Kuten tiedätte, minulta löytyy unelmia kasapäin. Jos joku on omaansa vailla, ota yhteyttä. Täältä liikenee muutama myös sinulle. Omalla vastuulla. Lupaan, ettet pety.
Koulussa pidin aina kuvaamataidosta. Mallista piirtäminen oli vaikeaa ja hedelmälautaseni banaanin lävisti lautasen ääriviivat. Työni olivat alkeellisia, mutta väriä riitti. Tavoitteena yleensä oli, että paperissa ei saa olla yhtään valkoista. Koko työ väritettiin aina kokonaan, jos tehtävänanto sen salli. Mutta kaikki muu näperrys oli sitten mun juttu! Erityisesti nautin savitöistä. Kävin jopa savityökerhossa ja savieläimiäni löytyy tänäkin päivänä vanhempieni kukkaruukuista (jos oot äiti ottanut ne pois, laita ne heti takaisin tai vie Sara Hildeniin). Olen pienestä pitäen rakastanut museoita. Mitä omituisempia juttuja - sitä parempi. Mieleni sopukoissa olen tuhat kertaa suunnitellut sanojen ja kuvien yhteistyötä. Ajatellut sen tapahtuvan sitten joskus.
Lukiossa oli aikoinaan muutama pakollinen kuvaamataidon kurssi. Kävin niitä yhdeksän. Suurin syy oli niiden helppous ja lukemisen vähyys. Osa syy oli, että nautin niistä. Siellä ei tarvinnut kuunnella, vaan sai tehdä itse. Suunnitella ja toteuttaa. Ja aina kannustettiin olemaan itsensä. Ei tarvinnut olla lahjakas tai miellyttämään ketään. Sai olla oma luova itsensä, omalla tavallaan. Ei ollut oikeaa tai väärää. Sama kuin juoksussa. Aloita, tee ja nauti lopputuloksesta. Ei ole väärää. Ei ole oikeaa. Matkusta ja ole perillä.
Yksi lukion kuvaamataidon kursseista oli valokuvaprojekti. Projektini nimi oli "Pidä Tampere puhtaana". Olin eräänä syksyisenä sunnuntai-aamuna kuvaamassa Tampereen katuja ennen siivousta. Otin kuvia oksennuksista, roskista ja tuhotöistä. Se oli mahtavaa. Diaesitys näytettiin juhlasalissa koko koululle. Opettaja oli sotkenut kuvieni järjestyksen vahingossa ja se ei ollut tarkoittamani. Harmitti. Esityksessä oli tarina, joka ei nyt tullut esille.
Järjestelmäkameran hankinta on ollut listalla vuosia. Ongelma on lähinnä ollut teknisten laitteiden kiinnostamattomuus. En pysty lukemaan käyttöohjeita, en tutkimaan teknisiä tietoja. Unelmoin, mutta en saa tehdyksi. Liikaa kaikkea uutta. Taas. Tutustun vasta nyt triathlonpyörääni, jonka ostin vuosi sitten. En vaan ole niitä ihmisiä, jotka pistävät heti tuulemaan, jos aikomuksen ja maalin välissä on käyttöohjeet tai teknistä diipadaapaa. Mutta sitten ystävältäni tuli viesti. Hän oli ostanut uuden kameran. Kysyi, olenko kiinnostunut vanhasta. Olen. Otan sen. Kiitos. Sain kameran, objektiivin, muistikortin, piuhan, pikaopetuksen ja jalustan. Kaikki viidessä minuutissa. Matka ja maali. Loistavaa.
Nyt mulla on vihdoin järjestelmäkamera. Älä kysy, en muista sen merkkiä. Tutkin sitä, ihmettelen sitä, kokeilen sitä. Pidän sitä hyvänä. En tiedä siitä yhtään mitään, mutta me ollaan jo hyvät kaverit. Tunnen, kuinka yksi hetki voi kertoa tuhat tarinaa. Olen niin tarvinnut tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti