Alukseni on toista päivää telakalla. Näen ikkunoista auringossa kylpevät aallot, joihin haluaisin jälleen upottaa kärsineen kölini. Haluaisin lipua aluksellani pitkin rantalinjaa, kun ilta laskee maston taakse. Paarpuuri huutaa tyyrpuuriaan, mutta kukaan ei vastaa. Vieraita aluksia seilaa merelläni ja syvän meren seireenit kutsuvat heikkoa merimiestä viekoittelevasti luokseen. Mutta tämä merimies pysyy aluksessaan telakalla vähintään 21 päivää.
Aamulla kävin kannella jumppaamassa. Jalkakyykkyä, askelkyykkyä, hyppyjä, liikkuvuutta. Yläkroppaa, keskivartaloa. Hauista. Taas.
On kiva huomata, kun tyhjä purje hieman täyttyy.
Eikä se valu enää ojentajan puolelle.
Lounaaksi laitoin messissä
lohta, ituja, tomaattia ja viinirypäleitä.
Jälkiruuaksi purseri Tiina oli tehnyt mansikkakakkua.
Tavallaan tiedän, että telakalla olo on parasta, mitä merikarhun uralleni on tapahtunut hetkeen. Ei mikään alus seilaa samassa lätäkössä päivästä toiseen. Maailma on täynnä meriä, joita on hyvä käydä välillä valloittamassa. Oma lätäkkö kyllä odottaa seilaajaansa, vaikka merimiehen päässä aina välillä myrskyää.
Rakas lokikirjani.
Huomenna on uusi päivä.
Silloin alukseni on jälleen päivän lähempänä
meren pehmeitä aaltoja.
Pitkä on taival tän vaivan kanssa, telakalla on tämäkin alus ollut (taas) jo hetken. Pakko oli itekin tajuta, että turha enää lyödä päätä seinään. Kantapään kautta oppii, kuinka surkuhupaisaa!
VastaaPoistaTsemppiä!