Finntriathlon Joroinen, puolimatka.

Parin tunnin unien jälkeen puin kisapuvun päälle ja himpsin hiljaa majapaikastani kohti Varkauden ABC:ta. Pari banaania ja kahvia. Lisää kahvia. Ei näkynyt muita kilpailijoita. Kello näytti vasta 7.30. Uintilähtöni oli toiseksi viimeisessä ryhmässä klo 11.34. Jännitti ihan hirveästi. Tämän kesän kolmas triathlonkisa, elämäni kolmas triathlonkisa. Takana #kerääkokosarjan sprintti Vanajanlinnassa, perusmatka Vierumäellä ja nyt Joroisten puolimatka. Tiesin, että pääsen kyllä matkan läpi. Jännitys lähinnä kumpusi siitä, että halusin tehdä sen hyvin. Halusin hyvän suorituksen ennen kauden päämatkaa, Tahkon täysmatkaa. Eniten pelkäsin juoksua. Se on vahvin lajini, mutta jos pyöräily sotkee rentouden ja tekee juoksusta raskasta, on lähtökohta täysmatkalle rankka. 

Aamukahvilla. 

Onneksi sain kisa-alueella kaikki loput tavarat vietyä suhteellisen vaivattomasti ja näin myös paljon tuttuja. Pieni jutustelu sai ajatukset pois vaihdoista ja kisajännityksestä. Ehkä suurin jännitys oli aurinko, joka porotti suoraan lähes pilveettömältä taivaalta. Varjossa oli hyvä, auringossa liian kuuma. Jos juoksussa paistaisi aurinko, en diggaisi. En sitten yhtään. 

Manun kanssa ennen lähtöä. 

Kuva @bullseyeTeemu

Kilpailijat menivät veteen lämmitteleen. Päätin skipata sen. Vedestä piti nousta pois klo 10.45 ja oma lähtöni olisi vasta 11.34. En pystyisi seistä märkäpuvussa rannalla tuota aikaa. Paahtuisin ja hikoilisin ihan turhaan. Ajattelin myös, että käsien heiluttelu saa riittää. Mun vauhtihan on sitä paitsi sellaista mukavaa lämmittelyvauhtia muutenkin. Perussettiä. Lähtisin jälleen kerran ilman kelloa matkaan, joten fiilis saa määrittää vauhdin.

UINTI (1,9km):

Uinnin lähtö oli rannalta. Suurin jännitys oli huurtuvat lasit. Näkisinkö reitin loppuun asti vai vedänkö feng shuilla? Ryhmämme jälkeen lähtisi ainoastaan viestijoukkueiden uimarit, joten tällä kertaa selkään ei ehkä tulisi kovin montaa rynnijää. 

Sumutorvesta liikkeelle.

Lähdin reunasta ihan omaa, rauhallista vauhtiani. Olin päättänyt mennä sellaisella vauhdilla, jolla en joudu miettimään jaksamistani. Vauhdilla, jolla voin mennä ilman suuria ponnisteluja ja hengittää omassa rytmissäni. Poiju poijulta. En katsele reittiä, ainoastaan seuraavaa poijua. Alun muutama sata metriä eteni oikein hyvin. Sen jälkeen tuli ruuhkaa. Laattamaisia ihmiskoostumuksia, joista en päässyt ohi sitten millään. Jouduin uimaan rintaa useampaan eri otteeseen, mutta ei se juuri haitannut. Luotin siihen, että viimeistään kohta laattaa rikkoutuisi ja pääsisin omaan rytmiin. Näin kävikin ja jatkoin eteenpäin tahdissani. Etenin rauhassa, sain uitua täysin omassa hengitysrytmissäni ja yllätyksekseni en tehnyt mitään suuria reittivirheitä. Kohta huomasin olevani ihan yksin. Sivuilla ei ketään, heti edessä ei ketään. Aika luksusta. Ja silloin takaraivossa mäjähti. Takaa tullut viestiuimari veti suoraan voimakkaan vetonsa päähäni. Hei, ihan oikeasti. Olen ainoa, liikkuva musta möllykkä edessäsi ja sun pitää jyräten uida kylkeen. Etkä sitä paitsi uinut edes niin nopeasti, ettet olisi ehtinyt reagoida minuun. Pysähdyin hetkeksi ja kirosin sinut. Tiedoksesi. 

Loppusuoralla tein sitten virheen. En huomannut viimeistä poijua ja lähdin liian jyrkästi kohti rantaa. Jossain vaiheessa tajusin tämän ja siitä tuli hieman ylimääräistä kiertoa. Olin kuitenkin yllättävän rauhallinen, täysin voimissani ja sisäisesti hymyilin. Uinti oli niin helppoa, että tiesin selviäväni täysmatkan uinnista. Tällä tahdilla jaksan kyllä. Nousin vedestä hymyillen. Uintiin meni 40.52. 

Helpotus. 

Maaliskuussa 2km reilu 2h.

Nyt jotakin ihan muuta.

T1 (vaihto uinnista pyöräilyyn):

Tiedättekö, kuinka monta kertaa kävin tämän vaihdon läpi yöllä? Ja aamulla? Ja juuri ennen kisaa? Ja siitä huolimatta sössin sen perusteellisesti. Ensin otan väärän varustepussin. Sitten levitän sen eteeni. Otan märkäpuvun pois ja laitan kenkää jalkaan. Vasta nyt huomaan. Hopsaa. Väärät kamat. Pakkaan kamat pussiin ja pelkään, että joku etsii omaansa puolipaniikissa. Palautan pussin, huh, ei ketään eksyneen näköistä uimaria näkösällä. Otan omani, tarkistan numeron. Kengät jalkaan. Kypärä päähä..kypärä päähä...kypärä ei mene päähän! Joku juttu kypärän sisällä on tarttunut kiinni hiuksiini. Ei ole totta. Revin kypärää päästäni irti, samoin hiustukun, löysään kapistusta ja uusi yritys. Sama homma. No, johan nyt on. Löysään vielä kypärää ja kappas, kypärä on vihdoin päässäni. Enää numerolappuvyö ja valmist...ja valmist...aijaijai!!!! Vatsamakkara jäi soljen väliin kiinni. Yritän solkea kiinni ja ei se vaan mene. Ei ole totta. Puuh. Ai, yritän sitä väärinpäin. No, nyt. Kiva juttu. Tungen märkäpuvun varustekassiin, lähden juoksemaan kohti rekkaa, jonka lavalle kaikki hienosti säkkinsä heittävät. Mun oma tietenkin läjähtää siihen rekan eteen maahan. Edes tämä heitto-osuus ei mennyt putkeen. Otan pyöräni ja odotan jonkin sortin katastrofia. Speedplayn klossit eivät hujahtaneet kiinni polkimiin ei yhdessä, ei kahdessa, eikä kolmessa hujauksessa, mutta tämä nyt ei ollut mikään yllätys. Lukuisten minuuttien jälkeen kengät oli kiinni, kypärä päässä, numerolappu ojennuksessa ja edessä oli 90km jotain pyöräilyn tapaista rimpuilua.

PYÖRÄILY (90km):  

Välillä oli ruuhkaa, välillä ei. Ohittelin ja tulin ohitetuksi. Vedin energiaa ja join tiettyjen kilometrimäärien jälkeen. Homma toimi ihan kivasti puoleen väliin asti. Sitten alkoivatkin vaikeudet. Parin kuukauden pyöräilytaustalla ei näköjään ihmeitä tehdä. En osaa pyörittää polkimia, vaan runttaan isolla vaihteella eteenpäin. Jossain vaiheessa oli pakko laittaa pienempi vaihde, mutta en pystynyt nostaan kierroksia. Porukkaa alkoi tulla ohi. Yritin päästä johonkin rytmiin, mutta ei. Kun 60km oli takana, särki niskaa, hartioita, selkää ja sitä vaurioitunutta vatsamakkaraa. Persus oli arka. Aloin vaipua synkkyyteen. Vauhtini oli varmaan ylihidas. En ikinä selviäisi siitä täysmatkan pyöräilystä. 180km täyttä tuskaa. En pidä tuskasta, pidän mukavista asioista. Pidän salmiakista, pidän polkujuoksusta. Pidän pörröisistä jutuista. En pidä pyöräilystä. En. Miksi en ollut harjoitellut tekniikkaa enempää, vaikka tiesin, mistä se kiikastaa? Ja ne vaihteet. Argh. En oikein vieläkään ymmärtänyt niitä täysin. 15km ennen vaihtoa suljin itseni ympäröivältä maailmalta. Päätin keskittyä yhteen kipuun kerralla. Viimeiset 5km ei loppunut koskaan ja sain riesakseni myös vastatuulen. Keskellä peltoja huusin ääneen muutaman kirosanan ja kysyin, koska tää oikein loppuu. Kukaan ei vastannut. Jopa äänet mun päässäni olivat hyljänneet mut. Pyöräilyyn meni 3.04.

T2 VAIHTO:    

Pyörä telineeseen, kengät pois ja juoksin sukkasillani vaihtoon. Hieman jalkapohjissa asfaltti repi, mutta ei väliä. Askel selvästi kulki. Fiilikseni nousi heti. Supernopeasti kengät jalkaan ja nyt niitä selkiä! Vihdoinkin maata jalkojen alla!

JUOKSU (21,1km):

Juoksu juostiin kolmena n. 7km:n lenkkinä. Pääsin heti rytmiin ja aloin ohitteleen ihmisiä. Näin seurakaverin, joka oli toisella kierroksella ja sainkin hänestä seuraa reiluksi kierrokseksi. Juoksu oli todella helppoa. Nautin vaihtelevasta reitistä ja ihanista ihmisistä. Monesta eri suunnasta kehuttiin lennokasta askelta ja tuttuja oli reitti väärällään. 

Reitin alussa oli myös jyrkähkö nousu.

Paras kohta oli reitin loppupuolella suhteellisen iso mäki, jonka ylös juoksemisessa monilla oli selvästi vaikeuksia. Itse vedin mäen hyvällä temmolla ja sain rankan pyöräilyn jälkeisen tähtihetkeni. Aurinko hieman haittasi, mutta kastelin itseni jokaisella juomapisteellä ja katsojat ruiskuttivat vesiletkuilla vettä päälleni. 

Vielä kierros jäljellä.

Viimeisellä kierroksella kengät oli ihan likomärät, mutta ei haitannut. Viimeisten kilometrien aikana otin kunnon kirin ja viimeinen kilsa meni täysillä. Juoksu irtosi niin hyvin, tuntui mahtavalta. Lopussa tuli fiilis, että olisi ehkä pitänyt uskaltaa juosta vielä kovempaa. Tämä oli ehdottomasti paras juoksuni 1,5 vuoteen ja antoi uskoa, että myös maraton onnistuu täysmatkan päätteeksi. Juoksu 1.47. 

Loppukiri.

Maalissa oli pakko tuulettaa. Pyöräillessä olin jo niin vakuuttunut siitä, että loppumatka juoksuineen  on yhtä taistelua ja sitten juoksu yllättikin täysin. Jotenkin maalissa konkretisoitui, että tämä on jonkun uuden jutun uusi alku. Idea syntyi viime helmikuussa ja nyt, heinäkuussa olen puolimatkan SM-kisojen maalissa ajalla 5.40 ja ikäsarjani sijoitus 17. Ihan hullua. Ehkä voin olla armollinen itselleni tuon pyöräilyn suhteen. Olen kuitenkin opetellut uimaan vapaauinnin täysin nollasta. Mutta ei tätä armoa kauaa kestä. Ensi kesänä osaan jo enemmän. Joroinen, I´ll be back.

Kiitos kaikille kannustaneille sekä paikanpäällä että SoMessa! Ootte kaikki tärkeitä <3 

Tahkon täysmatkaan 22 päivää. Hullua. Ihan hullua.