Lauantaina herätessäni huokasin. Takana oli kaksi täyttä viikkoa kaikkea mahdollista. Yleensä keventelin kisaviikkoja muulta stressiltä, mutta tällä kertaa se oli mahdotonta. Olin tullut luvanneeksi yhtä jos toista. Kuusipäiväistä työviikkoa, Rompetoria. Veikkausliigan matsin kuuluttamisen harjoittelua ja seuraavalla viikolla sen kuuluttamista. Pakkasin torstaina kisakamat vartissa ja vielä eilen heräsin aamukuudelta duuniin. Aamujuonnon jälkeen matka jatkui kohti Joroista, jossa olimme vasta viiden jälkeen. Koko ilta meni tehden kisapäivän järjestelyjä kisainfoineen, pyörän viemisineen ja kamojen kasaan laittamisineen.
Vierumäen perusmatkan jälkeen jatkoin treeniä vielä viikon verran.
Sitten tulikin ennen Joroista pakollinen neljän päivän totaalitauko.
Kaikki liikenevä aika meni nukkumiseen.
Aamulla siis huokasin. Tämä päivä enää ja sitten nämä kiireiset viikot on ohi. En ollut juuri antanut ajatustakaan tulevalle kisalle. Jo alkuviikosta selvisi, että kisapäivä tulisi olemaan tuulinen ja märkä. Hautasin kaikki ajatukset siitä hurjasta enkasta. Tiesin, että ajallisesti suurin parannus tulee kuitenkin pyöräilystä ja nyt oli tällainen keli. Jotenkin en millään uskonut saavuttavani parasta tasoani tässä kelissä ja päätin, että tällä kertaa otetaan selkiä eli lähdetään sijoituksen kimppuun. Joroinen oli kuitenkin puolimatkan SM-kisa ja ajatus kympinsakista omassa ikäryhmässä tuntui kiehtovalta. Mieltä myös askarrutti ajatus siitä, että pyöräilyn paluumatka Rantasalmelta Joroisille, 40km, poljetaan todennäköisesti vastakkaisessa tuulessa. En tiennyt, kuinka jalat reagoi sellaiseen puristukseen ja kuinka halukkaasti ne lähtevät vielä juoksemaan puolimaratonia mahdollisen runttauksen jälkeen.
Oon alkanut jälleen hieman joogaan.
Kaipaan sen tuomaa harmoniaa.
Lähtöalueella satoi vettä kaatamalla. Välillä sade loppui ja kohta se taas alkoi. Jalassani oli läpimärät kangastossut. Päällä ollut sadetakki auttoi, mutta kohmeisiin varpaisiin se ei valitettavasti auttanut. Yritin teipata pyörän runkoon energiageelejä, mutta sade kasteli teipin ja aloitin monesti alusta. Sormia palelsi. Kohta olin niin kylmissäni, että päätin pistää märkäpuvun päälle. Siinä vierähtikin tovi. Iho oli ihan märkä, sormet jäässä. Puku ei luistanut päälle sitten millään. Mutta ei se mitään. Minä en valita, vaikka palelsi niin pirusti. Harvoin se keli kuitenkaan osuu kohdalle. Haluaisin uintiin pilvistä ja lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Pyöräilyyn ehdottomasti hellettä ja juoksuun mieluiten vesisadetta sekä +15c. Mitä luulette, kuinka usein natsaa?
LÄHTÖ
Uinnissa oli Rolling Start eli kaikki lähtivät matkaan oman tavoiteaikansa mukaan. Päästettiin Lindan kanssa kiireisimmät edelle ja otettiin paikka puolen välin takaa. Varpaat olivat ihan jäässä, hampaat kalisivat yhteen. Kohta onneksi lämpimään veteen. Veteen, joka oli ilmaa lämpimämpää. Jono mateli hitaasti. Yritin keskittyä hengittämiseen. Ahdistun helposti ahtaissa paikoissa, jos tungos kestää liian kauan. Paniikissa voin ruveta haukkomaan henkeä ja itkemään eli siihen ei ole nyt varaa. Tunsin keuhkoissa jo paniikin esiasteen. Hengitin rauhallisesti ja tuijotin alas. Kuvittelin itseni muualle. Ei kestä enää kauaa.
Kotirannassa Strömsössä on tullut käytyä kiitettävästi.
Avomeriuinti <3
UINTI 1,9km
Viimeiset tsempit Lindan kanssa ja matkaan. Juosten ajanottomaton yli ja veteen. Ihanan lämmintä! Uinti lähti hyvin liikkeelle. Muistan, että viime vuonna menin rauhallisesti, joten tänä vuonna tavoite oli sama. Halusin välttää turhaa sykkennostoa ja väsymistä. Toisaalta en myöskään pääse yhtään sen lujempaa, vaikka huitoisin menemään nopeammalla temmolla. Heti alussa oli ohiteltavaa. Paljon. Joku löi suoraan päähän. Huudahdin. Ohiteltavia jatkuvana vanana. Pidin sitä outona. Lähdin noin puolesta välissä, koska sijoituksien mukaan uintivauhtini on puolessa välissä. Ja nyt matkanteko on pelkkää ohittelua.
Ensimmäinen käännös poijulla meni hyvin. Pidin linjani ja pääsin muiden ohi. Omissa silmissäni vauhti oli kovaa - muihin verrattuna. Tiesin kuitenkin, että tämä on ihan normaali vauhtini. Mitään kummallista kehitystä ei ole tapahtunut, mutta taidettiin lähteä matkaan turhan takaa. Toisaalta nautin tästä. Kukaan ei jyrännyt takaa ohitse ja ohittelu tuntui helpolta, vaikka tottakai siinä tuli uitua turhan poukkoillen. Puolessa välissä katsoin viereeni. Ei ole totta. Lindahan se siinä taas. Sama homma tapahtui Vierumäen perusmatkalla. Uidaan ihan omaa uintia molemmat, mutta näköjään taas lähes rinta rinnan. Uinti tuntui kevyeltä ja pian oli viimeisen käännöksen vuoro. Viimeinen suora kohti rantaa alkoi. Nyt ohiteltavia oli vielä enemmän. Osa jopa pysähteli, mikä teki etenemisestä vähän vaativampaa. Päätin tehdä pienen koukkauksen toiseen laitaan. Se pidensi matkaa, mutta sain edetä omaa tahtia loppuun asti.
Rannassa olin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Löysin varustepussini heti. Saman tien kuului Lindan ääni "mentiin alle 40min". Aivan loistavaa, molemmilta.
Alun perin oli jo tiedossa, että uintiin ei treenaamatta kehitystä tule. Tavoite olikin pitää ajallisesti uinti viime vuoden tasolla 40.52 -> 39.46. Olen tähän tyytyväinen. Uinti oli suorituksena selkeästi parempi. Pystyin uidessa suunnistamaan paremmin ilman pysähtymistä ja uinti oli jotenkin vaivatonta.
T1-vaihto
Viime vuonna otin jonkun muun varustepussin, joten nyt tuplatsekkasin numeron. Vaihdoin ripeästi, kaikki meni putkeen. Uintikamat rekan lavalle. Löysin pyörän helposti. Lähdin juoksemaan pyörän kanssa kohti mäen päällä sijaitsevaa aluetta, jossa saa alkaa polkemaan. Mäki oli kuitenkin ruuhkainen ja ihmiset taluttivat pyöriään kä-vel-len. Aah. En jaksa tollaista kävelyä yhtään. Jo Vanajanlinnassa pyysin tilaa tässä vaihdossa. Jo Vierumäellä huutelin "anteeksi, pääsiskö vasemmalta ohi". Ja taas. Tiedän, että monet ottavat vaihdot rennosti, mutta kun itselle nämä mäkijuoksuvaihdot ovat erittäin mieluisia ja haluaisin vetää ne täysillä. Mutta oma vika. Pitää siis opetella uimaan, jotta on aikaisemmin vaihdossa, jotta pääsee porukan mukana juoksemaan vaihdot. Ensi vuonna.
Kävelystä huolimatta oikean varustepussin löytyminen paransi aikaa mukavasti 4.41 -> 3.47.
PYÖRÄILY 90km
Tätä odotin paljon. Pyöräily on mennyt eteenpäin huimasti ja nyt oli näytön paikka. Mutta mites nyt, kun loppumatkan 40km on ehkä vastatuulta? Runtua, runtua. En muuta vielä osaa. Siitähän se jumi tulee ja se heijastuu kipuna polveen. Kun ei osaa polkea vastatuuleen, kun yrittää liikaa, kun painaa vaan isolla vaihteella. Mutta tällä mennään tämä kesä. Talvella sitten harjoitellaan taas parempaa tekniikkaa.
Pyöräilyssä oli valtavasti jengiä. Muistin kisainfon ohjeen. Isot letkat ohitetaan kokonaan. Selvä juttu. Otin letkan kiinni, kiihdytin ja menin kaikkien ohitse. Letka kerrallaan. Välillä joku mies hurahti takaa ohitse. Vettä satoi. Pyyhin visiiriä. Välillä tuntui, että en näe mitään. Sitten sade taas taukosi, kunnes alkoi uudestaan. Olihan siellä tuultakin. Taisi tuulla sivusta, välillä vähän takaa. En tiennyt yhtään nopeutta, kun jätin nopeusmittarin jälleen pois. Varpaat oli jäässä, mutta tämäkin oli tiedossa. Ne on nyt aina jäässä. Muilla pyöräilijöillä näkyi takkeja, pitkiä trikoita. Mulla oli ainoastaan hihaton kisapuku. Jos en tästä tule kipeäksi, olen ikuisesti kiitollinen. Naureskelin, että en ole koskaan ajanut pyörälläni sateessa. Taisi olla jo aikakin.
Pyöräilyn vihaajasta täyskäännös intohimoiseksi ylämäkirakastajaksi.
Rantasalmella oli kääntöpaikka. 45km jäljellä, josta todennäköisesti 40km vastatuuleen, ainakin osaksi. Sen, vastatuulen, huomasi aika pian. Sen huomasi myös, että runttasin eteenpäin. Huomasin myös, että letkoja ei enää tullut vastaan. Meno oli aika yksinäistä muutamia yksittäisiä vastaantulijoita tai ohitse polkevia miehiä lukuunottamatta. Missä ne mun selät on? Juuri, kun olin hiipumassa ärsykkeiden tylsyyteen ja antautumassa taistelutta, huomasin ohikiitävän, punaisen pyörän. Siinä se oli. Mun Guldklimpen, Anki. Saman seuran hurja triathlonisti, joka polki pyöräänsä kevyellä pyörityksellä. Uudet säännöt! Nyt taistellaan. Älä päästä Ankia karkuun. Säilytä peesiväli 10 metriä (toisen perässä ei saa polkea, siitä tulee todella paljon hyötyä, välin tulee olla vähintään 10m). Älä missään nimessä päästä Ankia karkuun. Ollaan Ankin kanssa eri ikäsarjoissa, joten koin Ankin perässä pysymisen lähinnä omana kamppailunani itseäni vastaan. Nyt tarvittiin niitä kierroksia, nyt tarvittiin sitä taistelutahtoa.
Kohta Anki viiletti jo 30 metrin päässä ja joku tuli takaa meidän väliin. Uudet säännöt! Saat päästää Ankin yli 10 metrin päähän, mutta näkökentästä et. Tajusin, että se, mitä teen, ei riitä. Pitää tehdä vielä enemmän ja lähdin jälleen ohittamaan sekä ajamaan Ankia takaa. Tällä kertaa onnistuneesti. Rautainen Anki pysyi näkökentässä lähes koko loppumatkan ajan. Sain tästä tarvittavan henkisen boostin ja polven kivuista huolimatta jaksoin taistella matkan loppuun. En tiennyt yhtään aikaa, en osannut arvioida sitä yhtään. Tiesin vaan, että joku hermo jalassa painoi ja aiheutti kivun polveen. Tiesin myös, että juoksusta taitaa tulla kaikkea muuta kuin pyhäpuolikas.
Pyöräillessä kolme tuntia hurahtaa helposti nauttiessa omissa ajatuksissa.
Parasta.
Viimeisillä kilometreillä olin onnellinen. Sain itsestäni ainakin kaiken irti. Vaikka varpaat oli edelleen jäässä, ei jossiteltavaa lopputuloksesta pyöräilyn suhteen ollut. Mietin myös, että tämä oli avaus ja saa nähdä, mihin aika tänä vuonna riittää. Me ollaan pyöräilyn kanssa vasta alkutaipaleella. Potentiaalia on vasta hipaistu ja tekniikka on alkutekijöissä. Eräs ohittamani mies kertoi himmailevansa pari kilsaa ennen juoksua. Kerroin hänelle meneväni täysillä loppuun asti. Ihan vaan, koska tää on kaikesta huolimatta älyttömän hauskaa.
Pyöräilyn aika oli totaalinen shokki. En olisi koskaan uskonut parantavani aikaani tuossa kelissä viime vuodesta 3.04 -> 2.49. VIISITOISTA MINUUTTIA! Fakta kyllä on, että pelkästään tämän vuoden toukokuussa poljin enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Ennen viime vuotta olin polkenut vasta alle 2kk. Ennen viime vuotta poljin 50km vuodessa. En myöskään osannut vaihtaa vaihteita (ou jee), enkä osannut pyörittää edes myötätuulessa. Nyt osaan. Siis myötätuulessa ;)
T2-vaihto
Pyörä telineeseen ja menoksi. Matka taisi olla viime vuotta lyhempi. Etsin hetken pussiani, kun en tajunut niitä olevan kahdessa rivissä. Ei voi kaikkea muistaa. Järjestäjä kuitenkin auttoi, kun tavasin numeroa. Muistan puhuneeni muille kilpailijoille koko vaihdon taas jotain tosi kiinnostavaa. En ehkä kevennä muiden tunnelmaa, mutta omaani ainakin. Sukat tunnottomiin jalkoihin, kengät jalkaan ja menoksi.
Viime vuonna 3.18 -> 2.56. Sekunteja, sekunteja...
JUOKSU 21,1km
Samperin samperi. Polveen sattui joka askeleella. Joku hermo oli todellakin pinteessä. Puolimatkan kisassa puolimaraton juostaan kolmena 7km:n kierroksena. Eka kierros oli kaiken kaikkiaan tuskaa, pakotusta ja pelkoa. Pelkäsin todella, että joudun jättämään juoksun kesken. Jalkaa ei pystynyt suoristamaan yhtään, joten jouduin juosta polvet koukussa matalalla askeleella. Ihme vaanimista. Jo muutaman kilsan jälkeen takanani oleva mies kehui vauhtiani ja kertoi lähtevänsä peesiin. Koska mulla ei ollut kelloa, kyselin häneltä aina välillä vauhtia. Laahustamisesta huolimatta kilsat pysyttelivät 5min/km alun hiljaisen aloituksen jälkeen.
Puolivälissä alkoi tulla selkiä. Niitä kauan odottamiani selkiä. Numerolaput kertoivat, että sarja oli sama. Sain siitä uutta uskoa. Samalla myös hermosärky helpotti ja sain askeleeseen hieman lennokkuutta. Sen jälkeen tapahtuikin jotain outoa. Lopetin jatkuvan dialogin päässäni ja keskityin. Elämäni ensimmäistä kertaa varmaan keskityin ainoastaan siihen hetkeen ja etenemiseen. Ulkoistin itseni täysin kaikelta muulta. Jossain vaiheessa tajusin, että olen katsonut lasittunein silmin pari metriä eteenpäin ja jälleen on kulunut muutama kilsa. Saan takaa väliaikoja ja tsemppausta. Tunnustan kumppanilleni salaisen toiveeni päästä kympin sakkiin. Kerron lähteneeni uimaan jälkijunassa, joten selät eivät välttämättä tule vastaan. Joka minuutti, joka sekunti ratkaisee. Nyt ei höllätä yhtään, vaikka jalat olivat todella loppu.
Maalisuoralla!
Tiukka katse eteen ja eteenpäin.
Jarmolle kiitos kuvasta!
Viimeisellä kierroksella tiesin jo pääseväni maaliin. Väliajoista tiesin myös, että juoksuaika ei viime vuodesta juuri parannu. Sekin oli tiedossa. Pyöräily oli kuitenkin ihan eri planeetalta kuin viime vuonna. Oli mahtavaa huomata, että jalat kaikesta huolimatta jaksoivat vetää sitä paljon nylkytettyä maratonvauhtiani, 5min/km. Ehkäpä ensi keväänä tuo on jo maratonilla ihan liian hidas vauhti maratonvauhdiksi ;)
Juoksu ei siis viime vuodesta juuri parantunut 1.47 -> 1.46. Raskasta oli, mutta tyytyväinen olen tähänkin. Jaksoin taistella loppuun saakka, vaikka juoksu ei missään vaiheessa tuntunut hyvältä.
MAALI
Vihdoinkin! Nostan kädet ilmaan ja syöksyn maaliin! Tää oli taisteluvoitto. Oli aika mikä tahansa, tää oli taisteluvoitto. Palelu uinnin lähdössä, vesisade ja tuuli pyöräilyssä, raskas juoksu. Nyt ei oikeasti juuri nautiskeltu, vaan saatiin koneesta kaikki irti. Lupasin Mörököllille, että tänään hengästyn ja sen tein. En oikeastaan tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin.
Maalissa on monia tuttuja kasvoja. Kaikilla on mennyt tosi hyvin. Niin mahtavaa. Monet kysyvät aikaani, mutta en tiedä sitä. Maaliin tulee kohta kilpailijoita, joiden ajat ovat reippaasti päälle 5.30. Päättelen aikani olevan jotain sen luokkaa. Juttelen, halailen, juttelen lisää. Sitten on aika lähteä kohti autoa.
Autossa avaan puhelimeni. Siellä on kaksi viestiä. Mörökölli lähettää loppuajan 5.22! Mitä?!? Ja Isän viestissä luki sijoitus! Olin sarjassani seitsemäs. Mitä?!? Pääsin kuin pääsinkin kympin sakkiin ja aikaparannus oli 18min. Liikutun hetkeksi.
Viime vuodesta tuli reipas aikaparannus 5.40 -> 5.22 lähinnä onnistuneen pyöräilyn takia. Tulosta pohdittuani muutaman päivän, olen täynnä uutta intoa. Viime vuonna vastaavat ajat tuntuivat saavuttamattomilta. Silti pääsin siihen pääosin vaan treenaamalla. En ole noudattanut mitään ohjelmia, olen tehnyt paljon fiiliksellä. Tehnyt sitä, mikä on tuntunut hyvältä. Uintia laiminlöin lähes koko talven ja kevään. Pyöräillessäni trainerilla olohuoneessa talvella, katsoin Netflixiä ja poljin vaan. Jos olin väsynyt, skippasin treenit ja nukuin. Tuntimääräisesti treenaan paljon, mutta jos tätäkin ruuvia hieman kiristäisi ja fiilis korvattaisiin laadullisemmalla tekemisellä...En tiedä. Joroisissa löysin itsestäni kilpailijan, joka kilpaili muitakin kuin itseään vastaan. Oudon hauskaa. En ole myöskään muutamaan vuoteen perustanut aikatavoitteista. Nyt näköjään perustan, koska haluan kahden vuoden sisään tuon viiden tunnin rajan puolimatkalla rikki. Dear Eki, onko tämä nyt menoa?
Omassa sarjassa 7 / 66
Kaikista naisista 45 / 286