Liikunnallinen juhannus.

Perjantaina oli juhannusaatto ja pääsin juoksemaan Laihian pururadalle. Laihian rata on niin huippu, että voisin jopa muuttaa Laihialle sen takia. Radan pohja on pientä keppiä ja isoa puulastua. Korkeuserot ovat pohjalaisittain yllättävän korkeat ja jalkalihakset joutuvat töihin useassa kohtaa rataa. Kantapääni nautti pehmeästä alustasta ja syöksyin ennakkoluulottomasti ylämäkiin. Vastaantulijat tervehtivät ja vanhempi herrasmies toivotti hyvää juhannusta. Kymmenen kilometrin jälkeen aikaa oli kulunut 51min, joten olin tyytyväinen. Pehmeällä alustalla ja mäkisessä maastossa tuo oli hyvä lenkki.

Koska perjantain jälkeen kantapää oli ihan fantastisessa kunnossa, lähdin lauantaina Ainon kanssa Metsäkallioon juoksemaan. Metsäkallion kuntorata on hiekkapohjainen ja mäkiä on jonkin verran. Juostiin kymppi rauhallisesti tuntiin ja juteltiin kuulumisia. Lenkin jälkeen kantapää oli ihan voimissaan ja uskalsin suunnitella ensimmäistä Tukholman jälkeistä pitkistä sunnuntaille.

Sunnuntai-iltana lähdin jälleen Gerbyn metsiin. Puiden maassa kiemurtelevat juuret näyttivät jälleen käärmeiltä. Mutta kuinka todennäköistä olisi, että törmäisin jälleen käärmeeseen? Luotin huonoon todennäköisyyteen ja juoksin vaan. Kiertelin polkuja ristiin rastiin 40min. ja juoksin sitten takaisin talolle. Sain nimittäin lenkkiseurakseni Mörököllin ja juoksurattaissa istuvan Kahvakuulan. Jatkoimme matkaa Gerbyn kuntoradalla yhdessä. Ja ihan vaan tiedoksi, että minä siis työnsin niitä rattaita.

Lenkillä Kahvakuula näki lintuja, ihmetteli juoksevaa isäänsä, osoitteli isoja puita, nauroi alamäessä ja huitoi hyttysiä pikkukätösillään. Vauhti oli nimittäin niin hidasta, että metsätiellä iski kimppuun lauma verenhimoisia hyttysiä, joita en ollut samalla tiellä nähnyt kertaakaan koko kesänä. Mörökölli kyllä väitti, että sillä ei ollut mitään - absolut ingenting - tekemistä vauhdin kanssa. Ei toki. Ei varmasti ollut.

Viiden kilometrin jälkeen olin onnellinen, että pääsin eroon tästä ihastuttavasta parivaljakosta, joka veti hyttysiä puoleensa kuin takapuoleni tikkuja. Totta tämäkin.

Päätin lähteä yksin etsimään erästä polkua, joka vie läheiselle järvelle, mutta jonkin aikaa polkua etsittyäni, kantapää ilmoitti olemassaolostaan. Nilkutin takaisin kotiin, tuttu särky oli tullut takaisin ja unelma Hämeenlinnan puolimaratonista meni siinä samalla. 75min. näyttää olevan rasitustasoltaan se tämän hetken lenkin maksimipituus, jos en juokse koko lenkkiä täysin pehmeällä alustalla.

Mutta ei se haittaa. Unohdan Hämeenlinnan ja juoksen siellä ehkä kympin. Tai istun terassilla ja tsemppaan tuttuja. Molempi parempi. Tavoitteeni on edelleen Vaarojen maratonilla Kolilla ja sitä paitsi mulla on koko elämä aikaa juosta.

Tänään kävin taas salilla. Jalkakyykkyä, loikkia, askelkyykkyjä, kyykkyhyppyjä. Yläkroppaa, keskivartaloa, Fustraa. Puuskutin, pakotin ja nautin. Jos ei juosta, osaan kyllä rääkätä itseäni muutoinkin ja voin samalla parantaa lihaskuntoa. Tällä viikolla menen vielä pitkästä aikaa Bodybalanceen ja Bodyattackiin. Käyn myös metsässä juoksemassa kolmesti ja salilla myös kolmesti, joten eiköhän tässä kunnossa pysytä.

Liikunnallista viikkoa kaikille,
Miia

Ps. Uudessa Juoksija-lehdessä tuttu blondi johdattaa parempaan lihaskuntoon Fustran avulla