perjantai 23. toukokuuta 2014

Hengissä ollaan!

Sunnuntaina luulin, etten toivu Karhunkierroksesta koskaan. Jalat haavoilla, akillesjänteet sirpaleina, nivunen valmiina heittämään pyyhkeen kehään. Oikeaa kättä ei voinut nostaa ja varpaat olivat tunnottomat. Fyysisesti tuli siis pahasti takkiin, puhumattakaan erittäin ailahtelevasta henkisestä tasapainostani, mikä järkkyi entisestään kallelleen ultrajuoksun vinksahtaneeseen maailmaan. Palautuminen on, yllättävää kyllä, lähtenyt suhteellisen hyvin käyntiin.

Maanantaina lähdin pyörällä töihin ja kiersin auringon paistaessa pidemmän lenkin. 10km surkealla pyörällä palautti jalkoja ihan mukavasti. Töissä arjesta oli vaikea saada kiinni. Mieleni oli edelleen keskellä talvista Karhunkierrosta, todellisuus tuntui oudolta. Ehkä eniten sitä mietti sitä tosiasiaa, että pidin paljon kokemastani. Järkeä tai ei, pidin siitä. Pidin siitä paljon. Teki hyvää pyöräillä töistä kotiin kaatosateessa. Taas oli sormet jäässä. Pääsin jälleen hetkeksi selviytymään, vaikka minun ei pitänyt pitää selviytymisestä.


Ennen lähtöä mittari päälle. 
Jos joku olisi sanonut, 
"ei kuule tuon mittarin akku riitä koko kisan ajaksi", 
olisin nauranut.

Tiistaina edessä oli pienehkö ongelma. Jalat olivat naarmuilla, en ollut pitänyt kunnon kenkiä jalassa kahteen päivään ja illalla oli lenkki juoksukoululaisten kanssa. Onneksi apteekin täti oli hyvin ymmärtäväinen, vaikka kovasti ihmetteli. Sain kunnon Compeed+teippiyhdistelmän suojaamaan haavoja. Vajaa tunti kevyttä juoksua tuntui todella hyvältä ja siihen päälle vedin vielä Jäykkis-jumpan. Tällä kertaa ohjaaja oli se Jäykkis, koska en päässyt edes risti-istuntaan.


Tässä nämä surullisen kuuluisat nilkkasukat. 
Kuka tyhmä lähtee hankeen tarpomaan nilkkasukissa?

Keskiviikkona otin rennosti, mutta palelin koko päivän. Siitä tiesin, että jotakin on tuloillaan. Otin pakuri-teetä, hunajaa ja inkivääriä. Tämä yhdistelmä toimii ainakin omalla kohdallani flunssan torjumisessa. Eilen olo oli jo paljon parempi. Torstaina pyöräilin jälleen työmatkat, joista tulee yhteensä 15km ja tänä aamuna kävin treenaamassa yläkropan salilla.

Palautuminen on siis ollut aktiivista ja se on sopinut kropalleni erittäin hyvin. Seuraava kisa on jo helatorstaina eli 6 päivän päästä. Trail Tour Finland 2014 jatkuu Bodom Traililla, jossa matkana on puolimaraton 21,1km. Luvassa on polkujuoksua fantastisissa maisemissa. Mukana on 800 juoksijaa, paljon kovia juoksijoita. Tästä osakilpailusta ei taida pisteitä plakkariin tulla, mutta mahtava kisa tulee joka tapauksessa. Kunhan saan levätä muutaman päivän ennen kisaa, tulen haastamaan itseni täysillä ja nauttimaan jokaisesta askeleesta pehmeillä poluilla.

Bodom Trailin jälkeen lepään ja sen jälkeen elämässäni alkaa mielenkiintoinen jakso. Ensi viikon tiistaina teen viimeisen radiolähetyksen Radio Vaasassa. Uusi työni alkaa virallisesti vasta 1.8 (touhuan kyllä jo nyt tulevan työn parissa), joten saan kesän aikana mahdollisuuden toteuttaa lisää unelmia. Kesällä pidän tottakai Juoksukouluja ja Jäykkis-jumppaa sekä juoksen ympäri Vaasan polkuja, mutta pääpaino on VIHDOINKIN kirjoittamisessa. Toivottavasti saan jonkinlaisen raakaversion dekkaristani valmiiksi kesän aikana ja alkusyksystähän markkinoille tulee tämä jouluinen novellikokoelma, jossa olen mukana:


Tuli muuten Karhunkierrokselta hyvää materiaalia tulevaan kirjaan.

Tulossa siis huikea kesä, jonka vietän todennäköisesti aikalailla ajatuksissani, mutta hoidetaan ensin tuo Bodom Trail himaan. 

Mukavaa viikonloppua kaikille, Miia







maanantai 19. toukokuuta 2014

NUTS Karhunkierros 53km.

Viime viikolla kerroin lapsuuteni karmeasta kokemuksesta partioleirillä. Siellä oli kylmää ja märkää. Kestin yhden yön ja sitten vanhempani hakivat mukavuudenhaluisen kersansa pois takaisin kaupunkiin. En pidä kylmästä, en märästä. En edes halua pitää niistä. En harrasta talviurheilua, Espanja on kiva paikka talvisin. Olen se, joka kitisee talvella, että varpaat on jäässä. Myönnän, että talvella on todella kaunista - jos talvea katselee lämpimän takan äärestä ikkunasta ulospäin. Toiset tykkää, minä en. Osaan silti olla positiivinen myös talvisin. Lasken nimittäin ilon kautta aamukammastani päiviä, kunnes kesä tulee. Niitä on kuitenkin joka päivä yksi vähemmän.

Kisapäivän aamulla heräsin ja totesin nukkuneeni suhteellisen hyvin. Marssin aamupalalle ja tarkoituksenani oli syödä kisa-aamiaiseni. Riisikakkuja ja banaania, kuten nykyään aina. Ei ollut tarjolla kumpiakaan. Join siis kupin kahvia, söin mandariinin ja menin huoneeseeni syömään banaania ja riisikakkuja. Tämä olikin sitten ainoa varatoimenpide, Plan B, joka ylipäätänsä oli itselläni olemassa.

Mulla on erittäin huono tapa olla uskomatta kokeneempia ihmisiä, vaikka kunnioitan heidän kokemustaan syvästi. Mun on vaan saatava itse lyödä päätäni seinään tarpeeksi kauan ja todeta sitten, että oma juttu ei nyt vaan toimi. Mutta jos jotakin tajuan, tajuan sen ihan oikeasti. Äitini joskus totesi, että olisi toivonut minulle helpompaa alkua elämään. Minun kuulemma piti aina oppia kaikki kantapään kautta, vaikka helpommalla olisi päässyt. Sitä on monet itkut itketty oman tyhmyyden takia. Myönnän hänen olevan oikeassa ja tällaista takomista on varmasti ollut vaikea katsella sivusta, mutta onhan mulla nyt ollut hauskaa. Vai mikä se elämän tarkoitus nyt oli? Tulen varmasti myös jatkossa takomaan tätä kovaa päätä betoniseinään kerta toisensa jälkeen, mutta tämän viikon yritän lepuuttaa niskaa.

"Karhunkierroksella on kuulemma lunta. Paljon lunta. Illalla lähteneet ultramiehet olivat edenneet tuskaisen hitaasti. Siellä on oltava aikamoiset olosuhteet"
- Aijaa. No, siellähän on sitten polku valmiina.

Ei ollut.

"Ei kannata laittaa lyhyitä trikoita. Lumi repii sääret auki"
- Ei kai siellä nyt niin paljon lunta voi olla. Laitan lyhyet.

Kyllä siellä oli.

"Laitan pitkät sukat, ne suojaa hyvin nilkkoja"
- Miltä niitä pitäisi suojata? Mää laitan nilkkasukat.

Siellä on aika paljon kaikenlaista, joilta nilkkoja voi suojata.




Lähdössä tunnelma oli hyvä. Olin valmis, vaikka en tiennyt tulevasta oikein mitään. Jotenkin luotin siihen, että mitään mahdotonta ei eteen tule, vaikka välillä pitäisi juosta lumella (jestas, kun nyt naurattaa tuo juosta-sana). Reitistä en tiennyt mitään. En juuri ollut tutustunut siihen etukäteen. Olisi ollut aivan sama, vaikka käteeni olisi lyöty entisen Jugoslavian kartta. Joku sanoi, että toivottavasti kymmenen tuntia riittää reitistä selviämiseen. Hahaa! Kymmenen tuntia! Meikäläinen on siinä vaiheessa jo hotellin baarissa ykköset päällä juhlatunnelmissa. Enhän mää ole koskaan edes ollut ulkona kymmentä tuntia putkeen. Hassuja ihmisiä.

Kuulin, että reitin alkuosa on ihan juostavaa, joten menin lähdössä porukan keskiosaan. Tiesin, että vahvuuteni on poluilla juokseminen. Viime vuoden Vaarojen maratonin jälkeen olen juossut paljon teknisesti vaikeilla poluilla. Jalassani oli tutut Inovin x-talon sataysikympit, joissa kyllä molemmissa oli iso reikä. Päätin silti ottaa Inovit vielä mukaan viimeiselle matkalleen. Vähän niinkuin palkintomatka kaikesta yhdessä koetusta.

Porukka lähti reippaasti matkaan. Alussa polulla oli hieman jäätä ja otin varovaisesti varmuuden vuoksi. Kohta kuitenkin polkua pääsi hyvin juoksemaan ja nautin täysillä. Eka lumiosuus noin viiden kilometrin jälkeen yllätti. Reitillä oli paljon lunta, jälkiä meni sinne ja tänne. Siinä seurattiin vääriä jälkiä ja ajauduttiin reitiltä. Viitisen minuuttia haettiin lumihangessa kahlaten oikeaa reittiä ja tunsin, kuinka varpaat alkoivat olemaan jäässä. Onneksi kohta tuli jälleen avointa polkua ja varpaat lämpenivät pian. En olisi ikinä arvannut, että nämä alun lumipätkät olisivat ainoastaan esimakua tulevasta. Poluilla pysyin hienosti ryhmän mukana, menin jopa välillä omia menojani, vaikka tahti oli mielestäni rauhallinen, mutta lumisissa kohdissa muut ottivat aina minut helposti kiinni.

Reitti jatkui aivan fantastisissa maisemissa. Tankkasin vettä, söin energiageelejä ja juoksu luisti. Seinäjokelainen Eero oli matkakumppanini pitkän matkaa ja yhdessä fiilistelimme matkaamme. Jossain välissä kuulin takaani "kyllä niistä läpi näkyy"-kommentin, jolla viitattiin trikoisiini. Tiesin heti, että juoksututtavani Tero on takanani. Teron sarja oli 80km ja he olivat lähteneet matkaan 27km meidän lähtöpaikkamme takaa klo 07 aamulla, kun meidän lähtömme oli klo 10. Olinkin jo odotellut sarjan kärkeä ja oli kiva huomata, että sieltä ilmestyi tuttuja kasvoja. Kohta Tero jo meni menojaan ja huomasin Eeron jääneen jonnekin. Jatkoin matkaa yksin, tuntui hyvältä ja polkua oli helppoa juosta. Kaaduin pari kertaa ja naarmutin sääriäni sekä kämmeneni, mutta ei haitannut yhtään. Tämä oli polkujuoksua parhaimmillaan. Noin 30km juostuani tulin huoltoon, jossa tapasin juoksututtuni Astan. Join, söin vähän ja olo oli mitä mainioin.

Jatkoin matkaa Astan kanssa pari minuuttia, kunnes alkoivat lumiset oltavat. En millään pysynyt Astan perässä. Etenemiseni lumessa oli todella hidasta. Lunta oli välillä vyötäröön asti ja joka kerta astuessani hangen reuna repi sääriäni auki. Kaatumisesta tulleet haavat aukesivat lisää, samoin nilkat ja akillesjänteet. Pahinta ei kuitenkaan ollut lumi, vaan jääkylmä vesi. Oli sitten suo, tasamaa, mäki ylös tai mäki alas, lumen alla oli johonkin suuntaan virtaava puro. Kengät olivat aivan läpimärät ja varpaani olivat ihan jäässä. Vähälumisissa osuuksissa jalat lämpenivät pian, mutta sellaisia osuuksia ei ollut tullut vastaan hetkeen. Minun ei onneksi tarvinnut jatkaa matkaa yksin, vaan seuraukseni tuli iloinen Merja, jonka ansiota on maaliinpääsyni. Merja oli meistä se, joka oli hyväkuntoisempi. Hän jaksoi olla positiivinen ja veti minua mukanaan. Välillä hän jutteli puhelimessa remonttiasioita, kun minä puuskutin hangessa eteenpäin. Säännöllisin väliajoin Merja tarkisti, että olin kunnossa. Olin ihan turtana hangessa tarpomiseen, kylmään veteen ja tunsin nilkasta alaspäin ainoastaan jäätävää kipua. Välillä ihmisiä tuli takaa ohitse ja se aina piristi. Saara juoksi ohitse aurinkolaseissaan, vaikka aurinkoa ei ollut näkynyt tunteihin. Aina positiivinen Marko kirosi mennessään lunta ja Anssi antoi pikahalauksen. Voi, kun se tuli tarpeeseen.

Askel askeleelta edettiin. Merja muistutti, että matka vie koko ajan eteenpäin. Yritin keskittyä jaksamiseen seuraavalle huoltopisteelle, jonka luulin olevan 13km ennen maalia. Lumessa tarpomista oli jatkunut jo lähes 7km. Sanoin Merjalle, että olen huolissani varpaistani. Ne olivat oikeasti ihan jäässä. Tultiin suolle, jossa ei näkynyt pitkospuita. Selvä homma. Oli mentävä lumen läpi ja joka askeleella jalka upposi suon kylmään veteen. Totesin ääneen, että mun on perusteltava itselleni, miksi jatkaisin huollosta matkaa. En löytänyt yhtään syytä jatkaa matkaa. Tykkään juosta, en selviytyä. En ainakaan vielä. En ole valmis - vielä. Olen ihan keltanokka tässä hommassa. Olin metsässä juoksemassa ensimmäistä kertaa alle vuosi sitten. En silloinkaan uskaltanut mennä sinne yksin, kun siellä on niitä eläimiä! Merja muistutti, että askel askeleelta.

Kun matkaa oli jäljellä 13km, ei huoltoa näkynyt. Oikean jalan varpaat olivat tunnottomat. Uskoni alkoi hiipua. Tarkistettiin kartasta. Huolto olisi vasta n.7km ennen maalia. Matkaa oli siis 6km ja vauhti n.20min/km. Huoltoon oli ehkä 2 tuntia. Vesi oli loppu, olin mennyt syömisrytmissä sekaisin. Aloittelijan virheitä. Jälleen sitä päätä on taottava itse seinään. Tästäkin varoitettiin monta kertaa, mutta miksi en tee niinkuin pitäisi? Sanoin Merjalle, etä onneksi olet siinä. Raahaudun eteenpäin.

Jossain vaiheessa Garminista loppui akku. Keväällä vanha Garminini hajosi ja kysyin neuvoa uudesta mittaristani. Muistan juoksututtuni Anssin kommentin, että kannattaa ostaa mittari, jossa akku kestää tarpeeksi pitkään, jos kerta aion harrastaa pitkiä ultria. Kiitin silloin Anssia hyvästä pointista, mutta ostin silti perus-Garminin, jonka akku kestää sen 8h. Enhän minä nyt vielä lähde juoksemaan missään tapauksessa yli kahdeksan tunnin matkoja. En ainakaan pariin vuoteen. Olin alun perin ilmoittautunut Kokkolan 12h ultraan samalle päivälle kuin Karhunkierros, mutta tarkoituksenani oli pitää siellä kunnon taukoja ja aistia ainoastaan tunnelmaa. Kirosin kyllä matkalla muutamaan otteeseen valintaani. Ei ollut Kokkolassa lunta ei ja kuivilla tossuilla olisi saanut nakutella vaikka kävellen kovempia kilometriaikoja kuin täällä Montenegron ja Serbian rajamailla.

Vihdoinkin tuli viimeinen huoltopiste. 6,5km maaliin. En enää edes ajatellut lopettamista. Eihän tässä vaiheessa voi lopettaa. Minä en käynyt läpi tätä kärsimysnäytelmää huvin vuoksi. Minä menen maaliin vaikka kontaten. Olin huoltopisteellä ainoastaan muutaman minuutin. En uskaltanut pysähtyä. Jos pysähdyn, en enää jaksa jatkaa matkaa.

Loppu oli pitkä. Jyrkkiä nousuja, kivistä lumiseinämää, jalat niin jäykät, että en pystynyt laskeutumaan kunnolla alamäkiä. Mutta jokainen askel vei eteenpäin, kuten Merja aina muistutti. Joitakin kilometrejä ennen maalia, jäin pitkästä aikaa tarpomaan yksin. Huomasin, että Merja vilkuili aina mäen päältä, että pysyn liikkeessä. Hän kuitenkin tiesi, että takaani tuli toisia rämpijöitä. En siis jäänyt yksin.

Toisaalta olin tyytyväinen, että jäin yksin. En halunnut purkaa negatiivisia tuntojani toisille, joten nyt sain huutaa vaaran huipulta koko turhautumiseni ääneen. Kiroilin kuin merimies, näytin keskisormea Karhunkierroksen merkille, joka ilmoitti matkaa olevan vielä kilometrin verran. Tirautin parit pikkuitkut. En edes uskaltanut kunnolla itkeä, koska sekin veisi energiaa. Hoin sitä tuttua perkelettä, johon tutustuin jo Tukholmassa 2012. Silloin oli +4, puuskainen yli 20m/s tuuli ja jäätävä vesisade. Poikkeussää. Juoksin tuolloin kesävaatteissa ensimmäisen maratonini, joka päättyi maalista ensiaputelttaan. Jotkut ei näköjään koskaan opi. Ei, vaikka silloinkin niistä kuteista varoitettiin.     

Kuulin jo ääniä maalista. Se ei voinut olla kaukana. Ja jälleen virhe ajattelussa. Eihän se varmaan linnuntietä ollut kaukana, mutta tämä reitti ei todellakaan mennyt linnuntietä. Ylös, alas, ylös, ylös, ylös ja ylös. Ette ole tosissanne! Laskettelurinteen huipulla tajusin, että lähellä ollaan. Kokosin itseni.Juoksin rinteen alas, välillä oikein kiihdytin. Se on loppu! Se on loppu! Se on loppu! Maalissa oli vastassa ihanat NUTSin järjestäjät ja olin vaan niin onnellinen. Minä tein sen, ihan oikeasti tein sen. Kaikesta huolimatta olin naisten sarjan 7. Aika oli 10h ja 4min. Edes synnytykseni ei kestänyt niin kauaa. Kokemus oli raju. Tämä on niin kaukana siitä, mitä olen tottunut tekemään. Mutta mää tein sen silti. Se oli minulta todella kova suoritus, tajuan sen nyt. Se oli jonkin loistavan alku.

Ja mulla ei ollut edes mun huulikiiltoa mukana.          



    

perjantai 16. toukokuuta 2014

13h starttiin.

Matka Oulusta Kuusamoon Saaran pakulla meni oikein rattoisasti. Matkalla näin jopa oikeita poroja. Joillekin teistä vapaana käyskentelevät porot ovat varmasti tuttuja juttuja, mutta ei minulle. Olen nähnyt poroja aikaisemmin ainoastaan Ähtärin eläinpuistossa ja ruotsinlaivan buffetissa.

Hotellilla näin ison joukon tuttuja ja käytiin yhdessä kuuntelemassa, kun ultrajuoksija Juha Jumisko kertoi kokemuksiaan pitkistä ultrista. Juhan kertoma vahvisti uskoani siitä, että nämä maastoultrat ovat mun juttuni. Ehdottomasti. Nyt vaan pitää malttaa pitää pää kylmänä, edetä rauhallisesti eteenpäin kehoa kuunnellen ja pidentää matkaa hiljalleen. Juhan blogi löytyy osoitteesta http://ultrajames.blogspot.fi

Täällä Rukalla on kylmä. Asteita on +5c ja tuuli on erittäin pureva. Onneksi huomiselle on luvattu lämmintä. Jotenkin kyllä hieman epäilyttää, että voiko tämä sää tästä oikeasti muuttua, mutta kai se voi, kun maailman ykkösmedia Ilta-Sanomatkin lupasi "trooppisia öitä". Tänä iltana otan rauhallisesti. Nyt syön tässä sängyssä iltapalaa. Ei muuten ole hyvä idea, mutta mulla onkin kaksi sänkyä.

Klo 21.00 lähetetään 160km juoksijat matkaan. Kyllä luit oikein. Joukko niitä kaikkein hulluimpia tyyppejä lähtee juoksemaan tuota matkaa tänä iltana. Ne toiseksi hulluimmat lähtevät matkaan sitten aamulla klo 07.00. Heidän matkansa on 80km. Me nautiskelijat lähdetään matkaan huomenna vasta klo 10.00. Kuten huomaatte, pitkä matka on niin suhteellinen käsite.

Tossu kuopii jo.


Ja ehdin vielä laittaa kuvan 160km:n lähtijöistä. 
Hurjaa puuhaa!
On muuten ensimmäinen 160km:n kisa Suomessa.



Matkalla.

Viime yönä nukuin todella huonosti. Kahvakuula oli levoton ja heräili monta kertaa yön aikana. Vaikka olin saanut vapautuksen sängystä nousemisesta, tuli pienen pojan itku kuitenkin korvatulppien läpi. Asiaa ei myöskään helpottanut ikävä, jota olen potenut jo kaksi päivää. Aina sitä on hirveästi lähdössä sinne ja tonne, mutta kun matkan aika koittaa, on ikävä perhettä kohtaan kova. Nyt alla on siis kaksi todella huonosti nukuttua yötä. Ensi yön on oltava Jackpot.


Mukana on yllättävän vähän tavaraa. 

Huomenna tähän aikaan olen juossut reilun tunnin. Ajatukset ovat hieman sekavat. En yhtään tiedä, mitä reitiltä löytyy. En yhtään tiedä, millä vauhdilla etenen ja suoraan sanottuna en edes osaa arvioida, kuinka kauan tuo juoksu tulee tunteina kestämään. Kestääkö kilpailu 6 tuntia vai 8 tuntia? Olenko edes siinä kunnossa, että jaksan juosta 8 tuntia? Hyvin se varmasti menee. Uskon niin, siihen on luotettava. Ei tässä oikein ole muuta vaihtoehtoa.

Junani on Oulussa 13.04 ja siitä on Kuusamoon matkaa vielä reilut 200km. Päivä on pitkä, mutta ei se haittaa. Tiedän nimittäin sunnuntain paluumatkan olevan vielä pidempi.

Ylivieskan asemalla on siis lippu korkealla! Meikkivoiteet on roiskittu vieressä istuvan takille ja kolme isoa kahvimukillista on maksanut ties mitä.  




torstai 15. toukokuuta 2014

Alle 48h.

Tänään on viimeinen tankkauspäivä. Hain Raawka-nimisestä vakiruokapaikastani ison annoksen kasvisruokaa höystettynä tattarilla, hirssillä ja hummuksella. Tavalliseen tapaani otin mukaan myös pari palaa raakakakkua, jotka yleensä syön välipalana. Kukkaroani hirvittää, mutta kroppa kiittää, kun saa loistavaa, terveellistä ruokaa, joka antaa keholle energiaa - ei vie sitä. Siihen voin sijoittaa useamman euron.


Viime viikolla Raawka helli kehoani tällä salaatilla.

Karhunkierrokseen on alle 48h. Jännittää, mutta ennen kaikkea tekee jo mieli juoksemaan. Lähes viikko juoksematta on pitkä aika. Jotenkin en ajattele juoksua fyysisenä suorituksena. Olen lähdössä Rukalle pitämään hauskaa ja juoksemaan siinä ohessa 53km. En missään tapauksessa yritä olla kulmakunnan kovin nainen tai esittää Supernaista, jolla on enemmän munaa kuin Teräsmiehellä (oikeasti Teräsmies jää kyllä kakkoseksi). Minulle tämä koko Trail Tour Finland 2014 on hauskanpitoa. 

Kuitenkin tässä polkujuoksu-cupissa myös jaetaan pisteitä sijoituksien mukaan. Pistesaaliini nyt ei tule olemaan päätä huimaava, mutta toinen Trail Tour Finland 2014-osallistuja Janne, teki blogissaan ( http://lupusextreme.blogspot.fi/2014/05/buff-trail-tour-finland-kaynnistyy.html ) hienon ehdotuksen:

"Jotta juoksun lisäksi tulisi tehtyä jotain hyvääkin, olen päättänyt lahjoittaa cupin päätyttyä euron jokaista keräämääni pistettä kohti Uusi Lastensairaala 2017 -projektille. Samalla haastan kaikki muut tourille osallistujat tekemään samoin".

Minä olen mukana, toivottavasti moni muukin. Koko cupista tuli heti vieläkin merkityksellisempi, kun voi tehdä samalla hyvää. Kiitos Janne hienosta ideasta!

Aamulla kävin salilla tekemässä jooga-liikkeitä, avaamassa lonkankoukistajia, aktivoimassa pakaraa ja treenaamassa hieman yläkroppaa. Nyt olen valmis. Jopa muka-flunssa tuli taas. Olo on flunssainen, ääni on käheä. On se kumma, kun joka kerta ennen juoksukilpailuja on muka tulossa kipeäksi. Henkistä puuhaa, mutta tähän on jo onneksi tottunut ja sitä ei ajattele sen enempää. 

Oranssi kynsilakka on ostettu, samoin pitkähihainen juoksupaita. Lähden matkaan 3/4-trikoilla ja Inovin x-talon 190-lempimaastokengilläni. Otan mukaan liukuesteet, jotka saan laitettua tarvittaessa kenkien päälle. Pitkähihaisen juoksupaidan alle laitan lyhythihaisen, jos tulee kuuma. Vaarojen maratonilla olin riisunut ensimmäisen puolen kilometrin aikana takin, hanskat ja pääpannan, joten nyt lähden vähemmällä vaatetuksella matkaan. Jos tulee kylmä, pitää juosta lujempaa. 


Matkaan lähtee siis nämä Odlon uusinta uutta olevat kompressiotrikoot ja 
Li-ningin pitkähihainen paita. 

Huomenna sitten lisää tunnelmia matkalta. Juna Vaasasta kohti Seinäjokea lähtee klo 07.31.
     

tiistai 13. toukokuuta 2014

Mitä kuuluu?

Tänään on tiistai. Juokset ensimmäisen ultramatkasi lauantaina. Mikä on fiilis?

Fiilis on kiireinen. Takaraivossa soi Janne Holmenin neuvo kisaviikon henkisen kuormituksen keventämisen tärkeydestä. Förlåt Janne. Alltid samma sak. En ole juuri ehtinyt keskittyä lauantain juoksuun.

Oletko jo keventänyt treeniä? 

Lauantaina tein molempien juoksukouluryhmien kanssa kevyet lenkit, joihin ajallisesti meni reilu kaksi tuntia. Sen jälkeen olen ottanut fyysisesti rennosti. Huomenna menen avaamaan jalat polvien alapuolelta ja tänään pidän Jäykkis-jumpan, jossa avataan koko kroppaa keppijumpan, joogan ja pilateksen avulla.

Miten tankkaat lauantaita ajatellen?

Tulen korvaamaan osan proteiineista hiilihydraateilla ja vähennän normaalin rasvankäyttöni erittäin runsaasta normaaliin. Jatkan viljattomalla ja maidottomalla, panostaen edelleen raakaravinnon määrään. Syön yhden aterian verran enemmän kuin normaalisti. Pastapartyt jätän muille.

Onko kisa-asu hallussa?

Ei ole. Odotan vielä keskiviikkona tulevaa reittiraporttia Rukalta. Lauantaina reitti oli luminen, sohjoinen ja jäinen. Kuulemma juostava, mutta raskas. Itse olen sopinut jo viikkoja sitten Säämiehen kanssa lämpöaallosta ja se on nyt tulossa. Kisoissa liputan vähäisen pukeutumisen puolesta, joten katsellaan.

Mikä on kenkävalinta?

Olen tässä lukenut kokeneempien kommentteja, mutta odotan edelleen keskiviikon reittiraporttia. Vaihtoehdot ovat Inovin oroc 280 tai Inovin x-talon 190 + liukuesteet, jotka voin ottaa tarvittaessa pois. Vaikeinta tässä on, että olen kiintynyt liiaksi x-taloneihin ja kiintymys menee järjen edelle. Molemmat x-talonit ovat sitä paitsi myös rikki. Mörökölli kyllä sanoi, että hän korjaa ne - ilmastointiteipillä. Ei kuulemma tarvitse ostaa uusia.

Karhunkierros 53km on Trail Tour Finland 2014 -cupin ensimmäinen osakilpailu. Mitkä ovat tavoitteesi tässä kisassa? Entä koko polkujuoksu-cupissa?

Tavoitteeni on tulla maaliin ensimmäistä kertaa ultramaratoonarina. Tavoitteena on ehjä juoksu, jonka aikana nautin jokaisesta askeleesta. Koko polkujuoksu-cupin tavoitteena on juosta vajaan viiden kuukauden aikana kaksi ultramaratonia, kolme maratonia ja yksi puolimaraton. Siinä on tavoitetta ihan tarpeeksi.

Bloggaatko matkalta?

Kyllä vain. Tätä on odotettu monta kuukautta, joten haluan teidät kaikki mukaan tunnelmiin. Pyrin päivittämään useasti Blogia, Twitteriä (miiakahila) sekä Instagrammia (miiakahila).

No, joko nyt jännittää?

Arvaa. Tätä kirjoittaessani alkoivat kädet täristä, sydän hakata ja fiilis jälleen nousta. En kestä, kun on niin kivaa. En kestä.


 

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Kylmästä lämpimään.

Huomenna on suuri päivä. Karhunkierros on silloin kymmenen päivän päässä. Huomenna paras ystäväni Foreca julkaisee varovaisen ennustuksensa kisapäivälle. Ja sitä ennustetta katsotaan useasti päivässä. Sitä spekuloidaan sosiaalisessa mediassa ja siitä puhutaan työkavereille, ystäville ja puolisolle. Jos jostakin osaan puhua, on small-talk-alaani sääennusteet ja vuodenajat. Jos siitä järjestettäisiin paneelikeskusteluja, olisin vahvoilla.

Mutta sää kuin sää. Rukalla juostaan kymmenen päivän päästä, satoi tai paistoi. Ja loppujen lopuksi se on ihan se ja sama. Ei minua sade haittaa, ei lumi, ei muutenkaan olosuhteet. Karaistuin nimittäin jo 8-vuotiaana partioleirillä, kun vettä satoi ja kuraa oli joka paikassa. Palelin siitä hetkestä lähtien, kun linja-auton ovet avautuivat ja reippaat partiolaiset valloittivat kesäleirikohteensa. Siellä piti pestä omat astiansa ja siellä oli joitakin keittiövuoroja(?). Uimaan piti mennä pareittain. Toinen parista ui ja toinen vahti rannalla uimapuvussa palellen, kun Suomen kesä pisti parastaan. Aamulla piti herätä aikaisin ja silloinkin oli kylmä. Loppujen lopuksi jaksoin tätä selviytymiskamppailua melkein 24h. Se on enemmän kuin puolipäivää ja se oli melkein kokonainen vuorokausi. Sitten vanhempani hakivat minut kotiin. Muistan sen onnellisuuden tunteen, kun pääsin kotiin lämpimään. On varmaan turha mainita, että en ole hirveästi harrastanut leireilyä sen jälkeen ja partio vaihtui kitaransoittoon. Joka muuten sekin loppui aika pian, mutta se on toinen tarina se.

Juoksu on tavallaan luonnollinen tapa poistua epämiellyttävästä ympäristöstä. Esimerkiksi. Jos sulla menee miehen kanssa sukset ristiin, kun ajat autoa ja mies neuvoo jotakin repsikan paikalta koko ajan. Neuvoo, kuinka SUN pitäisi ajaa SUN omaa autoa. Niinkuin esimerkiksi. Silloin voit pysäyttää auton tienlaitaan ja juosta pois paikalta. Paeta juosten epämiellyttävästä ympäristöstä. Lyhyen matkan jälkeen kuitenkin toteat, että varvastossuilla on turhan pitkä matka kotiin. Ja ne kotiavaimet on autossa. Siis esimerkiksi. Joudut palaamaan autoon, kuuntelemaan puolisosi taivastelua ja ajamaan itse kotiin.  Hypoteettisesti ajatellen, tietenkin. Mutta, jos Karhunkierroksella haluaa keskeyttää kaatosateen, jäisten polkujen ja kuran keskellä, on se voi voi. Kun sieltä metiköstä on kuitenkin tultava jotenkin pois. Ei sieltä kukaan nouda Datsunilla ja vie lämpimään. Kylmä siinä kannolla tulee noutajaa odotellessa. Sen takia sieltä on pakko itse juosta pois, omin jaloin. Ei siellä ole äitiä ja isää, jotka pelastavat sut partioleiriltä. Kai. Vai, ihan hypoteettisesti ajatellen, äiti ja isä, olisiko teillä mahdollisesti jotakin asiaa sinnepäin viikon päästä?





 

perjantai 2. toukokuuta 2014

Uusia tuulia.

Tänään tyhjensin kaappini ohjaajien pukuhuoneessa Wasa Sports Clubilla 13 vuoden työuran jälkeen. Minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni Wasa Sports Clubin jäsen. Miten osaan mennä asiakkaiden pukuhuoneeseen tai olla viemättä kahvikuppiani itse vastaanoton astianpesukoneeseen? Lähtööni ei siis liittynyt mitään draamaa. Haluan kehittää oman toiminimeni toimintaa ja samalla keskittää työntekoni entisten neljän työnantajan sijasta ainoastaan kahdelle työnantajalle. Tulen siis jatkossa työskentelemään omassa firmassani osa-aikaisesti ja osa-aikaisena työskentelen edelleen Radio Vaasassa. Vielä kuukauden ajan, mutta palataan tähän myöhemmin. Silmänisku. Silmänisku. Silmänisku.


Degerträsk.

Kahden viikon päästä olen matkalla Rukalle. Ensin menen junalla Ouluun, missä Saara ottaa minusta kopin. Ajamme sitten yhdessä Kuusamoon, josta Karhunkierros 53km lähtee la-aamuna 17.5 klo 10. Joka päivä jännittää hieman enemmän. Jännitykseni on oikeastaan enemmän innostuneisuutta, joka sitten purkautuu liiallisena energisyytenä ja ylivilkkautena. Olen siis todella levotonta seuraa ja kontaktia voi olla vaikea saada. Jos siis puhuessasi minulle mietit "kuunteleekohan toi", ei se kuuntele.


Onneksi "Project NHL" pitää äidin iltaisin kiireisenä.

On myös aika aloittaa valmistelut tulevaan juoksuun. Viikonloppuna testaan pitkistä teknisessä maastossa väsyneellä askeleella. Aion myös pitää huolta siitä, että nukun joka yö tarpeeksi. Pakotan Mörököllin hieromaan kinttuni kuntoon ja vahvistan keskivartaloani päivittäin. Mielessäni kuitenkin jo kummittelee Bodom Trail-osakilpailu. Bodom Trail on puolimaraton, joka järjestetään jo torstaina 29.5 eli palautumisaika Karhunkierrokselta on suh-teel-li-sen lyhyt.

Jaksaa, jaksaa, 
sanoi oman elämänsä huippu-urheilija metsäpolulla 
ja hymyili räkä poskella.