sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Solvalla Swimrun, sprintti.



Vielä kesäkuussa kävin meressä uimassa lyhyitä vetoja. Strömsön uimarannan reunoilla sijaitsee kaksi laituria ja näiden väliä uin epävarmoin ottein. Reilun sadan metrin matka oli pitkä. Uinti oli raskasta, jännittynyttä. Jos siellä vedessä oli jotakin. Vaarallisia virtoja tai jättiläishaukia, joiden kitaan mahtuu vähintään koko käsi. Eihän niistä itänaapurin sukellusveneistäkään koskaan tiedä. Ensimmäisen puoliskon uin aina ripeästi, loput täysillä. Kiipesin vielä aina varmuuden vuoksi laiturille. Ne hauet, tiedättehän.


Västervikin venesatama.

Jossakin vaiheessa kesää Linda otti minut siipiensä suojaan. Vaasan saaristo on tuttua Lindalle, joka on viettänyt siellä kesiään lapsuudestaan lähtien. Puhuin Lindalle vaarallisista merivirroista, kun hän ehdotti uimista rannasta poispäin. "Ei siellä mitään ole", oli tomera vastaus ja siitä alkoi meidän kesäiset lenkit. Ensin uin Lindan perässä merimerkiltä toiselle. Pidettiin paljon taukoja, näin oloni oli varmempi. Hiljalleen 40 minsan lenkit venyivät tuntiin, tauot vähenivät ja varmuuteni kasvoi. Kahdesta kilometristä tuli neljä kilometriä, hengitys toimi koko ajan paremmin. Oli niin helppoa uida, kun toinen veti ja tunsit olosi turvalliseksi. Avovesiuinnissa pystyin keskittymään paremmin tekniikkaan ilman uimahallin kaakelipäädyn jatkuvaa sotkeutumista asiaan. Ja se nautinto. Kaunis saaristo, joutsenet, rauhallisuus. Tiesin jo silloin, että tämä on mun juttu. Avovesiuinnissa on niin samoja piirteitä kuin polkujuoksussa. Luonto, alkuperäisyys, luonnollisuus. Se on luonteva tapa edetä. Ihmiselle tehty.


Heinäkuussa yritin uida yksin lapsuuden mökkimaisemissa, kun muu perhe oli rannalla. 
Ei onnistunut.
Kahden minuutin uinnin jälkeen jotain osui jalkaan ja peli oli pelattu. 

Tahkon täysmatkan jälkeen teki mieli osallistua vielä johonkin. Peruin Vaarojen maratonin osallistumisen, koska osaksi polvi oli osoittanut huikeita toipumisen merkkejä kesän aikana ja elättelen vielä toivoa ensi kesän pitkistä ultrapolkujuoksuista, joten en halua sössiä toipumista. Osaksi en kaivannut enää tiukkaa puristusta kaikkien triathlonskabojen jälkeen. En sitä kesällä myöntänyt, mutta täysmatkan oltua ohitse, painava reppu otettiin selästäni. Vaikka sitä nauttii treenaamisesta, vaikka sitä nauttii haasteista, tuo ne silti jonkinlaista stressiä. Tuo triathlon oli niin uutta ja kaikki tapahtui niin nopeasti, että muutamassa kuukaudessa opittavia asioita oli aivan liikaa. Tämä on hieman huono yhdistelmä luonteelle, joka haluaa ottaa riskejä, mutta silti aina pelata varman päälle. Epävarmuus stressasi, osaamattomuus esimerkiksi pyörään liittyvissä asioissa oli lannistavaa. En vaan pystynyt sisäistämään kaikkea oppimaani. Koska en halunnut ottaa enää mitään paineita mistään koko loppuvuonna, ehdotin Lindalle Solvallan Swimrunin sprinttiä. Reitti koostui kahdeksasta polkujuoksupätkästä ja kuudesta uintiosuudesta. Matkaa tulisi yhteensä n.14km, josta uintia olisi reilu pari kilsaa. Lindalle polkujuoksu ja ylipäätään juoksu olivat aika uusia juttuja, mutta onneksi kokeilunhalua sekä itsensävoittamista riitti, joten Team Rocket oli valmiina ensimmäiseen Swimrun-kisaan. Kolme kertaa harjoiteltiin Vaasan rannoilla, ja heti tuli tunne, että tää taitaa olla mun juttu. Saan yhdistää kaksi suurta rakkauttani, avovesiuinnin ja polkujuoksun. Saan myös leikkiä kylähullua, joka nousee vedestä juoksukengät jalassa ja juoksee märkäpuvussaan täyden uimarannan läpi. Ja miettikää nyt tämän blogin nimeäkin! Ne on just ne märät lenkkarit!


Solvallassa jalassa oli tutut kengät.
Inov x-talon 190. 

Solvallassa oli kaksi eri pituista matkaa. Pidemmältä matkalta oli palkintona lippu Ö till Ö:hön, MM-kisoihin, jotka järjestetään Ruotsissa joka syyskuun ensimmäinen maanantai. Paikalla olikin kovia menijöitä, mutta me otettiin rennosti. Minulle sprinttimatka tulisi olemaan pitkä treeni, mutta oli etukäteen vaikea sanoa, miltä kisaaminen lajissa tuntuisi. Mietin myös polveani ja sen kestävyyttä poluilla.


Mieluiten aina poluilla. 

Sovittiin, että pidetään hauskaa ja mennään omaan tahtiin. Linda ei juuri juoksemisesta tykkää, joten yritin malttaa pitää ylipirteät "jaksaa, jaksaa" ja "tää on niiiiin ihanaa"-kommentit itselläni. Lähtölaukauksesta lähdettiin hölkkäämään ja pian päästiin jo ensimmäiselle polkupätkälle. Polkupätkät olivat n.1km - 3km pitkiä ja uinnit 350m-500m. Ensimmäinen tuleva uinti hieman jännitti. En tiennyt, lyökö keuhkot kylmästä vedestä jälleen lukkoon ja alanko jännittämään uidessa, jolloin siitä tulee raskasta. Ranta jo häämöitti, joten laitoin uimalakin korville, lasit päähän ja syöksyin veteen. Pullari (kelluttaa jalkoja, koska kengät painaa) jalkojen väliin ja menoksi. Ja mehän mentiin. Uintiosuuksilla päästiin monen parin ohitse ja aina saavutettiin edellämenijöitä. Uinti kulki kuin unelma! Suurin ongelmanihan uinnissa on roikkuvat jalat, mutta pullarin kanssa saan jalat pinnalle, vetoon voimaa ja homma toimii. Ekalla osuudella painoi hieman keuhkoihin, mutta muuten oli niin mahtavaa. En voinut uskoa sitä, että uinti kulki niin kovaa.


Speedon pullari. 
Näitä on myös omia Swimrun-pullareita. 
En tiedä, kuinka paljon kokoeroa on. Minulle tämä riitti hyvin.


Edettiin osuus kerrallaan ja matka taittui ihan hirveän nopeasti. Juoksua, uintia, juoksua, uintia. Välillä näkyi tuttuja ja ehdin vähän yhtä koiraakin rapsutella. Polku ei ollut niin teknistä kuin odotin, mutaan olen tottunut ja mäet olivat jyrkkiä, mutta lyhyitä. Metsässä oli puolukoita ja jonkin verran mustikoita. Viimeisellä uintiosuudella huomasin, että seuraava naisten joukkue oli takanamme n. 250m. Sanoin Lindalle, että sijoituksella ei ole väliä, ajalla ei ole väliä, mutta meitä ei enää ohiteta. Otin myös käyttöön muutamat pirteät "jaksaa, jaksaa" ja "kohta ollaan perillä"-kannustukset. Viimeisissä ylämäissä Linda totesikin, että "oot jo aika kauan hokenut tuota ollaan melkein perillä". Mutta silloin me oltiin jo perillä - melkein!


Team Rocket.

Maaliin on aina hienoa tulla, tälläkin kertaa. Aikoja tai sijoituksia ei ole vielä saatu, mutta aikaa taisi mennä vähän alle 2h 45min. Lindalta todella hieno suoritus, kun juoksu-uraa takana vasta alle vuosi! Solvalla Swimrunin reitti oli todella hyvin merkitty, sprintti sopii ehdottomasti kaikille kiinnostuneille ja suosittelen tapahtumaa lämpimästi. Itselleni tuli tunne, että tämä laji on niin mun juttu. Märät lenkkarit, luonto, polkujuoksu, avovesiuinti. Ensi kesänä laitan kisakalenteriin ainakin yhden pitkän Swimrunin, jossa sitten juostaan 35km ja uidaan viitisen kilsaa. Olisi mahtavaa päästä kokeilemaan täysillä, mihin rahkeet riittää.    

Nyt laitetaan hankintaan Swimrun-puku ja alan opetella uintia lättäreillä (käsiin tulevat räpylät), joilla saa lisää vauhtia. Ainakin motivaatio käydä pitkä talvi kaakelihallissa nousi Solvallan ansiosta. Taisin myös Lindalle eilen todeta, että viime syksynä Vaarojen Ultralta hankittu polvivamma taisi olla parasta, mitä minulle on tapahtunut urheilullisesti. Olin pakotettu lähtemään juoksun parista muualle, aloin nähdä ympärillä myös monipuolisuuden tuomat edut, löysin uinnin ja pyöräilyn, puhumattakaan uudenlaisesta asenteesta koko liikuntaan. En enää halua olla vain juoksija, haluan olla multisporttaaja, joka oppii uutta ja hyödyntää kokemaansa vanhoihin temppuihin.

Niin. Jos joku miettii. Juoksukunto on tällä hetkellä parempi kuin koskaan, juoksuasento on tällä hetkellä parempi kuin koskaan ja jalkoja ei enää särje joka perhanan päivä. Ja niin. Polvessa ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia koko Swimrunin aikana, joten nyt lähden 2,5 tunnin metsähölkälle ihailemaan Suomen syksyä.

Monipuolisuuden puolesta,
Miia <3




 


tiistai 15. syyskuuta 2015

Se oli sitten siinä.



Tahkon täysmatkan jälkeen palauttelin. Sitten treenasin vähän, sitten treenasin vähän enemmän. Lihaksisto toipui Tahkosta yllättävän nopeasti, hermostolla meni lähes neljä viikkoa. Etenin treeneissä fiiliksellä, toipumiseen tarvittavan ajan ehdoilla. Pitkän urheilusuorituksen jälkeen iskee nimittäin armoton väsymys, josta toipumisessa on oltava tarkka. Arki kun ei anna armoa edes Teräsnaisille. Yöllä herätään lapsen itkuun, aamulla mennään ennen kukonlaulua pää kainalossa juontamaan radiolle ja illalla vedetään jumppaa tai juoksukoulua. Viikonloput kuulutetaan matsissa tai muuten pidetään vilkkaalle nelivuotiaalle seuraa. Ihana arki, mutta näin täysmatkan jälkeen jokainen päivä tuntui viikkojen ajan tavallistakin raskaammalta. Onneksi tästä oli jo kokemusta, joten osasin ottaa palautumisen rauhassa ja antaa kropalle aikaa.


Lepokuukauden aikana tuli käytyä pari kertaa viikossa meressä. 
Pari kertaa jopa kengät jalassa.


Toisaalta törmäsin lepokauden aikana myös seuraaviin väittämiin.

Väite 1:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii hoitaa kotia.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tällä saralla.

Väite 2:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii tekemään paljon muita asioita.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tälläkään saralla. Ehkä olen avannut jääkaapin oven useammin.  

Väite 3:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii keskittymään muihin elämän osa-alueisiin.
Tämä on niin totta. Huomaan käyttäväni huomattavasti enemmän aikaa nipottamiseen, turhista asioista huolehtimiseen ja sosiaaliseen mediaan. 


Julistan siis lepokauden virallisesti päättyneeksi ja uuden treenikauden alkaneeksi. Täten myös haluaisin palavasti kertoa teille uudesta tavoitteesta ensi vuodelle, mutta en voi. En yksinkertaisesti tiedä sitä itsekään. Kun ensin selätät mahdottoman unelmasi maratonin, sitten poluilla toisen unelman Vaarojen maratonin. Sitten seuraavana kesänä kolme ultrakisaa, joista viimeisimpänä unelmien unelma, Vaarojen Ultra 86km Kolilla. Kun sitten päätätkin yhtäkkiä ryhtyä 200 päivässä triathlonistiksi ja vedät kesän aikana kisat sprintistä perusmatkaan ja puolimatkasta täysmatkaan, alkaa reppu olemaan tyhjä. En missään nimessä halua olla se tyyppi, jonka pitää aina pistää itselleen paremmaksi seuraavana vuonna. Olla se tyyppi, joka unissaan ui jossain mutaisessa joessa kilpaa krokotiilien kanssa Amazonilla tai yrittää hyppiä pilveltä toiselle ja aamulla toivoo unen olevan totta. Tästä ei saa tulla liian vakavaa, tästä ei saa tulla mahdottomien tavoittelua. Tämän on oltava hauskaa, monipuolista ja kokeilevaa. 


Tätä on ollut ikävä. 
Puntti tulee olemaan jälleen mukana 2-3 krt/vko.

Tottakai haluan parantaa ensi vuonna kaikkia ennätyksiä. Puolimaratonilla, maratonilla, puolimatkan triathlonilla ja täysmatkallakin. Ultrapolkujuoksu tottakai kiinnostaa jälleen, kun polvi on nyt jo paremmassa kunnossa. Lauantaina on ensimmäinen Swimrun-kisa Solvallassa ja oon jo nyt lajiin ihan hulluna. Kävin toissapäivänä jopa koripallotreeneissä.  


Mutta se ensi vuoden päätavoite?
Odotan vielä. 
Se on aina ennenkin löytänyt mut, joten miksi ensi vuosi olisi poikkeus. 







maanantai 17. elokuuta 2015

Finntriathlon Tahko, täysmatka.


TAHKON TÄYSMATKA:
Uinti 3,8km + Pyöräily 180km + Juoksu 42,2km

Joroisten puolimatkan jälkeen huilasin viisi päivää. Käytiin perheen kanssa reissussa Tukholmassa ja jätin jopa treenikamat kotiin. Tai niin sanoin kotona. Oikeasti ne kyllä oli autossa, varmuuden vuoksi. Vaasaan kotiuduttuani lähdin heti pyöräileen. Olin päättänyt keksiä muutamassa viikossa sen, miten pyörälläni pääsee eteenpäin. Siitä puuttuu se jokin. En tunne sitä lajia omakseni. En sitten yhtään. Lenkiltä tultuani tunsin itseni kuumeiseksi ja siitä se alkoi. Ensin flunssa tuli päälle viikon, sitten se oli päällä viikon ja jätti jälleen kerran ylähengitystiet tukkoiseen kuntoon. Jos mulle nousee kuume, flunssa on yleensä lyhyt. Jos ei, se kestää maailman tappiin asti. Kisaviikon maanantaina tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että nyt olen täysin terve ja mieli alkoi haluta jo matkaan. Sain parit treenit alle ja itseluottamus kasvoi. Tästä selvitään. Kunnes 3 päivää ennen täysmatkaa herään kurkkukipuun ja jälleen tukkoiseen oloon. Tää ei voi olla totta. Viime vuonna olin aikamoisessa taudissa ennen Vaarojen Ultraa ja päätin startista vasta edellisenä iltana. Olin muuten terve, mutta ylähengitystiet oli tukossa ja niistin koko 86km. Sairastelut veivät silloin myös sen suurimman terän. Sitä tavallaan pystyy sellaiseen perussuoritukseen. Peruskestävyysnylkyttelyyn, mutta kaikki extra sekä henkisesti että fyysisesti on mahdotonta. Halusinko sitä samaa taas kerran?

Päätin katsoa päivä päivältä. Kipeänä en lähde matkaan, mutta onko järkevää lähteä edes tällaisella valmistautumisella? Viime viikkoina arjesta suoriutuminenkin on ollut ihan tarpeeksi vaativaa.

Perjantaina ajeltiin Mörököllin kanssa asuntoautolla kohti Tahkoa ja samalla tein puhelimitse muutaman pikakonsultaation. Oireet rajoittuivat ylähengitysteihin, vointi oli hyvä, joten päätin startata matkaan. Mutta rennosti. Ei repimistä, ei riskejä. Luvassa olisi sitä tuttua peruskestävyysnylkyttelyä ja toimitsijoiden kanssa juttelua. Mennään metri metriltä, laji lajilta. Ei sykemittareita, ei nopeusmittareita, ei edes kelloa. Ei tavoitteita. Kokemusta ja hauskanpitoa. Jotain uutta. Rohkeutta. Ja mää halusin päästä maaliin.

STARTTI:

Herätys klo 05.45. Olin jälleen hereillä lähes koko yön. Vein pyörän ja kamat vaihtoaluelle. Onneksi alla oli jo tämän kesän aiemmat Finntriathlonin #kerääkokosarja-startit. Luotin siihen, että pusseissa on oikeat tavarat. Oli näköjään kehittynyt jo jonkinlaisia rituaaleja. Hiippailin hotellille kahville. Onneksi siellä oli muitakin tuttuja ja siinä jutellessa unohtui suurin jännitys.

Ulkona on kylmä, +10c, mutta tiedän veden olevan +18,4c. Se on lämmintä, kun muistelee heinäkuun alun meriveden lämpötilaa. Tuuli vaan on jotakin ihan muuta kuin säätiedotuksessa lupasivat. Sitä paitsi mitä nuo aallot ovat? Ehkä ne tyyntyy siitä. Märkäpuku päälle, tsemppejä puolin ja toisin. Järjestäjän antama keltainen uimalakki hymyilyttää. Pidän siitä. Kohta olen kuin kananpoika merihädässä. Räpiköin pienillä siivilläni. En ajattele yhtään päivän pituutta, en tulevaa matkaa. Menen vaan metri metriltä. Hiljalleen eteenpäin. Se maali tulee sitten joskus. Rannalla Mörökölli tulee vielä halaan. Itkettää. Siitä ei ole kovin montaa vuotta, kun en arvostanut itseäni yhtään. En ollut kenenkään tai minkään arvoinen. Vapaamatkustaja vailla suuntaa. Ja nyt helmikuussa päätin opetella uimaan, toukokuussa kipusin pyörän päälle ja nyt olen Tahkolla täysmatkan startissa. Kävi, miten kävi, nykyään on suunta enemmän kuin selvillä.


Jännitti. 
Blokkasin kuitenkin tulevan heti pois mielestä. 
Hiljalleen ja rauhassa.


Kävin nopeasti kastautumassa vedessä. 
Lämmintä oli ja tuntui hyvältä.


Kokoonnuttiin sillalle, josta hypättiin veteen. 
Lähtijöitä reilu 200, joista naisia n.30. 


Jäin aivan laituriin kiinni ja päätin lähteä viimeisenä. 
Aallokko näytti hurjalta.


Kananpojat aallokossa.
Näyttää osalla olevan hankalaa.

UINTI 3,8KM:

Summerista lähtö. Kierrettävänä suorakulmion muotoinen lenkki. Aallot tuli suoraan edestä päin, joten yritin uida pää alhaalla ja hengittää selkeästi sivulta. Olin jotenkin huvittunut. En tiedä miksi. Luulin, että olisin ollut edes vähän pelokas tai paniikissa, koska en ollut ikinä ennen uinut tällaisessa aallokossa. Päätin olla katselematta liikaa eteenpäin. Uin vaan rauhallisesti. Välillä ajauduin reitiltä aika kauas, mutta koska tässä nyt oli ihan mahdotonta eksyä, menin rennosti vaan. Vihdoin eka suora oli takana ja tuli käännös vasempaan. Nyt aallot löivät suoraan sivulta ja uiminen oli ihan mahdotonta, mutta hassua. Edelleen olin jonkin asteisen huvittuneisuuden pauloissa. Kun tästä suorasta päästiin, alkoi pitkä suora takaisin kohti siltaa, jolloin aallot tulivat takaa. Siinä se ilo vasta repesi. Välillä tuntui kuin aallot olisivat ottaneet minut mukaansa taaksepäin. Suunnistin myös ihan minne sattui. Olin kuitenkin hyvässä kunnossa, en yhtään väsynyt, joten jatkoin koko ajan vaan suunta eteenpäin. Veto vedolta. Kyllä tää joskus loppuu. Kun pääsin ensimmäiseltä kierrokselta sillalle, käännyin jälleen sisäisesti naureskellen sivuttaisaallokkoon ja aloitin pian toisen kierroksen. Aaltojen tullessa jälleen edestä suoraan kasvoille, mietin, onko tää sellainen "slap in the face"-triathlon. Sitä saa, mitä tilaa. En jaksanut edes katsoa, onko joku takana. Sillä kun ei ollut mitään väliä. Tänään tää oli minun ja minun välinen juttu. Ja vähän maailmankaikkeuden, koska iski minuun tällaisia tauteja. 

Toisella kierroksella vaan etenin. Vierumäen perusmatkalla olin huolissani siitä, kuinka mielenterveyteni kestää täysmatkan uinnin. Siinä kun pitää olla niin kauan hiljaa ja virikkeet on aika vähissä. Voin kertoa, että tätä huolta ei ollut. Eipä juuri virikkeitä puuttunut, kun etenit aallosta toiseen. Kun kaksi kierrosta oli tehty, jäljellä oli sillan alitus ja viimeinen pitkä suora. Sillan toisella puolella vesi oli lähes tyyni, joten siinä oli ihana uida. Nostin vauhtia reilusti ja laskin kerta toisensa jälkeen viiteenkymmeneen. Vasta sitten sai aina katsoa eteenpäin. Rantautumisportti läheni hiljalleen ja ranta tuli vastaan. Kuulin aikani olevan 1.37 ja taas nauratti. Hups, siinä menikin näköjään hetki. Vähän mietitytti, että meniköhän tuohon aallokkoon liikaa energiaa, mutta olin tyytyväinen, että otin uinnin rauhassa. Päivä on pitkä. 



Tajusin, että olin uinut putkeen aallokossa 1.37. 
Ennätys sekin! 
Ja edes lasit ei huurtuneet, 
eikä uimalakki räjäyttänyt päätäni.

PYÖRÄILY 180KM:

Huikkasin Mörököllille vaihtoalueella, että peekoolla jatketaan eli ei tarvitse odotella hetkeen. Hieman kuitenkin pelotti, kuinka pyöräilyssä käy. Takana oli vasta muutama kuukausi pyöräilyä ja aikaisemmin pyöräilyni oli rajoittunut n.30km/vuosi. Lähinnä pyöräilin silloin, kun auto oli huollossa tai menin pyörällä baariin, jotta ei tarvitse maksaa yöllä taksia himaan. Myöskään pyörän säädöt eivät ole vielä kohdallaan. Niitä on vaikea laittaa, kun takana ei ole pitkiä lenkkejä ja en oikein tiedä, missä mikäkin tuntuu tai pitäisi tuntua. 

Heti alussa söin ison läjän geelikarkkeja ja join suhteellisen paljon vettä. Päätin ottaa sitten vasta ekasta huollosta urheilujuomaa. Mutta kuinka ollakaan. En saanut pulloa takaisin telineeseen ja jouduin pysähtymään. Ihan vähän nolotti. Hyvin menee Miia! Enää 179km ja tulee suhteellisen monta pysähdystä, jos joka huikan jälkeen pysähdyt laittaan pullon takaisin telineeseen. 

Pian uinnissa ohittamani kilpailijat sujahtivat ohitseni ja siinä sitten pyörittelin kampea yksinäni aikamoiseen vastatuuleen. Tämäkin vielä. Välillä alamäessä tuntui, kun tuuli veisi minut mukanaan. Se vähän hirvitti, mutta en jarruttanut. Ei juuri ole näillä nopeuksilla varaa siihen. Etenin hitaan rauhallisesti ja 60km:n jälkeen tiesin, että tästä päivästä ei tule ainoastaan pitkä, vaan siitä tulee helvetin pitkä. Jos yritin polkea peruskestävyysalueella, vauhtini oli todella hidas. Jos nostin vähänkin nopeutta, syke nousi ja jalat menivät todella nopeasti maitohapoille. Ei väkisin, ei sitten. Kohta ohi tuli kaikki puolimatkan kilpailijat ja sitten vuorostaan sprintin kilpailijat. Henkisesti tämä oli raskasta. Kruisailet jossain päin Tahkoa ohitettavana. Välillä tuntui kuin polkisin tyhjää. Mutta sitten oli ne ihmiset. Huoltopisteillä selvästi muistivat raskaan taipaleen taivaltajan. Kanssapolkijat tsemppasivat ja yllättävän moni huuteli nimeltä. 


Matkalla myös huvitti, että pidin vielä viime talvena pyöräilyä kaikista helpoimpana juttuna.
Jep.
Kuva: Hannu Leskinen

Kun takana oli 100km, hartiani, niskani, yläselkäni, persukseni ja aivoni olivat tuskan vallassa. Mietin, että ajelen tiellä lojuvien geelipussien päältä, jos vaikka rengas puhkeaisi ja voisin keskeyttää. Olihan mulla mukana varakumi, mutta tuskin ennen pimeää olisin sitä saanut vaihdettua. Jossain vaiheessa muistin, että pisin yhtäjaksoinen pyörälenkkini on ollut 92km eli jälleen tuli uusi ennätys. Ei lohduttanut. Kun oli aika lähteä viimeiselle kierrokselle ja matkaa oli jäljellä 40km, päätin keskeyttää. Jos Mörökölli on kääntöpaikalla, jätän leikin kesken. Mua sattui niin joka paikkaan ja ajoasentoa oli mahdoton pitää. Itkin vuolaasti, niistin, itkin ja niistin. Mörökölli ei ollut kääntöpaikalla. Langetin kirouksen koko laaksoon ja kyyneleet poskilla valuen lähdin viimeiselle kierrokselle.

Ylös korkeita mäkiä, alas jyrkkiä mäkiä. Tasaista ja reipasta tuulta. Kyyneleitä. Mutta siinä se oli. Edessäni. Selkä. Ensimmäinen selkä koko matkalla. Teki mieli huutaa ja kiittää kanssakilpailijaa, mutta tuskin hänelläkään oli se paras mahdollinen päivä. Tyydyin sanomaan hiljaiset tsempit ja jatkoin matkaani. Ehkä se kipukin vähän hellitti ja päätin jatkaa matkaa kohti juoksun vaihtoa. Jotenkin järki yritti sanoa, että maraton oli vielä juoksematta, mutta itse yritin ajatella ainoastaan muutamaa pikku lenkuraa, jotka vielä pitää kiertää. En tiennyt yhtään aikaani, mutta 180km tuntui ikuisuudelta. Loppumatkan lauleskelin polkiessani ja kiihdytin hieman tahtia. Nopeampi tempo tuntui nyt paremmalta. 

Geelejä meni pyöräillessä 10kpl.
Geelikarkkeja 27kpl.
3 banaania.
Litroja urheilujuomaa.
Kaksi pullonlaittopysähdystä.
Yksi vessakäynti.
Yksi pyöräilyn pituusennätys.
Monta kyyneltä.
Litroja räkää.
Rohtunut ylähuuli.     
Ja aikaa 7h 12min. Työpäivä. Kauemmin kuin mun synnytys.

JUOKSU 42,2KM:

Vaihdossa ei ollut mikään kiire. Olin vaan erittäin onnellinen, että pääsin pyörästä eroon. Vaihdoin vaatteet ja kävin vessassa. Reitillä oli vielä jonkin verran puolimatkalaisiakin, joten oli kiva nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. Välittömästi kuulin nimeäni sieltä täältä. Ihmiset kannusti ja osa juoksijoista kertoi lukevansa blogia tai seuranneessa Instassa ja Twitterissä matkaani kohti Tahkoa. Se lämmitti niin kovaa, että enää mielessä oli vain maali. Ei ollut enää muuttujia, ei ollut kuin maali. Sinne mentäisiin vaikka kävellen. 

Reilun 20km, eli 2 ensimmäistä kierrosta, pystyin pitämään hyvää vauhtia. Syke ei noussut liikaa ja arvioin meneväni maratonin alle neljään tuntiin. Sitten alkoivat vaikeudet. Ongelmapolveni ei tykännyt välillä epätasaisesta maastosta eikä alamäistä, vaan se alkoi kerätä nestettä ja jäykistyi. Kokeilin nostaa kantaa pakaraan, ei taipunut. Plaah. Tiesin kuitenkin, että viime syksyn muut polviongelmat loistivat poissaolollaan, joten tämän kanssa kyllä pärjään. Se nyt on tuollainen ja seuraavana päivänä taas kondiksessa. Jouduin kuitenkin mataloittaan askelta. 


En voinut katsoa Mörökölliin, kun sattui niin lujaa.

Kun jäljellä oli 15km, iski tärinäkipu. Silloin vasta muistin, että en ollut tehnyt viime syksyn jälkeen yhtään pitkää juoksulenkkiä polveni takia. Hupsista. Kohta iho oli kosketusarka, rinnat, pakarat. Joka askeleella sattui kuin 40-asteen kuumeessa. Välillä pidin pyllystäni kiinni alamäessä, jotta se ei hylly. Se teki niin kipeää. Tää sama kipu oli mukana ensimmäisillä maratoneillani. Muistin, että tämä maraton oli kymmenes maratonini tai pidempi matka. Ajattele. Ensin viime syksynä unelmat todeksi Vaarojen Ultralla, nyt 200 päivässä täydenmatkan triathlonistiksi Tahkolla. Kaikki se tehty duuni. Kaikki nämä mahtavat ihmiset. Samalla stereoista rupesi soimaan Volbeatin Heaven Nor Hell ja purskahdin itkuun. Ketjureaktiona aloin vinkua kuin pieni porsas, jota vedetään saparosta, joten oli pakko keksiä jotain, mikä ei itketä. Keksin tomaatit. Ajattelin muutaman kierroksen tomaatteja. Punaisia, pyöreitä. Sellaisia kivoja tomaatteja. Ei itkettänyt enää.    

Kun 10km oli jäljellä, alkoi Tahko hetkeksi hiljentyä. Suurin osa oli jo tullut maaliin ja kuulutuksista päättelin kellon olevan jo reilusti yli yhdeksän illalla. Kannustusjoukot olivat lähteneet syömään tai jatkamaan iltaa ja me vaan juostiin. Oli jotenkin rauhallista. Viimeisellä kierroksella kiitin jäljellä olevat kannustusjoukot ja toimitsijat. Juoksin rauhallisesti, kivun rajoissa. Hyvästelin reitin mielessäni ja lupasin tulla ensi vuonna uudestaan. Kun oli 4km maaliin, näin Heidin sekä Jaanan viimeisillä kilometreillään vaihtoalueen toisella puolella. Tuli niin hyvä mieli, kun näin molempien #kerääkokosarja-naisten pääsevän maaliin. Hyvä me! 

Juoksun aikana söin niin paljon geelejä, että en pysynyt laskuissa. Kuitenkin söin niitä sen verran, että en syö hetkeen. 


Maraton aikaan 4.22.


  Elämäni ensimmäinen täysmatka aikaan 13.24.

Nyt on sitten aika kiitosten. Kiitos kaikille teille tämän matkan varrella kannustaneille. Kiitos Jussi Lotvoselle ja Panu Liedolle loistavasta TRIBASE-valmennuksesta. Kiitos Jannelle uimaopetuksesta ja siitä, että jaksoit aloittaa kanssani uinnin alkeista. Kiitos monille triathlonisteille, pyöräilijöille ja juoksijoille vinkeistänne. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kuunnella.  

Erityiskiitos Finntriathlon-organisaatiolle huikeista kisoista ja yllytyksestä. Koko hommahan lähti liikkeelle siitä, että @finntriathlon yllytti minua helmikuussa Twitterissä ilmoittautumaan Joroisten puolimatkalle niin sinnikkäästi, että löysinkin itseni ilmoittautumasta Tahkon täysmatkalle. Sitten yhdestä kisasta tulikin neljä kisaa aina sprintistä perusmatkaan ja puolikkaasta täysmatkaan. Ensi vuonna jatketaan!

Kiitos myös perheelle sekä Tampereella että Vaasassa. Kiitos, että saan nyt elää sitä elämää, josta haaveilin nuorena, mutta mihin en ennen uskonut pystyväni.


KIITOS
      



             







torstai 23. heinäkuuta 2015

Finntriathlon Joroinen, puolimatka.


Parin tunnin unien jälkeen puin kisapuvun päälle ja himpsin hiljaa majapaikastani kohti Varkauden ABC:ta. Pari banaania ja kahvia. Lisää kahvia. Ei näkynyt muita kilpailijoita. Kello näytti vasta 7.30. Uintilähtöni oli toiseksi viimeisessä ryhmässä klo 11.34. Jännitti ihan hirveästi. Tämän kesän kolmas triathlonkisa, elämäni kolmas triathlonkisa. Takana #kerääkokosarjan sprintti Vanajanlinnassa, perusmatka Vierumäellä ja nyt Joroisten puolimatka. Tiesin, että pääsen kyllä matkan läpi. Jännitys lähinnä kumpusi siitä, että halusin tehdä sen hyvin. Halusin hyvän suorituksen ennen kauden päämatkaa, Tahkon täysmatkaa. Eniten pelkäsin juoksua. Se on vahvin lajini, mutta jos pyöräily sotkee rentouden ja tekee juoksusta raskasta, on lähtökohta täysmatkalle rankka. 


Aamukahvilla. 

Onneksi sain kisa-alueella kaikki loput tavarat vietyä suhteellisen vaivattomasti ja näin myös paljon tuttuja. Pieni jutustelu sai ajatukset pois vaihdoista ja kisajännityksestä. Ehkä suurin jännitys oli aurinko, joka porotti suoraan lähes pilveettömältä taivaalta. Varjossa oli hyvä, auringossa liian kuuma. Jos juoksussa paistaisi aurinko, en diggaisi. En sitten yhtään. 


Manun kanssa ennen lähtöä. 
Kuva @bullseyeTeemu

Kilpailijat menivät veteen lämmitteleen. Päätin skipata sen. Vedestä piti nousta pois klo 10.45 ja oma lähtöni olisi vasta 11.34. En pystyisi seistä märkäpuvussa rannalla tuota aikaa. Paahtuisin ja hikoilisin ihan turhaan. Ajattelin myös, että käsien heiluttelu saa riittää. Mun vauhtihan on sitä paitsi sellaista mukavaa lämmittelyvauhtia muutenkin. Perussettiä. Lähtisin jälleen kerran ilman kelloa matkaan, joten fiilis saa määrittää vauhdin.

UINTI (1,9km):

Uinnin lähtö oli rannalta. Suurin jännitys oli huurtuvat lasit. Näkisinkö reitin loppuun asti vai vedänkö feng shuilla? Ryhmämme jälkeen lähtisi ainoastaan viestijoukkueiden uimarit, joten tällä kertaa selkään ei ehkä tulisi kovin montaa rynnijää. 


Sumutorvesta liikkeelle.

Lähdin reunasta ihan omaa, rauhallista vauhtiani. Olin päättänyt mennä sellaisella vauhdilla, jolla en joudu miettimään jaksamistani. Vauhdilla, jolla voin mennä ilman suuria ponnisteluja ja hengittää omassa rytmissäni. Poiju poijulta. En katsele reittiä, ainoastaan seuraavaa poijua. Alun muutama sata metriä eteni oikein hyvin. Sen jälkeen tuli ruuhkaa. Laattamaisia ihmiskoostumuksia, joista en päässyt ohi sitten millään. Jouduin uimaan rintaa useampaan eri otteeseen, mutta ei se juuri haitannut. Luotin siihen, että viimeistään kohta laattaa rikkoutuisi ja pääsisin omaan rytmiin. Näin kävikin ja jatkoin eteenpäin tahdissani. Etenin rauhassa, sain uitua täysin omassa hengitysrytmissäni ja yllätyksekseni en tehnyt mitään suuria reittivirheitä. Kohta huomasin olevani ihan yksin. Sivuilla ei ketään, heti edessä ei ketään. Aika luksusta. Ja silloin takaraivossa mäjähti. Takaa tullut viestiuimari veti suoraan voimakkaan vetonsa päähäni. Hei, ihan oikeasti. Olen ainoa, liikkuva musta möllykkä edessäsi ja sun pitää jyräten uida kylkeen. Etkä sitä paitsi uinut edes niin nopeasti, ettet olisi ehtinyt reagoida minuun. Pysähdyin hetkeksi ja kirosin sinut. Tiedoksesi. 

Loppusuoralla tein sitten virheen. En huomannut viimeistä poijua ja lähdin liian jyrkästi kohti rantaa. Jossain vaiheessa tajusin tämän ja siitä tuli hieman ylimääräistä kiertoa. Olin kuitenkin yllättävän rauhallinen, täysin voimissani ja sisäisesti hymyilin. Uinti oli niin helppoa, että tiesin selviäväni täysmatkan uinnista. Tällä tahdilla jaksan kyllä. Nousin vedestä hymyillen. Uintiin meni 40.52. 


Helpotus. 
Maaliskuussa 2km reilu 2h.
Nyt jotakin ihan muuta.

T1 (vaihto uinnista pyöräilyyn):

Tiedättekö, kuinka monta kertaa kävin tämän vaihdon läpi yöllä? Ja aamulla? Ja juuri ennen kisaa? Ja siitä huolimatta sössin sen perusteellisesti. Ensin otan väärän varustepussin. Sitten levitän sen eteeni. Otan märkäpuvun pois ja laitan kenkää jalkaan. Vasta nyt huomaan. Hopsaa. Väärät kamat. Pakkaan kamat pussiin ja pelkään, että joku etsii omaansa puolipaniikissa. Palautan pussin, huh, ei ketään eksyneen näköistä uimaria näkösällä. Otan omani, tarkistan numeron. Kengät jalkaan. Kypärä päähä..kypärä päähä...kypärä ei mene päähän! Joku juttu kypärän sisällä on tarttunut kiinni hiuksiini. Ei ole totta. Revin kypärää päästäni irti, samoin hiustukun, löysään kapistusta ja uusi yritys. Sama homma. No, johan nyt on. Löysään vielä kypärää ja kappas, kypärä on vihdoin päässäni. Enää numerolappuvyö ja valmist...ja valmist...aijaijai!!!! Vatsamakkara jäi soljen väliin kiinni. Yritän solkea kiinni ja ei se vaan mene. Ei ole totta. Puuh. Ai, yritän sitä väärinpäin. No, nyt. Kiva juttu. Tungen märkäpuvun varustekassiin, lähden juoksemaan kohti rekkaa, jonka lavalle kaikki hienosti säkkinsä heittävät. Mun oma tietenkin läjähtää siihen rekan eteen maahan. Edes tämä heitto-osuus ei mennyt putkeen. Otan pyöräni ja odotan jonkin sortin katastrofia. Speedplayn klossit eivät hujahtaneet kiinni polkimiin ei yhdessä, ei kahdessa, eikä kolmessa hujauksessa, mutta tämä nyt ei ollut mikään yllätys. Lukuisten minuuttien jälkeen kengät oli kiinni, kypärä päässä, numerolappu ojennuksessa ja edessä oli 90km jotain pyöräilyn tapaista rimpuilua.

PYÖRÄILY (90km):  

Välillä oli ruuhkaa, välillä ei. Ohittelin ja tulin ohitetuksi. Vedin energiaa ja join tiettyjen kilometrimäärien jälkeen. Homma toimi ihan kivasti puoleen väliin asti. Sitten alkoivatkin vaikeudet. Parin kuukauden pyöräilytaustalla ei näköjään ihmeitä tehdä. En osaa pyörittää polkimia, vaan runttaan isolla vaihteella eteenpäin. Jossain vaiheessa oli pakko laittaa pienempi vaihde, mutta en pystynyt nostaan kierroksia. Porukkaa alkoi tulla ohi. Yritin päästä johonkin rytmiin, mutta ei. Kun 60km oli takana, särki niskaa, hartioita, selkää ja sitä vaurioitunutta vatsamakkaraa. Persus oli arka. Aloin vaipua synkkyyteen. Vauhtini oli varmaan ylihidas. En ikinä selviäisi siitä täysmatkan pyöräilystä. 180km täyttä tuskaa. En pidä tuskasta, pidän mukavista asioista. Pidän salmiakista, pidän polkujuoksusta. Pidän pörröisistä jutuista. En pidä pyöräilystä. En. Miksi en ollut harjoitellut tekniikkaa enempää, vaikka tiesin, mistä se kiikastaa? Ja ne vaihteet. Argh. En oikein vieläkään ymmärtänyt niitä täysin. 15km ennen vaihtoa suljin itseni ympäröivältä maailmalta. Päätin keskittyä yhteen kipuun kerralla. Viimeiset 5km ei loppunut koskaan ja sain riesakseni myös vastatuulen. Keskellä peltoja huusin ääneen muutaman kirosanan ja kysyin, koska tää oikein loppuu. Kukaan ei vastannut. Jopa äänet mun päässäni olivat hyljänneet mut. Pyöräilyyn meni 3.04.

T2 VAIHTO:    

Pyörä telineeseen, kengät pois ja juoksin sukkasillani vaihtoon. Hieman jalkapohjissa asfaltti repi, mutta ei väliä. Askel selvästi kulki. Fiilikseni nousi heti. Supernopeasti kengät jalkaan ja nyt niitä selkiä! Vihdoinkin maata jalkojen alla!

JUOKSU (21,1km):

Juoksu juostiin kolmena n. 7km:n lenkkinä. Pääsin heti rytmiin ja aloin ohitteleen ihmisiä. Näin seurakaverin, joka oli toisella kierroksella ja sainkin hänestä seuraa reiluksi kierrokseksi. Juoksu oli todella helppoa. Nautin vaihtelevasta reitistä ja ihanista ihmisistä. Monesta eri suunnasta kehuttiin lennokasta askelta ja tuttuja oli reitti väärällään. 


Reitin alussa oli myös jyrkähkö nousu.

Paras kohta oli reitin loppupuolella suhteellisen iso mäki, jonka ylös juoksemisessa monilla oli selvästi vaikeuksia. Itse vedin mäen hyvällä temmolla ja sain rankan pyöräilyn jälkeisen tähtihetkeni. Aurinko hieman haittasi, mutta kastelin itseni jokaisella juomapisteellä ja katsojat ruiskuttivat vesiletkuilla vettä päälleni. 


Vielä kierros jäljellä.

Viimeisellä kierroksella kengät oli ihan likomärät, mutta ei haitannut. Viimeisten kilometrien aikana otin kunnon kirin ja viimeinen kilsa meni täysillä. Juoksu irtosi niin hyvin, tuntui mahtavalta. Lopussa tuli fiilis, että olisi ehkä pitänyt uskaltaa juosta vielä kovempaa. Tämä oli ehdottomasti paras juoksuni 1,5 vuoteen ja antoi uskoa, että myös maraton onnistuu täysmatkan päätteeksi. Juoksu 1.47. 


Loppukiri.

Maalissa oli pakko tuulettaa. Pyöräillessä olin jo niin vakuuttunut siitä, että loppumatka juoksuineen  on yhtä taistelua ja sitten juoksu yllättikin täysin. Jotenkin maalissa konkretisoitui, että tämä on jonkun uuden jutun uusi alku. Idea syntyi viime helmikuussa ja nyt, heinäkuussa olen puolimatkan SM-kisojen maalissa ajalla 5.40 ja ikäsarjani sijoitus 17. Ihan hullua. Ehkä voin olla armollinen itselleni tuon pyöräilyn suhteen. Olen kuitenkin opetellut uimaan vapaauinnin täysin nollasta. Mutta ei tätä armoa kauaa kestä. Ensi kesänä osaan jo enemmän. Joroinen, I´ll be back.

Kiitos kaikille kannustaneille sekä paikanpäällä että SoMessa! Ootte kaikki tärkeitä <3 

Tahkon täysmatkaan 22 päivää. Hullua. Ihan hullua. 


  



   


   







torstai 9. heinäkuuta 2015

Finntriathlon Vierumäki, perusmatka.


Perusmatka: 1500m uintia + 40km pyöräilyä + 10km juoksua

Elämäni toinen triathlon osui hellepäiväksi. Olen profiloitunut lähinnä sadekelien tyttäreksi ja yleensä kartan keskikesän kisoja mahdollisten hellepäivien takia. Puolimaraton ennätyskin on juostu aikoinaan huhtikuussa ja maratonennätys toissa jouluna Nokialla. Muutaman kerran olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen sääntöön ja metsään ollaan rusautettu voimalla.

Lauantaiseen Finntriathlonin Vierumäen perusmatkaan oli ilmoittautunut täysi tupa eli 500 triathlonistia. Kuhina ennen kisaa oli melkoinen. Tapasin monia uusia tuttavuuksia sosiaalisesta mediasta, kun nimimerkit saivat vihdoin kasvot. Vaikka olin varannut runsaasti aikaa ennen lähtölaukausta, ei sitä silti tuntunut olleen riittävästi. Olin aika hermostunut. Huomasin vajoavani ajatuksiini. Kävin mielessäni läpi vaihtoja ja psyykkasin itseäni uitiin. Lähdössämme oli n. 250 uimaria. Tungosta, se on varma. En ollut ikinä aiemmin uinut putkeen 1500 metriä. Nyt ei ole altaan päätyä, jossa hengailla. Ei puheliaita eläkeläisiä. Ei uimavalvojia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Nyt olisi vaan pakko uida. Mietin myös, että helle voi kaataa minut juoksussa. Lämpöä oli aivan liikaa, +27c. Toisaalta matka olisi ainoastaan 10km. Monet puhuivat kisapaikalla, että pitävät helteestä. Että se ei haittaa. Ehkä monet triathlonistit ovat tottuneet siihen. Kisat käydään kuitenkin aina keskikesällä. Ja faktahan on se, että jos haluan joskus kilpailemaan Mallorcalle, Meksikoon tai Australiaan, tähän on vaan totuttava. Päätin olla valittamatta kelistä. Keli on kova, mutta se ei saa olla tekosyy sille, että en anna kaikkeani. Mielessäni ei saa olla yhtään mahdollista tekosyytä keskeyttää ja lopettaa yrittäminen. Henkisesti pitää olla vahvempi kuin sata tekosyytä. Sitä paitsi, jos olen voimissani pyöräilyn jälkeen, jaksan kyllä kympin. Kymppi on vaan kymppi.

UINTI 1500m (aika 31.35):

Uintimatka oli 2 x 750m kauniissa pienessä lammessa. Porukkaa oli paljon, ainakin näin toiskertalaisen silmin. Juttelin hermostuneena. Vesi laukaisee selvästi jonkun puherefleksin. Jostakin vesi oli kylmää. Sopivaahan tämä on, ajattelin. Olen kuitenkin treenannut meressä, jossa on aika makeita kylmiä virtauksia. Muutama minuutti lähtöön. Edessäni näkyi uitava väylä, jossa oli alkumatkasta reilun sadan metrin jälkeen kapeampi kohta. Katselin hetken tuota kapeaa kohtaa. Jos kaikki tulevat siihen yhtäaikaa, poksahtaako osa uimareista ilmaan paineesta kuin sillit purkista ja jäävät sätkien haukkomaan henkeään laiturille?

Lähtölaukaus. Oli aika lähteä matkaan. Lähdin rauhallisesti, rauhallisesti. Ajatukset koossa. "Olen yhtä veden kanssa, olen yhtä universumin kanssa, minä ja universumi, minä olen vesi". Ja paskat. Oon tässä ihan surkea, mutta eipä juuri haittaa. Menkää vaan menojanne. Minä tulen kyllä. En ehkä tässä kisassa tai seuraavassa. En ehkä tänä kesänä tai ensi kesänäkään. Mutta minä tulen vielä. Jostakin. Ehkä oikealta tai vasemmalta, mutta huomaatte sen kyllä. Nyt minä vaan uin. Rauhallisesti. Minä vaan uin. Ette pysty hermostuttamaan minua. Saman tien joku potkaisi sivulta päähän. Prkl. Jatkoin rauhallisesti. Kohta joku tuli selkään juuri, kun yritin ottaa happea. Vajosin veden alle. Pysähdyin yskien. Prkl. Odotin hetken ja lähdin taas matkaan. Kohta sama juttu uudelleen. Jälleen joku selässä. Vajosin pinnan alle. Huomasin olevani pelkäämässäni pullonkaulassa. Kohta poksahtaisin ilmaan.


"Oot siellä jossain mun"


Pullonkaula. 
Veikkaan, että olen tuossa oikeassa laidassa lähestymässä oranssia poijua, 
joten mukavasti ajauduin keskelle kaaosta.

Raskasta. Ahdasta. Uin lähinnä rintauintia. Pysähtelen. Ruuhkassa eteneminen on todella vaativaa ja pelottavaa. Syke on pilvissä. Hengitys on vaikeaa. Tajuan, että nyt on vaan mentävä. En voi pysähtyä aina, jos joku on edessä tai pelätä, koska tulee seuraava kontakti. Tämä on osa tätä lajia, osa yhteislähtöjä. Ei näitä voi pelätä. Näistä pitää sisuuntua. Nyt on vaan mentävä. Osaan kyllä. Onneksi 400 metrin jälkeen uimarit levittäytyivät reitille, jolloin uiminen helpottuu välittömästi. Pääsen hiljalleen omaan rytmiin ja välillä jopa ihmettelen, kun uinti tuntuu ihan kivalta. Toisella kierroksella havahdun, että syke on tosi alhaalla. Pitäisköhän hieman nostaa vauhtia? En taida jaksaa. Näin on oikein mukavaa. Loppumatkasta jopa hieman tylsistyn. Tulevalle Tahkon täysmatkalle on pakko keksiä jotain kehittävää ajateltavaa. Mun aivot tarvitsee ärsykkeitä. Kohta taas joku potkaisi sivulta suoraan ohimoon, joten siinä tuli ärsykkeitä loppumatkaksi.

Maaliportti. Rantaudun hylkeen lailla ja jään hetkeksi köllötteleen rantaan. Sprinttimatkalla huimaus oli melkoinen, joten nyt otan rauhallisemmin vedestä nousun. Hetken huilaus auttaa, tunnen jälleen olevani suorassa ja lähden kohti vaihtoa.

T1 (vaihto uinnista pyöräilyyn):

Rannasta ensimmäiseen vaihtoon oli jyrkähkö mäkinousu ja saatiin reitille vielä muutama porraskin.


Perjantaina käytiin tutustumassa reittiin.

Vaihto meni suhteellisen nopeasti ja mäkinousu herätti jalat mukavasti. Lukkopolkimien kanssa tappelin aikani, mutta niin sitä vaan päästiin matkaan. En tiennyt yhtään aikoja, koska jätin kellon tarkoituksella pois. Ja mitä minä niillä ajoilla tuolla matkan päällä teen.  

Pyöräily 40km (aika 1.23):

Pyöräily koostui kolmesta kierroksesta ja olin vielä edellisenä iltana siinä uskossa, että reitti on tasainen. Ei ollut, mutta hyvä niin. Mäet tuovat vaihtelua ja täällä Pohjanmaalla saa ajaa aakeeta laakeeta ihan tarpeeksi. Päätin alusta asti mennä niin lujaa kuin pyörällä pääsen. Ja sehän ei sinänsä ole kovin lujaa. Ekalla kierroksella yritin polkea pienemmällä vaihteella ja vähän nopeammassa tahdissa. Katselin muilta kilpailijoilta mallia ja matkin heidän rytmiään. Ei varmaan tarvitse mainita, että eihän siitä mitään tullut. Toisella kierroksella päätin palata omaan tyyliini ja vaihdoin suuremman vaihteen, jolla runttasin sekä ala- että ylämäet. Ohittelin hyvin muita pyöräilijöitä ja kukaan lähdöstäni ei tainnut mennä ohitseni kahdella viimeisellä kierroksella. Aika ajoin vaihdoin muutaman sanan muiden kanssa. Toiset vastasivat, toiset eivät. En oikein tiedä, kuinka huikkailuuni suhtaudutaan, mutta valitettavasti juoksukisoissa olen tottunut siihen, että ohitettaessa tsempataan, kysytään pikaiset kuulumiset tai vaikka kehutaan lenkkareita, jos itsellä sattuu olemaan samanlaiset. Toisaalta muiden kannalta oli hyvä, että kilpailussa oli peesikielto. En siis saanut jäädä juttelemaan pidemmäksi aikaa. 


Sain uudet hienot juomapullotelineet pyörään, 
mutta en uskaltanut käyttää tuota satulan alla olevaa. 
En kuitenkaan olisi saanut sinne pulloa takaisin. 
Muistakaa aina kokeilla uusia varusteita vasta kisassa!

Ylämäessä yleensä ohittelin muita. Yritin polkea mäkiä ylös pienillä kierroksilla, kuten tarkkailuni mukaan suurin osa teki, mutta ei siitä tullut mitään. Kiihdytin aina ylämäkiin isolla vaihteella polvet kohti kaakkoa. Näin ei varmaankaan ole tarkoitus tehdä, mutta palauduin nopeasti mäen päällä ja kun edelliset vielä puuskuttivat, painoin jo alamäkeen ohitse. 

Pyöräily oli tasaista suorittamista, joka oli kivaa. Ajoin eteenpäin ja nautiskelin. Helle ei haitannut pyöräillessä yhtään. Välillä tuo ongelmapolvi hieman muistutteli olemassaolostaan, mutta muuten vaan nautiskelin. Jos uinnissa on paljon opeteltavaa, niin on pyöräillyssäkin. Välillä unohdan pysyä oikeassa reunassa, välillä unohdan polkea ja välillä unohdun lauleskeleen jotakin laulua. Olen selvästi vielä aivan liian mukavalla alueella. Mutta ei se haittaa. Ensi talvena sitten opetellaan, kuinka pyöräillessä voi nostaa sykettä. 

T2 (vaihto pyöräilystä juoksuun):

Päätin ottaa vaihdossa koko matkan toisen geelin ja juoda huolella. Samalla vedin sukat jalkaan, joista toinen meni väärinpäin ja sähläsin hetken sen kanssa. Tästä alkoi kisan jännittävin osuus. Kuumuus ja juoksu eivät vaan sovi yhteen. En ollut uskaltanut ottaa geelejä niin paljoa kuin olisi pitänyt, koska pelkäsin kuumuuden laittavan vatsani sekaisin, kuten niin monta kertaa oli tapahtunut. Nyt jännitettiin myös sitä, riittääkö energiat ja olenko juonut tarpeeksi. 


Enää kymppi juosten!
Jalat reagoivat nopeasti juoksuun. 
Parasta oli, että polvikivut olivat poissa.

Juoksu 10km (50.02):

Sain nopeasti hyvän rytmin päälle. Tunsin heti, että tänään ei mennä lujaa, mutta arvioin vauhtini olevan perusnylkytystä 5-5.10min/km. Se on tahti, jonka pystyn pitämään vakiona aika kauan. Heti juoksun alussa vastaan tuli pari tuttua selkää, joista  Vanajanlinnasta tuttu bloggari jaanaba.fitfashion.fi huikkasi, että oli jo odotellutkin minua. Siitä tuli hyvä mieli ja unohdin kuumuuden hetkeksi. Hiljalleen sykkeet nousivat todella korkealle kuumuuden takia ja huoltopisteillä kaadoin aina pari mukillista vettä päälleni. Navasta ylöspäin homma ei toiminut yhtään, mutta onneksi jalat vei. Muutama mies juoksi toisella kierroksella ohitse, mutta naiset pysyivät takana. Jalat olivat voimakkaat koko kympin ja puolessa välissä tiesin, että maaliin mennään. Laskin kilometrejä positiivisuuden kautta. Enää neljä kilsaa, enää kolme ja puoli. Vähän niinkuin Gerbyn S-marketilta kotiin. Olen juossut sen matkan monesti. Kuumassa, kylmässä, tuulessa, sateessa. Jaksan kyllä tän. Koko kympin ajan keskityin myös edessani juoksevan naisen selkään. Välimme oli koko kympin ajan vajaat sata metriä ja päätin, että se selkä ei katoa. En saanut häntä millään kiinni, mutta se sata metriä pysyi aina maaliin saakka. 


Maalissa irtosi jo helpottunut hymy. 
Mää tein sen.
Eka hellekisa ikinä maaliin.

Jälkikäteen ei harmittanut yhtään, että pyöräilyn ja juoksun aikatavoitteet jäivät toteutumatta. Pyöräillessä 30km/h vauhti on vielä liian liian haastava ylläpitää, mutta se on tavoitteena niin kauan, kunnes siihen yllän. Takana on vasta muutama kuukausi pyöräilyä, joten annan itselleni aikaa. Juoksusta olisi varmasti toisella kelillä tippunu minuutteja. Eniten kuitenkin ilahduin uinnista. 


Tästä lähdettiin liikkeelle maaliskuun alussa. 
1000m 27.56.
Nyt 1500m 31.35.

Loppuaika oli 2.52. Lopputuloksissa olin sarjani 4. ja naisissa sijoitus oli 30/106. Suuresti ilahdutti myös se, että juoksussa sijoitus oli 15/106. Tästä on hyvä lähteä kohti Joroisten puolimatkaa, joka on 18.7. Silloin matkoina on 1,9km uinti + 90km pyöräily + 21,1km juoksu. Siitä tulee niin kivaa!

Mukavaa viikon jatkoa kaikille,
Miia

Muistutuksena. Suurin osa osallistujista kilpailee ensisijaisesti itseään vastaan. Mukana on kaiken tasoisia kuntoilijoita, jotka nauttivat monipuolisesta lajista ja haluavat pitää kunnostaan huolta. Näihin skaboihin voi osallistua ilman sen suurempia analyysejä suorituksestaan tai ilman viimeisen päälle olevia triathlonkamoja. Itselläni lähtee aina nämä hommat lapasesta ja tykkään kokeilla rajojani. Haluan oppia uutta ja haluan kokeilla, kuinka hyvin voin oppia uudet asiat. Toiseksi haluan myös treenata paljon. Olen tottunut treenaan tuntimääräisesti reilusti ja tulen niin tekemään myös tulevaisuudessa. Treenaamiseni ei ole aina laadukasta, vaan mukaan mahtuu paljon kroppaa kuluttavaa höntsäilyä, mutta se on tapani pitää hauskaa. Triathlonia voi siis harrastaa huomattavasti pienimmillä treenimäärillä ja ilman valtavaa tavoitekeskeisyyttä. 

Kun vuonna 2009 kova liikunta kiellettiin ja käskettiin hankkia uusi koulutus liikunta-alan ulkopuolelta, jossa polveni ei rasitu, maailmani musertui. Silloin päätin, että jos joskus saan jälleen liikkua, lupaan nauttia ihan jokaisesta hetkestä. Löysin oikeat ihmiset, joista liikuntakielto oli turha. Fysioterapia, toiminnallinen teippaus ja lihasten vahvistaminen jatkuu edelleen. Olen oppinut juoksemaan sillä, jopa vaikeissakin maastoissa. Polvi on kuitenkin edelleen siinä kunnossa, että se voi lopettaa yhteistyönsä ihan koska vaan, mutta olen oppinut liikkumaan sen ehdoilla, sitä on oppinut kuuntelemaan. Mutta niin kauan mennään täysillä, kun se on mahdollista. Tämä on oma valintani ja riskit ovat täysin tiedossa. Ei vaan ole tapana elää varman päälle. Siksi nautin tästä kaikesta niin suuresti. Kun se ei ole itsestäänselvää. 





tiistai 30. kesäkuuta 2015

Välietappi Vierumäellä.


Tulevana lauantaina järjestetään Vierumäellä Finntriathlonin perusmatka. Harjoitteluni Vanajanlinnan sprintin jälkeen on edelleen keskittynyt vain ja ainoastaan tulevaan elokuiseen täysmatkaan. Treenejä on välillä tehty pitkästi, välillä lyhyesti, välillä ajatuksella ja välillä fiiliksellä.

Koska vedet ovat kylmän kesän ansiosta lämmenneet hitaasti, on uimassakäynti ollut enemmän kuin haasteellista. Viime viikolla kävin kolmesti uimassa 30 - 40min kerrallaan, mutta 14-asteinen vesi ei todella ole märkäpuvullakaan herkkua. Uinti sitä vastoin paranee koko ajan, joten ei onnistuneissa fiiliksissä paljoa veden kylmyys haittaa. Olen vihdoinkin löytänyt uintiin kaivattua rentoutta! Tavoitteena on ennen kaikkea mahdollisimman rennon uintityylin löytyminen, jotta jaksan uida täysmatkan 3,8km. Se on pitkä matka se ja sitä en missään tapauksessa jaksa uida nopealla kauhomisella. Se pitää tehdä nauttien, rennosti ja täynnä itseluottamusta. Ajalla ei juuri ole väliä. Tällä hetkellä uskon sen onnistumiseen, koska olen löytänyt avovesiuinnista hyvän kaverin. Avovedessä uidessa on jotakin samaa kuin polkujuoksussa. Se on jotenkin luonnollinen tapa edetä, vaikka päällä onkin kiristävä märkäpuku. En vaan jaksa niitä uimahallin kaakeleita, lannistun siellä helposti ja yleensä keskityn altaan päädyssä eläkeläisten kanssa juttelemiseen. Eläkeläiset ovat muuten huippusakkia. Kyselevät, olenko kilpauimari ja montako Suomen mestaruutta mulla on. Tai sitten he vaan ovat erityisen nokkelia aukomaan päätään. Henkiset virikkeet siis loistavat kaakelihallissa poissaolollaan, mutta avovedessä - siellä ei ole kuin virikkeitä! No, kohta niitä virikkeitä on pari sataa muuta Vierumäen lähdössä, mutta olkoot. Tunkekaa samaan järveen vaikka koko kylä. En enää välitä. Menen jälleen uimaan oman matkani (kylläkin järjestäjän määrittämän pituuden), omalla vauhdillani ja omalla tyylilläni. Maalissa sen vasta näkee, mihin se tällä kertaa riittää.


Pyöräilyyn hurahdin totaalisesti pari viikkoa sitten. Matkat pitenivät ja eräänä kylmänä kesäpäivänä pyöräilin Jurvaan 73km uimaan ja saman verran takaisin. Pyöräily on niin siistiä. En oikein vieläkään tiedä, kuinka sitä pitäisi tehdä oikeaoppisesti, mutta niin tai näin, maisemat vaihtuu ja lakeuksien tuuli viuhuu korvasta toiseen jättäen jälkeensä ajatuksista tyhjät aivot.


Mulla ei ole vieläkään pyöräilylaseja.
Näillä mennään. 

Ja juoksu. Hupsista keikkaa. Ollut vähän vähäistä (verrattuna "normaaliin"), mutta se on oikeasti tehnyt hyvää. Lonkankoukistajat on auki ja polvi on parempi joka päivä. Juoksen edelleen mahdollisimman paljon poluilla, koska se antaa henkisesti enemmän ja säästelee polvea tulevaa täysmatkan maratonia varten. Viime viikonloppuna olin ilmoittautunut Vierumäki Trail Maratoniin, mutta itseni suureksi yllätykseksi jätin sen väliin. Yritin olla kerrankin fiksu ja taisin onnistua siinä. 


Viime viikon VK-treeni Öjenilla.

Torstaina lähden Tampereelle, perjantaina siirtymä Vierumäelle. Varusteista puuttuu vielä ne pyöräilylasit ja juomapulloteline pyörään. Sprinttimatkalla pärjäsi ilman, mutta lauantaiksi on luvattu lämpöä +25c, joten nyt se on hommattava. En edes kehtaa kirjoittaa, kuinka paljon fyrkkaa tähän harrastukseen on mennyt tämän vuoden puolella. Sanotaan vaan näin pyöreästi, että kaikki. 

Toisaalta triathlonin alussa tulee hankittua paljon tavaroita, jotka riittävät pitkälle tulevaisuuteen. Toisaalta näen itseni jo tilaamassa uudet vanteet, kiekot, maantiepyörän, maastopyörän, pyöräilykypärän, wattimittarin, sisävastukset ynnä muuta sellaista kamaa, joiden olemassaolosta en vielä edes tiedä. Että sellasta. 

Lauantaina on startti klo 12. Tavoitteet ovat jälleen selkeät, vaikka matkaan lähden fiiliksellä ilman kelloa. En vaan malta olla laskematta aikoja ja miettimättä sitä, mihin rahkeet riittävät. Sprintti meni Vanajanlinnassa 1.23 ja nyt matkat ovat tuplaten, joten ajattelin tylysti pyrkiä aikaan 2.46. Toisin sanoen sama vauhti kuin sprintissä, mutta puolet pidempään. 

Uinti 1,5km = alle 33min. 
Pyöräily 40km. = 1h 20min.
Juoksu 10km = alle 47min.

Hauska nähdä, meneekö omat arviot yhtään edes sinnepäin. Jos ei, veikkaan, että kivaa on joka tapauksessa. Sata lasissa siis mennään ja nautitaan tästä aivan uudesta lajista, jonka uutuudenviehätys saa yrittämään vielä parempaan suoritukseen. 


Kävin Uumajassa muuten hakemassa vatsataudin. 
Siinä mielessä valmistautuminen sujuu jälleen odotetusti.

Huippua viikkoa kaikille, 
Miia