perjantai 28. kesäkuuta 2013

Rakas lokikirjani.

Alukseni on toista päivää telakalla. Näen ikkunoista auringossa kylpevät aallot, joihin haluaisin jälleen upottaa kärsineen kölini. Haluaisin lipua aluksellani pitkin rantalinjaa, kun ilta laskee maston taakse. Paarpuuri huutaa tyyrpuuriaan, mutta kukaan ei vastaa. Vieraita aluksia seilaa merelläni ja syvän meren seireenit kutsuvat heikkoa merimiestä viekoittelevasti luokseen. Mutta tämä merimies pysyy aluksessaan telakalla vähintään 21 päivää.

Aamulla kävin kannella jumppaamassa. Jalkakyykkyä, askelkyykkyä, hyppyjä, liikkuvuutta. Yläkroppaa, keskivartaloa. Hauista. Taas.

 
       On kiva huomata, kun tyhjä purje hieman täyttyy.
Eikä se valu enää ojentajan puolelle.

Lounaaksi laitoin messissä 
lohta, ituja, tomaattia ja viinirypäleitä.

Jälkiruuaksi purseri Tiina oli tehnyt mansikkakakkua.

Tavallaan tiedän, että telakalla olo on parasta, mitä merikarhun uralleni on tapahtunut hetkeen. Ei mikään alus seilaa samassa lätäkössä päivästä toiseen. Maailma on täynnä meriä, joita on hyvä käydä välillä valloittamassa. Oma lätäkkö kyllä odottaa seilaajaansa, vaikka merimiehen päässä aina välillä myrskyää.

Rakas lokikirjani.
Huomenna on uusi päivä.
Silloin alukseni on jälleen päivän lähempänä 
meren pehmeitä aaltoja.










torstai 27. kesäkuuta 2013

Pokaali käteen ja telakalle.

Viikon verran olin miettinyt osallistumista Kuniledslöpet-juoksuun, jossa juostaan joko 8km tai 14km. Kuniledslöpet on maastojuoksukilpailu eli matkaa taitetaan keskellä metsää kapeilla poluilla ja edessä on kiviä, juurakkoa, kalliota ja liukkaita pitkospuita.

Mörökölli sanoi, että et osallistu.
Minä sanoin, että osallistun.
Mörökölli sanoi, että ei ole järkevää osallistua, koska kantapää ei ole kunnossa.
Minä sanoin, että kantapää tykkää metsästä.
Mörökölli sanoi, että on näköjään turha sanoa mitään, koska teet juuri päinvastoin.
Minä sanoin, että kivaa, kun ollaan kerrankin samaa mieltä.

Eilen töiden jälkeen sulloin hirveässä kiireessä perheeni autoon ja lähdimme yhdessä kohti Kunia.

Oltiin perillä viisitoista minuuttia ennen starttia. Kävin ilmoittautumassa 8km kilpailuun ja tein pienen lämmittelyn Kahvakuulan kirmatessa vierellä. Sitten olikin jo aika mennä lähtöviivalle. Tunnelma oli ihan outo. En tiennyt yhtään mitään tulevasta reitistä. Minulla ei ollut aavistustakaan, millä vauhdilla kannattaa lähteä maastoon juoksemaan. Tavoite oli pysyä reitillä ja tulla maaliin - juosten. Nauratti koko ajan, mutta ajattelin nauttia täysillä uudesta kokemuksesta. Jostakin se maastojuoksijan ura on aloitettava. Monella oli maastojuoksukengät, mulla pinkit Bostonit. Kiireessä oli jäänyt meikit pesemättä, joten näytin kerrankin hyvältä juostessa.

Ampaisin matkaan lähtölaukauksesta. Sykemittari oli edelleen latauksessa keittiössäni, joten sekään ei sieltä käsin auttanut vauhdin arvioinnissa. Reitti kulki ensimmäiset 500 metriä tiellä ja kääntyi sitten jyrkästi metsään. Yläkropalla oli meno päällä, mutta metsässä ei jalat tahtoneet pysyä vauhdissa. Joka ikisen askeleen laskeutumispaikka metsäpolulle piti tarkistaa ja noin kahden kilometrin jälkeen olin ihan puhki. Juurakkoja, liukkaita lankkuja, puskia ja kiviä.

Mutta sitten kroppa alkoi päästä kärryille. Välillä pompin kiveltä toiselle ja kuopasta toiseen yllättävän ketterästi, mutta jalkoihin tarvitaan ehdottomasti lisää elastisuutta ja voimaa. Bostonit olivat maastoon totaalisen väärät kengät, joten maastojuoksukengät lähtevät piakkoin tilaukseen. Jälleen kerran olin takanaolijoita nopeampi alamäessä, mutta ylämäessä olin susihuono. Vauhti jopa välillä pysähtyi, kun jouduin ottamaan ylämäessä kävelyaskeleita.

Kantapää ei tuntunut juostessa ollenkaan. Nautin kivuttomasta juoksusta ja välillä kiljahtelin blondimaisesti, kun astuin vahingossa jonnekin pöpelikköön. Nokkospuskassakin kävin. Tasapainon pitäminen maastossa on todella haastavaa.

Viimeinen kilometri juostiin autotiellä. Pystyin välittömästi nostamaan vauhtia huimasti, kun pääsin tutulle maaperälle. Juoksu tuntui edelleen hyvältä ja sain loppuun vielä ohituksenkin. Maalissa aika oli 41.96 ja olin naisten sarjan kolmas. Kahvakuula kävi pokkaamassa pokaalin ja äidistä kilpailu kävi erinomaisesta treenistä Vaarojen maratonille. Vielä suuremman ilon aiheen toi kantapää, joka tuntui todella hyvältä.

Ilo oli kuitenkin ennenaikainen. Yöllä alkoi vihlova särky. Koko jalkapohja ja sääri oli tulessa. Aamukuudelta töihin lähti nilkuttava nainen, jonka piti tehdä päätös, joka olisi pitänyt tehdä jo viime toukokuussa.

Nyt on juoksutauko. Se kestää kolme viikkoa. Jos kantapää ei ole kunnossa kolmen viikon jälkeen, jatkuu juoksutauko määrittelemättömän ajan. Vaikka juoksut hetkeksi taukoaa, treenit ei suinkaan lopu. Nyt treenataan salilla, tehdään yhdistelmäharjoituksia Crossarilla ja pyörällä, nostetaan peruskuntoa ja hikoillaan kuin pieni vaaleanpunatossuinen sika.  Laitetaan jalat kuntoon, kasvatetaan tuota onnetonta hauista ja tämä työ jatkuu myös juoksutauon joskus loputtua.

Tänään aamulla tein tunnin salitreenin Fustraa ja itse asiassa on ollut mukavaa palata punttien pariin. Huomenna roudaan varastosta Cross Trainerin olohuoneeseen ja auringon mahdollisesti paistaessa Crossari viedään ulos, jolloin voin samalla nauttia ulkoilmasta.

Eiköhän tämä tästä. Jos hoidan nyt itseni juoksukuntoon, on mulla koko elämä aikaa juosta. Ehkä seuraavalla kerralla osaan olla fiksumpi, jos joku ärsyttävä rasitusvamma ilmoittelee itsestään. Tai ehkä mun pitäisi kuunnella joskus Mörö "olen aina oikeassa" Kölliä ja niellä hetkeksi oma, mutta ah, niin ihanan itsepäinen tahtoni. 




maanantai 24. kesäkuuta 2013

Liikunnallinen juhannus.

Perjantaina oli juhannusaatto ja pääsin juoksemaan Laihian pururadalle. Laihian rata on niin huippu, että voisin jopa muuttaa Laihialle sen takia. Radan pohja on pientä keppiä ja isoa puulastua. Korkeuserot ovat pohjalaisittain yllättävän korkeat ja jalkalihakset joutuvat töihin useassa kohtaa rataa. Kantapääni nautti pehmeästä alustasta ja syöksyin ennakkoluulottomasti ylämäkiin. Vastaantulijat tervehtivät ja vanhempi herrasmies toivotti hyvää juhannusta. Kymmenen kilometrin jälkeen aikaa oli kulunut 51min, joten olin tyytyväinen. Pehmeällä alustalla ja mäkisessä maastossa tuo oli hyvä lenkki.

Koska perjantain jälkeen kantapää oli ihan fantastisessa kunnossa, lähdin lauantaina Ainon kanssa Metsäkallioon juoksemaan. Metsäkallion kuntorata on hiekkapohjainen ja mäkiä on jonkin verran. Juostiin kymppi rauhallisesti tuntiin ja juteltiin kuulumisia. Lenkin jälkeen kantapää oli ihan voimissaan ja uskalsin suunnitella ensimmäistä Tukholman jälkeistä pitkistä sunnuntaille.

Sunnuntai-iltana lähdin jälleen Gerbyn metsiin. Puiden maassa kiemurtelevat juuret näyttivät jälleen käärmeiltä. Mutta kuinka todennäköistä olisi, että törmäisin jälleen käärmeeseen? Luotin huonoon todennäköisyyteen ja juoksin vaan. Kiertelin polkuja ristiin rastiin 40min. ja juoksin sitten takaisin talolle. Sain nimittäin lenkkiseurakseni Mörököllin ja juoksurattaissa istuvan Kahvakuulan. Jatkoimme matkaa Gerbyn kuntoradalla yhdessä. Ja ihan vaan tiedoksi, että minä siis työnsin niitä rattaita.

Lenkillä Kahvakuula näki lintuja, ihmetteli juoksevaa isäänsä, osoitteli isoja puita, nauroi alamäessä ja huitoi hyttysiä pikkukätösillään. Vauhti oli nimittäin niin hidasta, että metsätiellä iski kimppuun lauma verenhimoisia hyttysiä, joita en ollut samalla tiellä nähnyt kertaakaan koko kesänä. Mörökölli kyllä väitti, että sillä ei ollut mitään - absolut ingenting - tekemistä vauhdin kanssa. Ei toki. Ei varmasti ollut.

Viiden kilometrin jälkeen olin onnellinen, että pääsin eroon tästä ihastuttavasta parivaljakosta, joka veti hyttysiä puoleensa kuin takapuoleni tikkuja. Totta tämäkin.

Päätin lähteä yksin etsimään erästä polkua, joka vie läheiselle järvelle, mutta jonkin aikaa polkua etsittyäni, kantapää ilmoitti olemassaolostaan. Nilkutin takaisin kotiin, tuttu särky oli tullut takaisin ja unelma Hämeenlinnan puolimaratonista meni siinä samalla. 75min. näyttää olevan rasitustasoltaan se tämän hetken lenkin maksimipituus, jos en juokse koko lenkkiä täysin pehmeällä alustalla.

Mutta ei se haittaa. Unohdan Hämeenlinnan ja juoksen siellä ehkä kympin. Tai istun terassilla ja tsemppaan tuttuja. Molempi parempi. Tavoitteeni on edelleen Vaarojen maratonilla Kolilla ja sitä paitsi mulla on koko elämä aikaa juosta.

Tänään kävin taas salilla. Jalkakyykkyä, loikkia, askelkyykkyjä, kyykkyhyppyjä. Yläkroppaa, keskivartaloa, Fustraa. Puuskutin, pakotin ja nautin. Jos ei juosta, osaan kyllä rääkätä itseäni muutoinkin ja voin samalla parantaa lihaskuntoa. Tällä viikolla menen vielä pitkästä aikaa Bodybalanceen ja Bodyattackiin. Käyn myös metsässä juoksemassa kolmesti ja salilla myös kolmesti, joten eiköhän tässä kunnossa pysytä.

Liikunnallista viikkoa kaikille,
Miia

Ps. Uudessa Juoksija-lehdessä tuttu blondi johdattaa parempaan lihaskuntoon Fustran avulla

      

 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kyy kiurusta kesään.

Vaasan hurja karhu olikin todennäköisesti koiranpentu nimeltään Paavo, joten lähdin eilen keskiviikkona Lenan kanssa metsään juoksemaan ilman pelkoa puskissa vaanivista petoeläimistä. Lena on suunnistanut ikänsä, joten hänen peesissään on mukavaa juosta. Lena lukee karttaa, joten minun tehtäväkseni jää räpiköidä perässä ja yrittää pysyä pystyssä.

Suunnistajan perässä pysyminen metsässä on ihan mahdotonta puuhaa. Poluilla pysyn perässä jotenkin, mutta polun hävittyä aluskasvillisuuteen, olen ihan hukassa. Vauhtini hidastuu ja oma epävarmuuteni tulee pintaan. Onko tuossa polku vai uppoaako jalkani johonkin koloon, jossa asuu kymmeniä - jos ei jopa satoja - ökkömönkiäisiä, jotka odottavat päivällistään suu auki. Välillä mieleni teki kirkua kuin pikkutyttö nähdessään teinitähti Robinin, mutta en kehdannut.

Metsässä on nokkosia, hämähäkinverkkoja ja piikikkäitä oksia. Nokkoset pistävät, hämähäkinverkot jäävät kasvoihin kiinni ja oksat satuttavat. Mutta ei se haittaa, se ei ihan oikeasti haittaa. Yritän olla metsässä vähemmän kaupunkilainen, joka on kotoisin vielä suuremmasta kaupungista. Olen päässyt ylitseni pelostani metsää kohtaan. Tai ainakin olin ennen eilistä. Ennen kohtaamistani uuden tuttavuuden kanssa.

     Mr. Kyy

Ei pysynyt sitten suu kiinni. Palasin metsäläisestä kaupunkilaiseksi nopeimmin kuin Mörökölli syö purkin Ehrmannin rahkaa. Olisin saanut kimeällä kiljahduksellani jokaisen Robin-fanin hiljaiseksi ja yksikään tämän hetkisistä VPS:n pelaajista ei osaa juosta polvennostojuoksua yhtä tyylikkäästi kuin tämä kaupunkilainen, jonka lenkkitossu osui vahingossa tiellä aurinkoa ottaneeseen käärmeeseen. En edes muistanut, että metsässä voi olla käärmeitä. En edes muistanut, että käärmeitä on olemassa. Olin jotenkin niin keskittynyt karhuihin ja susiin.

Niistän lapseni nenän vaatteisiini samalla, kun opetan lasta pyyhkimään räät omaan hihaan. Syön maahan pudonnutta ruokaa ja olen juonut janooni vettä koiran vesikupista. Suustani kuulee todella harvoin sanan YÖK. Se sana on säästetty paprikalle, suolakurkulle, Tappajahai-elokuville ja käärmeille! Minä en käy eläintarhojen käärmetaloissa, minä en voi sietää niitä. En vain voi, enkä ole koskaan nähnyt käärmettä luonnossa. Ennen eilistä. 

Miksi? Miksi tulit tielleni? Vai oliko se sittenkin minä, joka tulin sinun tiellesi? Tulit kuitenkin oikealta. 

Mr. Kyy. Olemme nyt vihdoin kohdanneet. Ehkä voimme unohtaa vanhat taakat ja aloittaa suhteemme täysin uudelta pohjalta. Voisimme kuitenkin ensiksi rakentaa suhdettamme etänä ja odottaa rauhassa seuraavaa kohtaamistamme. Ahdistun suhteessa herkästi, jos toinen tuo liikaa itseään tykö. Odotetaan, että aika on meille kypsä. Odotetaan rauhassa. Joku viisikymmentä vuotta kuulostaisi hyvältä. Tai kahdeksankymmentä.

Liikunnallista ja käärmevapaata juhannusta kaikille,
Miia 

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!

Ei ole mikään salaisuus, että itsevarmuuteni riittää hyvinkin pitkälle valoisaan aikaan ja julkisilla paikoilla. Pelkään kuollakseni pimeää, metsää, pusikoita ja lentämistä. Pimeässä pelkään pelästyväni, metsässä pelkään niitä eläimiä, jotka ovat Ähtärin eläinpuistossa aivan ihastuttavan suloisia, pusikoissa pelkään niistä esiin hyppääviä ilkeitä ihmisiä ja lentämisessä pelkään sitä, että pissaan ilmakuopassa housuihini.


Viikko sitten uskautauduin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni metsään juoksemaan. Juoksin suurella nautinnolla ja tunsin pelkoni jättävän minut vihdoinkin rauhaan. Metsä rauhoitti, innosti ja sai minut tuntemaan itseni osaksi suurempaa kokonaisuutta. Sain olla osa luontoa, osa niitä oksia ja kantoja. Sain olla hetken osa suurinta, johon meidät on luotu.

Sunnuntaina ajeltiin Mörököllin kanssa Uudestakaupungista Vaasaan, kun radiolähetyksen keskeytti yleinen hätäilmoitus. Vaasassa on nähty karhu. Ei kovin kaukana siitä paikasta, jossa olen käynyt juoksemassa. Aloin ulvomaan naurusta ja Köllikin ihmetteli, kuinka tämä oli nyt niin hauskaa.

Miettikää nyt. Ihan kuin karhu olisi tiennyt, että olen uskaltautunut vihdoin metsään. Karhu tuli näyttäytymään. Muistuttamaan, että hän kyllä on paikalla. Näin silmieni edessä, kuinka karhu tanssii Inner Circlen poikien kanssa laulaen... 

"I've been watching you
A la la la la long, a la la la la long long li long long long"




Hyvä yritys Karhuherra Paddington, mutta mää en taida sittenkään pelätä enää. Ehkä siis näemme jo tänä iltana, kun puen jälleen lenkkarit jalkaani ja lähden nauttimaan metsäpoluista.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Ei aina tarvi mennä.

Tällä viikolla olen ottanut rennosti. Keskiviikkona kävin metsässä ja tänään menen metsään. Siis juoksemaan. Vai voiko siellä tehdä jotain muuta? Vakoilla ihmisiä tai tehdä käpylehmiä? Kuntosalilla olen käynyt kyykkäämässä ja nostelemassa painoja lähes päivittäin, mutta juoksun suhteen on nyt menossa suvantovaihe. Mun kantapää nimittäin voi jo ihan oikeasti paljon paremmin. Jokainen lepopäivä kantapäälle vie jalkaa parempaan suuntaan ja siitähän minä tykkään. Tykkään oikein kovasti. Ensi kuun puolimaratonista en ota mitään stressiä. Nyt on levon aika.

Tänä vuonna takana on jo kolme maratonia. Syksyllä on tulossa Vaarojen maraton ja joulukuussa haluaisin mennä jonnekin lämpimään juoksemaan. Silloin voisi olla mahdollista hätyytellä loppuaikaa 3.30. Jos pysyisin terveenä, jos paikat pysyisivät kunnossa, mutta sille ennätykselle ja sille mahdollisuudelle luodaan pohjia nyt.

Eilen illalla lähdin lenkille. Latasin sykemittarin, laitoin lenkkarit jalkaan, toivotin Kahvakuulalle hyvää yötä. Avasin oven ja samalla hetkellä alkoi ulkona sataa kaatamalla. Vettä tuli kuin saavista kaataen, sieltä Esterin kuuluisimmasta kehonosasta.
 
 Katsoin sadetta, odotin hetken ja otin lenkkarit pois jalasta. 
Onhan se päivä vielä huomennakin. 
Otin jääkaapista tölkin Crow Mooria ja istuin sohvalle. 

Mörökölli ei ollut uskoa näkemäänsä. Aina ennen, aina ennen on vaimo mennyt lenkille. Koskaan vaimo ei ole jättänyt juoksematta säätilan takia tai ilman hirveää kiukuttelushowta, jolle Kahvakuulakin häviäisi. On juostu pakkasessa, helteessä, kaatosateessa, aikaisin aamulla, lähes keskellä yötä, väsyneenä, kantapää kipeänä. Mutta tänään ei näköjään vaimoa kiinnostanut. Mörökölli naurahti aina yhtä ailahtelevaiselle vaimolleen ja meni vaimon viereen sohvalle.

Eilen oli hyvä päivä jättää juoksematta. 
 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Vaaroja näkyvissä.

Plantaarifaskiitti on helpottanut kantapäästäni. Olen tehnyt jalan kanssa päivittäin paljon töitä. Olen venytellyt, juossut hitaampaa, käyttänyt Foam Rolleria, käynyt lähes päivittäin kuntosalilla vahvistamassa jalkojeni lihaksiani sekä rullaillut jalkapohjalla käsipainotankoa. Ja tämä tuntuu vihdoinkin toimivan! Jopa Mörökölli myönsi eräänä iltana, että nostaa minulle hattua. Nostaa hattua sille, että jaksan väkertää jalkojeni kimpussa iltaisin olohuoneen matolla. Ja sängyssä. Ja koiran kanssa lenkillä. Ja ruuanlaitossa. Ja legoja rakentaessa. 

Aloitin juoksuharjoittelun viime viikon perjantaina eli kuusi päivää maratonin jälkeen. Ensin perjantaina kävin köpsyttelemässä 6,5km ja lauantaina juoksin Kahvakuulan kanssa rattailla 8,5km. Kuula viihtyi kuusi kilometriä juoksurattaissa Kettu-karkkien voimin ja katsellen autoja. Loppumatka meni katsoessa äidin puhelimesta Hirveä Henri-piirrettyä. Sunnuntaina juoksin tunnin verran metsässä ja siitähän se ajatus sitten lähti.

Metsäjuoksu oli kuin pumpulia vielä hieman kipeälle, mutta hiljalleen parantuvalle kantapäälle. Kantapääni tykkäsi metsäjuoksusta, mutta mitä teki oman elämänsä huippu-urheilijan henkinen habitus! Mieleni rakastui palavasti kantoihin, oksiin, kuoppiin ja hämähäkin seitteihin. Lenkkarini olivat jälleen märät, ilma tuntui raikkaammalta ja nautin koko sydämelläni juoksusta. Näin koko harrastukseni aivan uusin silmin ja siitähän se ajatus sitten lähti.

Vaarojen maratonin 43km reitti kiertää Kolin vaaramaisemia mukaillen Herajärven Kierrosta. Reitti kulkee pääosin metsä- ja hiekkapoluilla sekä metsäteillä. Jos pidätte maratonia tasaisella asfaltilla kovana suorituksena, on Vaarojen maraton sata kertaa kovempi juttu. Kuulemma maratonennätykseeni (3.41) voi lisätä pari tuntia. Itselleni Vaarojen maraton oli vielä muutama kuukausi sitten kaukainen haave. Yhtäkkiä siitä kuitenkin tuli mahdollisuus, jonka ainoa este olen minä itse. Ja ehkä vanha polvivamma, mutta ketä nuo vammat oikeasti kiinnostaa?

Mulle Vaarojen maraton on jotain suurta. Se on jotakin täysin uutta, jotakin sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Sinne pitää harjoitella. Sinne saa harjoitella. Aion jatkaa metsäjuoksujani ja siitä se ajatus sitten lähti.

Menen heinäkuussa suunnistamaan kilpaa. Jos ihminen tykkää juosta metsässä ja on kilpailuhenkinen, voi sitä leikkiä suunnistajaa. Viikoittain suunnistajat Vaasan alueella kiertävät Vaasarasteja. Ratoja on helpoista vaikeisiin. Ajattelin osallistua sarjaan, jossa lähinnä yritetään löytää pois metsästä saman vuorokauden aikana, mutta viimeiseksi en kyllä jää. Maastokarttaa en ole lukenut sitten yläasteen, mutta ajattelin luottaa tunteeseen. Kylmenee, kylmenee, lämpenee, kuumenee - niinkuin siinä leikissä!

Yksi asia on kuitenkin varma. Vaarojen maraton tulee olemaan todella raskas.

Ja sinne ei kannata laittaa uusia lenkkareita.
        

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Jonossa, jonosta, jonoon.

Me suomalaiset osaamme jonottaa. Voisi jopa luulla, että sitä opetetaan kouluissa. Jos ylioppilaskirjoituksissa olisi ollut aineena jonotus, olisin saanut laudaturin. Olen todella hyvä jonottamaan. Kuten suurin osa suomalaisista.

Suomalainen seisoo kiltisti jonossa kaupassa, ruotsinlaivan seisovassa pöydässä ja Särkänniemessä. Jos joku etiketitön kuitenkin epäkorrektisti ohittelee jonossa, osaavat kaikki suomalaiset katsoa ohittelijaa vihaisesti. Sanomatta sanaakaan. Seisoen tiukasti omalla paikallaan. Se on sitä kansallista yhtenäisyyttä. Hiljaisuus lähentää meitä. Jos nyt joku ohittelijalle jotakin sanoo, katsotaan huomauttelijaa vielä enemmän kieroon kuin itse ohittelijaa. Aika hurjaa. Kaikki tämä sitten raportoidaan välittömästi älypuhelimella sosiaaliseen mediaan. Ehkä jopa kuvan tai videon kera.   

Näin äitinä ja hiljaisena laudaturin jonottajana voisin olla kovinkin huolissani jälkikasvuni tulevaisuudesta. Osaako Kahvakuula isona jonottaa? Ymmärtääkö hän jonottamisen kansallisen tärkeyden? Ei kai hänestä tule ohittelijaa? Tai vielä pahempaa, ei kai hänestä tule ohittelijalle huomauttelijaa?

 Autojono 1.

Autojono 2.

Autojono 3.

Pallojono.

Murojono.

Jotenkin tuntuu siltä, että näin äitinä mun ei ehkä tarvitse huolehtia Kahvakuulasta. Kuulalla näyttää olevan jonot hallussaan.
 
Ai niin, seuraava juoksu on sitten Hämeenlinnan kaupunkimaraton la 13.7. Juoksen siellä puolimaratonin, puolivallattomasti. Juoksukisoissa minut muuten saa ohittaa, mutta se ei ole suotavaa. 













torstai 6. kesäkuuta 2013

Next?

Kroppa palautuu. Jälleen kerran hitaasti, mutta se palautuu. Tuttuun tapaan olen nesteessä kuin vesimelooni. Maanantaina lähtö Tukholmasta kotiin oli aamulla klo 05.00. Tiistaina Kahvakuula sai todennäköisesti allergiakohtauksen. Pieni poikani näyttää nyt dalmatialaiselta, jolla on punaisia, kutiavia läikkiä koko pieni keho täynnä. Öisin heräillään ja äiti käy lohduttamassa pientä. Aamulla äidin työpaikan ovi heilahtaa jo klo 06.30, joten olen tällä hetkellä aivan poikki. Liian vähäisillä yöunilla on mahdotonta palautua maratonista. Mutta ihan sama. Haluan vain, että saan poikani kuntoon.

Olo on muutenkin tyhjä. Ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen en ole varannut yhtään matkaa, en juoksutapahtuman juoksutapahtumaa. Ei ole varattuna synnytystä, ei mitään. Ja tää on syvältä.

Perjantaina lähden ensimmäiselle kevyelle lenkille. Olen käynyt tällä viikolla kahdesti salilla treenaamassa ja ajattelin mennä vielä kerran viikonloppuna. Kevyttä punttia, kevyttä totuttelua. Nyt on monipuolisen liikunnan aika. Nyt on aika parannella rasitusvammat ja suunnitella seuraavaa juoksutapahtumaa. Ensi viikolla lähden metsään juoksemaan. Monipuolistan juoksualustoja, etsin kadonneen kimmoisuuteni. Nautin liikunnasta ja pidän hauskaa.

Mutta se seuraava juoksutapahtuma? Puolimaratonin ennätys (1.39) pitäisi pistää uusiksi ja ennen kaikkea, maratonin ennätys pitäisi todellakin pistää uusiksi. Tukholmasta jäi hampaankoloon ja PAHASTI. Ei tällainen peli vetele. Minä olen Rouva Suunnitelmallisuus. Minä elän suunnitelmista. Sana suunnitelma sai nimensä mukaani.

Nälkä kasvaa syödessä. Onneksi Radio Vaasan keittiössä on tuoreita possumunkkeja ja näen pienen potilaani tunnin päästä. Äidillä on ikävä.

  

 

  


tiistai 4. kesäkuuta 2013

Tukholman maraton 2013.

Lauantaina 1. kesäkuuta heräsin Tukholmasta hotelli Scandic Malmenista klo 06.45. Mörökölli oli kieltänyt heräämästä ennen klo 08.30, joten makasin hiljaa paikoillani ja mietiskelin. Suunnittelin taktiikkaa juoksuun ja fiilistelin tulevaa päivää. Kahdeksalta Mörökölli luovutti ja sai hyvän huomenen toivotuksen sijasta kuulla heti kisataktiikkani. Päätin, että ennätys riittää. Juoksin Mustasaaren pääsiäismaratonilla 3.42 ja risat, joten kaikki alle sen kelpaa. Kantapää oli edelleen kipeä ja pohkeet tukkoiset, lähes viikon levosta huolimatta.

Maraton on pitkä matka. Mitä tahansa voi tapahtua, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olin lähdössä matkaan todella epävarmana. En tiennyt kestääkö jalka. Ja jos se ei kestä, pystynkö keskeyttämään maratonin. Mörökölli on sanonut monta kertaa, että en saa lähteä keskenkuntoisena matkaan. Tulen kuulemma maaliin vaikka pää kainalossa, koska en suostu lopettamaan juoksua. En suostu antamaan periksi, vaikka joskus se olisi järkevintä. En halua antaa periksi, en uskalla antaa periksi.

Käytiin aamupalalla, ei ollut nälkä. Söin silti. Kurkussa tuntui pientä kipua, mutta tiesin sen todennäköisesti johtuvan lentokoneen ilmastoinnista, koska homma on aina sama lyhyenkin lentomatkan jälkeen. Aamupalan jälkeen ravasin vessassa, rasvasin itseäni vaseliinilla ja kuuntelin Mörököllin mielestä surkeaa musiikkia. Jouduin avautumaan hetkellisesti, mutta loppui ainakin se valitus. Ilmeisiin ja vihaisiin katseisiin ei valitettavasti vaimokaan pysty vaikuttamaan, mutta suun sain suljettua.

 Jalassa Addun Bostonit.
Niken shortsit.
Odlon paita.

Oltiin lähtöalueella 40min. ennen starttia. Kävin vielä vessassa ja annoin kaikki tavarani Mörököllille, joka oli yllättävän yhteistyöhaluinen. Katsottiin vielä kartasta paikkoja, joihin Mörökölli voisi tulla seuraamaan juoksua ja sovittiin vielä juoksun jälkeinen tapaamispaikka sekä mahdollinen varasuunnitelman varasuunnitelma, jos kaikki sovitut suunnitelmat menevät mönkään. Jos joku kaipaa suunnitelmia, ota yhteyttä! Täältä löytyy!

Olin lähtöryhmässä D eli lähtö oli tasan klo 12.00. Tungin lähtöryhmäni eturiviin, koska ihmisiä oli niin paljon. Tuli ahdistus. Eturivissä sai hengittää. Pompin, lämmittelin, heiluttelin käsiäni, lauloin ja taputin aina kun käskettiin, mutta olo oli epävarma. Todella epävarma. 

Lähtö:
Noin 17 000 juoksijaa ampaisee matkaan. On todella paljon ruuhka. Ohittelen ihmisiä ja ihmettelen, kuinka niin paljon selvästi hitaampia juoksijoita oli edellisessä lähtöryhmässä. Ajattelen juoksevani alussa 5.00-5.05min/km. Hidastan sitten lähemmäksi 5.10km/h puolessa välissä. Loppuaika olisi silloin alle 3.40. Jos kaikki menisi hyvin ja vauhti ei lopussa tippuisi liikaa, voisi loppuaika olla lähellä 3.35.

5km:
Etenen täysin suunnitelmani mukaisesti. Kilometrit n.5min/km ja tuntuu hyvältä kropassa. Hieman on huono olo, joka johtunee lämmöstä. Ilman kosteusprosentti on korkea, vaikka lämpötila on suhteellisen matala. Hikoilen, vaikka en yleensä hikoile. Ohiteltavia on paljon. Juomapaikoilla on täysi tungos. 

8km:
Västerbron. Puoli kilometriä ylös ja puoli kilometriä alas. Hidastan hieman ylämäkeen ja haen jaloista voimaa juoksuun. Menee hyvin. Menee todella hyvin. Seuraavaksi alamäen vuoro. Tätä olen harjoitellut. Tästä olen lukenut. Lantio eteen, polvia ylös, annan mennä vaan. Rullailen kevyesti alaspäin jyrkkää mäkeä, vauhti kiihtyy, ohittelen paljon ihmisiä. Mäen alhaalla tunnen itseni levänneeksi, syke on laskenut hieman. Perhana, olen oppinut juoksemaan alamäkiä oikein. Hymyilen pääni sisällä itselleni tyytyväisenä.

10km:
Etenen edelleen suunnitelman mukaisesti. Huonovointisuus alkaa väistyä, mutta mun on kuuma. Säätiedotus lupasi rankkasadetta klo 14.00. Kello on vasta vajaa yksi. Sataisi jo. Juoksu on välillä aikamoista väistelyä. En muista vastaavaa viime vuodelta.

15km: 
Teen tarkkaa työtä kellon kanssa. Etenen edelleen suunnitelman mukaisesti, mutta kantapäässä ei tunnu hyvältä. Joudun astumaan hieman varoen. Jos se menisi ohitse. Jos se kipu menisi pois. Se voi mennä pois. Joskus se on mennyt pois. Muutama tuttu vaasalainen huutaa "Hyvä Miia". Vilkutan heille ja kannustus tuntuu hyvältä.

16km:
Etsin Mörökölliä katseellani. Mörököllin pitäisi olla jossakin täällä. Haluan kertoa, että jalkaani sattuu. Haluan kertoa, että kohta päästään toiselle kierrokselle, joka menee puistoalueelle lähes kymmeneksi kilometriksi. Kantapääni tykkää puistoista. Se tykkää pehmeästä alustasta. Siellä se saa levätä ja sitten on enää reilu kymmenen kilometriä maaliin.

18km:
En näe Mörökölliä. Olisin tarvinnut Mörökölliä. Reitti kaartaa puistoalueelle. Alamäet ovat tuskaisia kantapäälle, joka kärsii plantaarifaskiitista. Jokainen asfalttiin tömähtävä askel on tuskaa. Joudun sipsuttamaan alas pienetkin alamäet. Tasasella maalla pystyn juoksemaan hyvin. 

19km:
Puistoalueella sen tajuan. Olen muistanut väärin. Koko reittihän läpi puistoalueen on asfalttia! Miten voin muistaa niin väärin? En kestä. Voi ei. Mitä nyt? Alkaisi nyt edes se sade. Tukehdun. Hidastan vähän vauhtia.

21,1km:
Koska joudun varomaan vasenta kantapäätä, alkaa oikean jalan akillesjänne oireilemaan vinon juoksuasennon takia. Kipu viiltää jalkaa kohti pohjetta. Oloni on epävarma. On liikaa matkaa jäljellä. Puolikkaan aika on kuitenkin 1.47. Hyvä väliaika. Alkaisi nyt edes satamaan.  

25km:  







Juoksen vaan. Tuijotan kelloa, en halua hidastaa enempää. Kilometrivauhti on noin 5.13min/km. Ei huono, jos pystyn pitämään tämän vauhdin. Odotaan vaan sadetta, odotan sitä, että päästään takaisin Tukholman keskustaan. Siellä on ihmisiä, jotka kannustaa mut maaliin. Ihmisiä, jotka auttaa mut tämän kivun yli.  












28km:






Heja tjejen! Heja tjejen! Ollaan taas Tukholman keskustassa. Kantapään varominen on keikauttanut lantion vinoon. Vino lantio on taasen laittanut lonkankoukistajat hirveään jumiin. Jumittavat lonkankoukistajat pylläyttävät lantion ja pyllyn taakse. En pysty enää aktivoimaan syviä vatsalihaksia. Hartialinja pyrkii aivan vituralleen ja pää menee vinoon. EEEIIII VIELÄ!!!! EI VIELÄ!!!! Tämä on sallittua vasta viimeisellä vitosella.














31km:






Västerbron lähestyy jälleen. Ylämäki ei pelota, vaan alamäki. Mitä tuskaa se tuleekaan olemaan tällä kierroksella. Kipu nivusissa on kova. Kantapää on tuskainen. Ohittelen kuitenkin ihmisiä ja saan siitä voimaa. Juomapisteelle on pakko pysähtyä. Kipu on liian kova. Mietin, mietin. Pitäisikö keskeyttää? Onko tässä mitään järkeä? Potkin itseni liikkeelle. Olen liian utelias näkemään, mitä loppumatka tuo tullessaan. 












33km:






Västerbron sillalla alkaa vesisade. Tätä oon odottanut. Saan uutta voimaa, mutta jalat ei pysty. Jalat ei liiku kuten haluaisin. Ihmiset kävelevät sillan kovassa nousussa. Minä en kävellyt viime vuonna. Enkä kävele tänäkään vuonna. En.

34km:
Kyyneleet tulee silmiin. Västerbron alastulo on kamalaa. Sattuu niin kovaa, mutta puren huultani ja ajattelen kaikkia asioita, joista olen selvinnyt. Selviän nytkin. Selviän. Enhän synnytyksessäkään suostunut ponnistamaan silloin kun kireän oloinen kätilö sitä vaati. Sanoin pitäväni tauon, koska nyt on tauon paikka. Pidin tauon, hengähdin, keräsin viimeiset voimat ja punnasin pojan pihalle, vaikka kätilö murjotti vieressä. Voinhan nytkin pitää tauon. Kohta pidän sen. En vielä. Kohta.

35km:
Kilometriajat putoavat huolestuttavan alas. 5.35min/km. Liian alas. Ennätys lipuu käsistä, jos vauhti vielä hidastuu. Alle 3.40 aikaan ei ole mitään jakoa. Kiihdytän, mutta jalat ei vaan toimi. Jaksaisin mennä lujempaa, mutta jalat ei toimi. Tekisi mieli itkeä, taas. Muistelen Gran Kanarian maratonia. Sielläkin sattui ja sielläkin menin maaliin. Kuten nytkin. Minähän menen maaliin. Menen.

38km:
Pysähtelen välillä. Pakko. Sattuu niin kovaa, mutta kun juoksen, juoksen lujempaa. En anna vauhdin enää tippua. Vasen lonkankoukistaja on ihan solmussa. Vasemman puolen vatsalihakset kramppaavat. On pakko juosta kumarassa.

40,2km:
Nyt sattuu paljon. On pakko pysähtyä. Viiltävä kipu vatsalihaksista siirtyy ylemmäksi. Kipu tuntuu rinnassa asti. Tämä on kramppi. Tämä on kova kramppi. En pysty kunnolla hengittämään. Vatsa vetää kippuraan. Tien toisella puolella on ensiaputeltta. Mietin, mietin. Kokeilen juosta. Ensimmäisen kerran pelkään terveyteni puolesta maratonilla. Ei tuo vatsakipu, vaan rintakipu. Juoksen hiljaa. Kaiken tämän jälkeen en pääse vai maaliin? Matkani tyssää vai tähän? Älä nyt elämä viitsi!

41km:
Kipu hellittää hieman. Katson kelloa. Jos nyt annan kaikkeni, teen uuden ennätyksen. Kaiken tämän jälkeen voin tehdä uuden ennätyksen. Todellakin teen uuden ennätyksen. Lähden juoksemaan lujaa. Ohittelen ihmisiä ja yllätyn itsekin, kuinka lujaa jaksan juosta. Vettä sataa. Maratonin paras hetki.

Radalla kaksi.

42,2km:
Saavun Tukholman stadionille. En tunne kipua, en mitään. Yritän vielä ohitella juoksijoita ja olen onnellinen, että tämä matka on ohitse. Olen onnellinen, että pääsin maaliin. Ylitän maaliviivan, juoken radan sivuun ja laitan käteni reisilleni. Kyyneleet tulevat silmiin kivusta. Kipu on sanoinkuvaamatonta. Repivää, viiltävää.

Kävelen tuskaisena ulos stadionilta. Yritän olla itkemättä. Näen Mörököllin aidan toisella puolella. Mun on ikävä Kölliä. Sataa vettä kaatamalla. Olen ihan läpimärkä ja mua paleltaa. Mutta mää oon hengissä ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampi.

Uusi ennätykseni on nyt 3.41.25. Aika on reilun minuutin edellisen maratonin aikaani parempi. Viime vuoden Tukholman maratonin ajasta aika parani yli 9min.

Kaikista naisista olin sijalla 366/3920.

Aika hyvin tuolla juoksulla.