? JAAAA!!! Mennäänkö taas ensi viikolla uudestaan? JAAAA!!! On se kumma, kun kaupassa tai neuvolassa huudetaan ja sekoillaan oikein olan takaa, mutta koripallotreeneissä ollaan kiltisti 1,5h.


 

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Jämi XC Run.

Itselläni ei ollut minkäänlaisia odotuksia ensimmäisestä maastopuolimaratonistani. Puolikkaita olin toki juossut neljä, samoin maratoneja, mutta en maastossa. Maastojuoksu on minulle täysin uusi tuttavuus, johon olen tutustunut tänä kesänä. Se on sellainen kesän 2013 uusi mukava tuttavuus, kuten Kung Fu Panda, Joe Blasco ja lastenistuimellinen fillari.


Ennen kisaa mietitytti ainoastaan kaksi asiaa: Kantapään (plantaarifaskiitti) kunto ja tuossa Jämin nettisivuilta otetussa rataprofiilissa näkyvät ylämäet. Olin kyllä juossut ylämäkiä Pohjanmaalaiseen tapaan eli loivasti ja lyhyesti. Se on vähän sama asia, kun valmistautuisi kilpailemaan Tangomarkkinoilla laulamalla Maija Vilkkumaan Satumaa-tangon kerran päivässä. Ei meikäläisen mäkijuoksuilla ole ihan oikeasti mitään tekemistä oikean mä-ki-juok-sun kanssa. Mutta ketä se nyt kiinnostaisi. Ei minua ainakaan. Ylös ne mäet on joka tapauksessa juostava.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun ei pitänyt ottaa Garminia ranteeseen, jotta en keskittyisi liikaa vauhtiin. Halusin myös nauttia maisemista. Sykevyötä en yleensä kisoissa pidä, koska se ahdistaa. Ei sen näyttämät sykkeet, vaan se sykevyö. Kisoissa kun ei mikään saa kiristää, ei sykevyö, ei edes pinna. Pakkasin kuitenkin Garminin laukkuun. Varmuuden vuoksi. 

Lähtöviivalla fiilis oli vähän outo. Jännitti hieman, kun en tiennyt tulevasta yhtään mitään. Jaksanko ylipäätään mitään. Kesäharjoittelu oli ollut vammojen takia erittäin rikkonaista ja kovat harjoitukset puuttuivat lähes kokonaan. Jämin reitin alku oli kuulemma suhteellisen tasaista eli silloin kannattaisi painaa kaasua. Ajattelin tehdä näin ja myös vetää kaikki tasaiset kohdat reippaasti. Katkean, jos katkean, mutta mäkiä ei saanut kävellä. Lähtölaukauksen kajahdettua lähdin juoksemaan Garmin ranteessa. 

Ensimmäinen kunnon nousu tuli viiden kilometrin jälkeen. Olin pitänyt hyvää vauhtia ja päässyt jo ohittelemaan ripeämmin lähteneitä. Syke tasaantui yllättävän äkkiä nousun jälkeen ja pääsin taas kiihdyttämään tasasella vauhtia. Pian seuraani lyöttäytyi kaksi miestä ja tällä porukalla juoksimme lähes maaliin asti toisiamme kannustaen. 

Yhdeksän kilometrin kohdilla oli "The Nousu". Siinä oli oikein kyltti, jossa kerrottiin nousun olevan 800m. En ollut aikaisemmin sellaista nousua juossut, joten jotenkin koko tilanne huvitti. Oliko tämä siis pitkä nousu vai ei? Minkä korkuisia nousut on yleensä? Tuo 800m-kyltti kun ei sano blondille mitään. Sellainen kyltti olisi kiva, jossa olisi vertailun vuoksi kuvat vaikka Mount Everestistä, Näsinneulasta ja Olympiastadionin tornista. Lähdin kuitenkin mäkeä kohti mielenkiinnolla ja auta armias, kun reidet löi hapoille. Mäen päällä sydän löi tuhatta ja sataa, mutta äkkiä syke tasaantui ja hetken päästä kiihdyttelin jälleen hyvällä vauhdilla pitkin harjua.  

Sitten alkoi ystäväni PF (plantaarifaskiitti) vaivata. PF on ollut aivan loistava viime aikoina, mutta selvästi ärtyy vauhdikkaammasta juoksusta. Onneksi vaiva ei tuntunut niin paljoa pehmeillä hiekkatiepätkillä, eikä lainkaan ylämäessä. Vaiva ei hidastanut menoa kuin alamäessä, joten ne otin varovaisesti.

Kun olin juossut kolmetoista kilometriä, odotin katkeavani koska tahansa. Olin aivan varma, että kohta tulee stoppi. Jaksoin hyvin, mutta en luottanut itseeni. Juoksimme porukallamme kuitenkin yllättävän kovia vauhteja tasamaastossa. Välillä jäin hieman porukkamme miehistä, mutta kuitenkin aina sain jotenkin miehet kiinni. Vastaantulevia selkiä alkoi tulla yhä enemmän ja ne kannustivat yrittämään vieläkin kovempaa. Mutta jotenkin en uskaltanut riskeerata ja nostaa vauhtia, vaan juoksin samalla, hyväksi todetulla tahdilla. En myöskään muistanut mäkien määrää, enkä niiden sijaintia, joten en uskaltanut nostaa vauhtiani.

Jotenkin kilometrit vaan täyttyivät toinen toisensa perään ja yhtäkkiä olinkin jo tulossa maaliin. Olin toki väsynyt, mutta en puhki. Tämä oli ylivoimaisesti helpoin ja kevyin koskaan juoksemani puolikas. Viime syksynä juoksin Tampereen puolimaratonilla 1.39.52 ja olin ihan romuna. Nyt otin hirmuisen loppukirin, joka sekään ei tuntunut raskaalta. 


Yllätyksekseni maalisuoralla kuuluttaja kuulutti minun olevan 10. maaliin tuleva nainen. Kappas vaan. Ennen juoksua ajattelin 1.50 olevan realistinen aika. 1.45 oli salainen haave ja nyt kello näytti 1.43. Tuolla juoksulla, näillä treeneillä, 21,1km mäkisessä maastossa aikaan 1.43!!!


Kaksi ensimmäistä sijaa menivät Keniaan ja kolmannen palkinnon pokkasi Anne-Mari Sandell-Hyvärinen. Tapahtuma oli mukava ja reitti on todellakin kokeilemisen arvoinen. Jos suinkin ensi vuoden aikatauluihin sopii, haluan mukaan myös silloin. 

Juoksu siis kulki helposti ja siihen olen todella tyytyväinen. Kantapää toi pienen pettymyksen, koska se on ollut jo pitkään lähes kivuton. Tiedän, että en tänä syksynä voi mennä juoksemaan asfaltille uutta puolikkaan ennätystä, joka menisi Jämin perusteella komeasti rikki. Mutta ensi vuonna teenkin sitten vielä komeamman ennätyksen! Illalla juoksun jälkeen oli todella hyvä fiilis koko kropassa. Olisin vaikka voinut lähteä uudestaan lenkille. 


Tänään sitten tungin nuo turvonneet jalkaterät korkkareihin ja suuntasin kuuntelemaan sekä haastattelemaan Jonne Aaronia. Keikka oli Vaasan kaupungin teatterissa ja tunnelmaltaan ihanan intiimi. Haastattelu on kuultavissa Radio Vaasassa tiistaina klo 15.30 Hyvällä sykkeellä-ohjelmassa. 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Aikuisopiskelua ja ärsyttävää vihjailua.

Vuorokauden kuluttua olen juossut Jämillä tämän vuoden ensimmäisen puolimaratonin. En ole ottanut valmistautumisesta minkäänlaista stressiä. Juoksu saa mennä ihan omalla painollaan. Tosiasia kuitenkin on, että olen ollut telakalla enemmän tai vähemmän koko kesän. Mutta voi pojat, kun odotan huomista!  

Tällä viikolla vietetään elinikäisen oppimisen ja ohjauksen viikkoa. Itse lähdin opiskelemaan uudelleen kymmenen vuoden työssäolon jälkeen ja päivääkään en ole katunut. Alla olevasta linkistä pääset juttuun, jonka kirjoitin reilu vuosi sitten Seinäjoen ammattikorkeakoulun nettilehteen. Paljon on tapahtunut jutun julkaisun jälkeen. Ensinnäkin valmistuminen viivästyi vielä vuodella, koska jutun julkaisemisen aikaan aloitin työt Radio Vaasassa. Maratoneja on juostu nyt neljä ja viides maraton on kuukauden päästä. Blogi on vaihtanut osoitettaan Bloggeriin ja sillä on nykyään yli 500 lukijaa päivittäin. Opiskelu todella kannattaa ja olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että unelmiaan kannattaa tavoitella. Ihan minkä ikäisenä vaan.

http://sepro.seamk.fi/index.php?topic=25&story=343   

Unelmista puheenollen. Sunnuntaina pääsen haastattelemaan Jonne Aaronia. Tätä ei varmaan tarvitse perustella sen enempää. Ja kyllä, yritän käyttäytyä. Sain tänään myös uuden työnantajan Vaasan Sportista eli nähdään (vai pitäisikö kirjoittaa kuullaan) kotimatseissa jäähallilla! Voi WAU!


Tänään on jälleen erinomainen päivä.
Hyvää viikonloppua kaikille,
Miia


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Huipulla.

Nyt on sitten ilmoittautuminen Jämin puolimaratonille tehty. Ilokseni huomasin, että juoksijoiden joukossa on viime vuoden voittaja Lewis Korir, joka voitti tänä vuonna maailman suurimman maastojuoksutapahtuman Lidingöloppetin. Lewis pokkasi myös tänä kesänä Suomen mestaruudet Kalevan kisoissa Vaasassa sekä 5000m että 10 000m juoksuissa. Missä muussa lajissa pääsisin Suomen parhaiden kanssa samalle viivalle? 

Tänään kroppa tuntuu hyvältä. Maanantaina hierojani Fredrik uurasti jälleen pohkeideni sekä akillesjänteideni parissa tehden ihmeitään. Seuraava käsittely laitettiin vasta kahden viikon päähän, koska nämä kolme tehtyä hierontaa ovat auttaneet huomattavasti. Plantaarifaskiittini alkaa olla jo niin hyvässä kunnossa, että viikoittaista käsittelyä ei enää tarvita. Pohkeet ja akillesjänteet menevät kyllä vielä tukkoon lyhyilläkin lenkeillä, mutta nyt nuo kireät paikat ovat vastaanottavaisempia. Lyhyt venyttely auttaa kiristykseen ja plantaarifaskiitin oireet ovat poissa. Olen ottanut myös kylmähoidon käyttöön eli välittömästi lenkin jälkeen upotan jalat ämpäriin. Ämpärissä on jääkylmää vettä jääpalojen kera. Kuntosaliohjelmaan on lisätty pohkeiden kuntokuuri. Huomenna hierojani Jari availee yläkroppaani, jotta saisin rentoutta hartioihin. Viime viikolla poistettujen viisaudenhampaiden tuoman kolotuksen takia olen päivin öin purrut hampaitani oikein urakalla yhteen ja lopputuloksena sain mukavan yläkroppajumin.

Minulla on siis tällä hetkellä kaksi hierojaa. Kuten sanottua, olen oman elämäni huippu-urheilija ja itse asiassa me oman elämämme huippu-urheilijat matkimme monessa suhteessa oikeita huippu-urheilijoita. Treenaamme monta tuntia viikossa, palkkaamme valmentajia, käymme hierojilla, näemme vaivaa terveellisen ruokavalion eteen ja matkustamme kisareissuille ympäri Suomea ja ulkomaillekin. Puhumme juoksusta, teemme tilastoja ja menemme mielummin lenkille kuin illanviettoihin. Erona on kuitenkin monesti se, että monet meistä käy töissä 8 tuntia päivässä, olemme paljon hitaampia kuin ne oikeat huippu-urheilijat ja ympärillämme olevat ihmiset eivät ymmärrä juoksuun tekemiämme supersatsauksia. Meistä ei koskaan tule Suomen parhaita, mutta sehän ei meitä kiinnosta yhtään. Me vaan juostaan.


Väitän, että olen saanut elämääni ihan uudenlaista rikkautta, kun aloitin juoksemisen. Ja sitä rikkautta on mahdotonta mitata rahalla. Lauantaina saan taas matkustaa yhteensä 370km ja juosta puolimaratonin hintaan 40e eli pari euroa per kilometri. Samalla saan testata uusia maastojuoksukenkiäni, jotka maksoivat 104e. Ja ne muuten olivat halvat kengät.

Rakkaudesta lajiin.

 



tiistai 3. syyskuuta 2013

Lauantaina vihdoin kisaamaan!

Päätös tehty.

Aamulla juoksin Gerbyn kuntoradalla kymmenen kilometriä reippaan mukavasti ja samalla testasin polvea. Polvi kesti, joten lauantai-aamuna on suuntana Jämi21 - XC Run. Luvassa siis puolimaraton mahtavissa maisemissa. Maastomaratoneille ei todellakaan lähdetä tekemään ennätyksiä, mutta tämä on erinomainen kisa juuri kuukautta ennen Kolin Vaarojen maratonia.

Lauantaina lähden matkaan ilman mittareita ranteessa. En halua tuijotella liikaa vauhteja. En ota mukaani edes kelloa. Haluan nauttia maisemista, haluan juosta rennosti tunteella ja tottakai aion juosta silti täysillä. Siitä ei tingitä. Edessä olevat selät määrittäkööt vauhtini. Kilpailu on aina kilpailu. Numerolappu rinnassa silmiini syttyvät pienet punaiset valot ja Duracell-puput pääni sisällä järjestäytyvät suoriin riveihin rumpukalikat ojossa valmiina taistelemaan väsymystä vastaan. Niin siistiä! Niin hienoa!

Nyt ensimmäisiin koripallotreeneihin uuden joukkueen kanssa. Jännittää. Sillain mukavasti.  



   

maanantai 2. syyskuuta 2013

Yksilövalmennuksesta joukkuevalmennukseen.

Olen nainen, joka kaipaa haasteita ja uusia kokemuksia. Välillä haastan itseni tahallani, välillä haasteet tuodaan suoraan eteeni, välillä taas asiat tapahtuvat ihan vahingossa. Pidän siitä tunteesta, kun en usko osaavani ja sitten osaankin. Vielä enemmän pidän siitä tunteesta, kun muut eivät usko minun osaavan ja sitten osaankin. Huomenna alkaa jälleen uusi haaste, kun aloitan Vaasan Salaman koripallonaisten valmentajana.


Olen nyt viikonloppuna tutkinut vanhoja papereitani. Treenejä, joita olen vetänyt Tampereella ja samalla olen muistellut treenejä, joissa olen saanut olla itse mukana. Tuntuu todella hyvältä palata takaisin koripallon pariin. Palata takaisin kotiin. Sinne, mistä koko kiinnostus liikuntaan aikoinaan lähti. Pelaajaksi minusta ei enää ole. Se kipinä on jo sammunut, sitä janoa ei enää ole, mutta valmentajana olen nälkäinen. Olen kuitenkin tehnyt vuosia töitä valmentajana. Nyt on vaan aika siirtyä takaisin yksilövalmennuksesta joukkuevalmennukseen. Olen kaivannut joukkuetta, pelejä, aikalisiä, jännitystä, voittoja ja tappioitakin. Olen kaivannut tunteita, jotka saa konkreettisesti jakaa muiden kanssa. Oman joukkueen kanssa. Ja se tärkein: Voi kuinka olen kaivannut saunailtoja. Tarvitseeko tätä perustella?

Pilli on ollut mukana avainnipussa kaikki nämä vuodet.

En osannut vielä edes kävellä, kun jo ryömin koripallokentän laidalla isäni treeneissä. Namikan sali Hämeenpuistossa Tampereella tuli vuosien varrella rakkaaksi. Siellä on vietetty tunti jos toinenkin pelaajana, valmentajana, toimitsijana tai katsojana. Onpa kyseisessä salissa vietetty jopa isäni 50-vuotisjuhlat ja nähty ihan oikeita tähtiäkin, kun nenäni murtui treeneissä. Sain koripalloharrastuksesta monen monta hienoa lapsuuden- ja nuoruudenmuistoa. Huomenna mukaani treeneihin tulee Kahvakuula, joka uusi "koripallotreenireppu" selässään pääsee jatkamaan jo hyväksi todettua perinnettä. 
 
Kahvakuula kesällä 2012.
  





sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Sunnuntain pitkis.

Onneksi päänsärky oli helpottanut aamulla, joten lähdin juoksemaan ensimmäistä pitkistä kahteen viikkoon. Laitoin maastojuoksukengät jalkaan, koska halusin kokeilla polven kuntoa. Jos polvi ei kestäisi maastossa, olisi Jämin puolikas kokonaan poissuljettu. 

Juoksu oli alusta asti helppoa. Juoksin Gerbyn kuntoradalla, välillä metsäpoluilla, Stormintien metsäautotiellä ja kävin vielä lopuksi kiertämässä Degerträskin. Pituutta lenkillä oli reilu 20km ja aikaa käytin muutaman minuutin yli 2h. 

Polvi ei ole vielä entisensä, mutta kyllä sillä jo maastossa pystyy juoksemaan. Varoen kylläkin. PF alkoi tuntumaan vasta 16km kohdalla, mutta se tunne oli enemmän kiristystä kuin kipua. Lenkin jälkeen PF oli jälleen hyvä. Huomenna pääsen taas hierojalle, jossa jatketaan pohkeiden sekä akillesjänteiden avaamista ja liikeratojen palauttamista. 

Jatkan huomenna Jämin ensi lauantain puolikkaan miettimistä. En ole päättänyt vielä mitään, joten katsotaan katsotaan. Jos lähden sinne, lähden nauttimaan juoksusta ilman tavoitteita, ilman Garminia ranteessa. 


Degerträskillä tuuli aluksi kovaa. 


Sitten tyyntyi. Hiljaista oli muutamaa marjastajaa lukuunottamatta. 


Aurinko yritti paistella, mutta sadehan sieltä tuli. 


Välillä kulkee kyllä ihan älyttömän hyvin. Jos lokakuussa vammat olisivat vihdoinkin voitettu ja saisin alkaa treenata täysillä kohti Prahan toukokuista maratonia, olisin niin onnellinen. Ensi viikolla ohjelmassa on juoksun lisäksi myös Bodybalancea, Fustraa ja pari tuntia hierontaa, joten eiköhän tässä pian taas olla iskussa.