Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!

Ei ole mikään salaisuus, että itsevarmuuteni riittää hyvinkin pitkälle valoisaan aikaan ja julkisilla paikoilla. Pelkään kuollakseni pimeää, metsää, pusikoita ja lentämistä. Pimeässä pelkään pelästyväni, metsässä pelkään niitä eläimiä, jotka ovat Ähtärin eläinpuistossa aivan ihastuttavan suloisia, pusikoissa pelkään niistä esiin hyppääviä ilkeitä ihmisiä ja lentämisessä pelkään sitä, että pissaan ilmakuopassa housuihini.

Viikko sitten uskautauduin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni metsään juoksemaan. Juoksin suurella nautinnolla ja tunsin pelkoni jättävän minut vihdoinkin rauhaan. Metsä rauhoitti, innosti ja sai minut tuntemaan itseni osaksi suurempaa kokonaisuutta. Sain olla osa luontoa, osa niitä oksia ja kantoja. Sain olla hetken osa suurinta, johon meidät on luotu.

Sunnuntaina ajeltiin Mörököllin kanssa Uudestakaupungista Vaasaan, kun radiolähetyksen keskeytti yleinen hätäilmoitus. Vaasassa on nähty karhu. Ei kovin kaukana siitä paikasta, jossa olen käynyt juoksemassa. Aloin ulvomaan naurusta ja Köllikin ihmetteli, kuinka tämä oli nyt niin hauskaa.

Miettikää nyt. Ihan kuin karhu olisi tiennyt, että olen uskaltautunut vihdoin metsään. Karhu tuli näyttäytymään. Muistuttamaan, että hän kyllä on paikalla. Näin silmieni edessä, kuinka karhu tanssii Inner Circlen poikien kanssa laulaen... 

"I've been watching you
A la la la la long, a la la la la long long li long long long"

Hyvä yritys Karhuherra Paddington, mutta mää en taida sittenkään pelätä enää. Ehkä siis näemme jo tänä iltana, kun puen jälleen lenkkarit jalkaani ja lähden nauttimaan metsäpoluista.