Viime kuukaudet olen treenannut tekemisen ilosta. En ole noudattanut treeniohjelmaa. En ole oikeastaan edes treenannut kovin tavoitteellisesti Hampurin huhtikuiselle maratonille. Olen pyrkinyt tekemään yhden kovan juoksun viikoittain sekä yhden 25km-30km lenkin. Muu treenaus on mennyt täysin tunteella. Olen juossut juoksukoululaisten kanssa, välillä nauttinut kavereiden seurasta Botniahallissa, välillä hölkötellyt pyöräilyn jälkeen, joskus juossut vaan, koska on tuntunut siltä.
Kaikki pyöräilyt olen tehnyt trainerilla kotona. Talvella on tullut katsottua Sillan kaksi ensimmäistä tuotantokautta, Orphan Blackin kolme tuotantokautta, Making a murder-sarja ja lukuisia komedioita. Omasta mielestäni en juuri ole polkenut, mutta itselläni on lupa katsoa Netflixiä ainoastaan polkiessa, joten kyllähän sitä on tuon listan perusteella näköjään tullut muutama tunti pyöritettyä. Pyörään olen saanut uutta tuntumaa myös käännellessäni ja väännellessäni ruuveja sekä yrittäen saada ajoasentoa mahdollisimman kivuttomaksi. Satulaa en vaan saa istumaan persuksiini, mutta en anna vielä periksi. Luotan siihen, että viimeistään asfaltille päästyäni takapuoleni on jo niin parkkiintunut, että sillä voisi istua vaikka tiiliskiven päällä.
Uimassa käyn, kun ehdin. Valmentajan kanssa parannetaan tekniikkaa, jotta saadaan enemmän voimaa vetoon. Välillä ehdin uimahallille kolmesti, välillä voi jäädä viikko väliin. Välillä tuntuu, että homma lähtee rullaan ihan fantastisen hienosti, välillä sitten on niitä päiviä. Juuri niitä. Te muut aloittelijat kyllä tiedätte. Silloin vaan noustaan nopeasti altaasta ja mietitään, kuinka jo ala-asteella suoritin uimakandidaatin. Mitä tässä välissä on tapahtunut?
Viikot ovat siis välillä juoksupainoitteisia, välillä täynnä pyöräilyä ja välillä palelen uimahallissa tiiviimmin. En ole kokenut, että juuri nyt olen kykenevä tai edes halukas noudattamaan tarkkoja treeniohjelmia. En vaan halua ohjelmoida harjoitteluni sisältöä tarkemmin. Aluksi mietin, että tämä johtuu vuodenvaihteessa aloittamastani kokopäiväduunista. Työtä on nyt viikolla tuntimääräisesti enemmän, enkä voi suunnitella treeniaikataulujani kovin tarkkaan. Haastattelukeikkoja kun voi tulla nopeassakin aikataulussa. Sitten tajusin, että tämä on ainoastaan osasyy. Tärkein syy on, että näin on nyt hyvä.
Kun ennen juoksin noin 8h/vko, nyt treenaan kolmea lajia keskimääräisesti 12h/vko. Jo kuukausitasolla harjoittelumäärä on lähes 16h enemmän kuin vain juostessani. Viime vuonna tämä tuntui välillä raskaalta, mutta nykyään suhteellisen helpolta. Viikolla teen, mitä ehdin. En pakota. Jos olen joutunut heräämään yöllä monesti tai tunnen itseni väsyneeksi, treenaan sen ehdoilla tai lepään. En stressaa väliinjääneistä treeneistä, en treenaa koska pitää. Perhe, työ, uni ja treeni kulkevat hienossa sovussa keskenään. Viikonloppuisin treenaan enemmän, jos tilanne sallii ja yleensä se sallii. Pyörän ollessa keskellä olohuonetta pääsen silti seuraamaan sivusilmällä perheen arkea, käymään välillä pyyhkimässä nuorimmaisen pyllyn tai vapauttamassa legokypärän sisään jumittuneen muovisen pään. Kieltämättä pitkiin, yli kolmituntisiin treeneihin, joutuu ajankohtaa jo hieman järjestämään. Yöunista ei treeniaikaa oteta minuuttiakaan.
Tiedän, että ohjelmoidulla harjoittelulla saisin itsestäni enemmän irti. Olen kuitenkin ollut sen verran kauan liikunta-alalla, että tunnen itseni hyvin ja treenaukseni on hyvissä kantimissa "vapaasta liidostani" huolimatta. Näkymätön treeniohjelmani pitää huolen siitä, että palautumista on tarpeeksi ja kovat treenit muodostavat vähemmistön treeniviikosta. Enemmän pystyisi tottakai tekemään, ja varmasti fiksummin, mutta tiedän olevani jo nyt paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Tekniikat kehittyy. Se riittää. Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että ensi syksynä on uudet, kunnianhimoisemmat suunnitelmat. Silloin olen tottunut uusien työtehtävien tuomaan rytmiin, 12h treeniviikot ovat peruskauraa ja Kahvakuula on jälleen vuoden vanhempi. Toivottavasti olen saanut jo pyöräilystä oppilaan natsan ja uinnissa alikessun tuplanatsat. Tätä armeijaa ei kyllä jätetä vuoteen, vaan pyrkimys on edetä aina kenraali Kahilaksi asti.
Rauhassa, maltilla ja rakkaudella. Pysäkki kerrallaan.
Hyvää ystävänpäivää ihanat,
Miia