Finntriathlon Tahko, täysmatka.

TAHKON TÄYSMATKA:
Uinti 3,8km + Pyöräily 180km + Juoksu 42,2km

Joroisten puolimatkan jälkeen huilasin viisi päivää. Käytiin perheen kanssa reissussa Tukholmassa ja jätin jopa treenikamat kotiin. Tai niin sanoin kotona. Oikeasti ne kyllä oli autossa, varmuuden vuoksi. Vaasaan kotiuduttuani lähdin heti pyöräileen. Olin päättänyt keksiä muutamassa viikossa sen, miten pyörälläni pääsee eteenpäin. Siitä puuttuu se jokin. En tunne sitä lajia omakseni. En sitten yhtään. Lenkiltä tultuani tunsin itseni kuumeiseksi ja siitä se alkoi. Ensin flunssa tuli päälle viikon, sitten se oli päällä viikon ja jätti jälleen kerran ylähengitystiet tukkoiseen kuntoon. Jos mulle nousee kuume, flunssa on yleensä lyhyt. Jos ei, se kestää maailman tappiin asti. Kisaviikon maanantaina tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että nyt olen täysin terve ja mieli alkoi haluta jo matkaan. Sain parit treenit alle ja itseluottamus kasvoi. Tästä selvitään. Kunnes 3 päivää ennen täysmatkaa herään kurkkukipuun ja jälleen tukkoiseen oloon. Tää ei voi olla totta. Viime vuonna olin aikamoisessa taudissa ennen Vaarojen Ultraa ja päätin startista vasta edellisenä iltana. Olin muuten terve, mutta ylähengitystiet oli tukossa ja niistin koko 86km. Sairastelut veivät silloin myös sen suurimman terän. Sitä tavallaan pystyy sellaiseen perussuoritukseen. Peruskestävyysnylkyttelyyn, mutta kaikki extra sekä henkisesti että fyysisesti on mahdotonta. Halusinko sitä samaa taas kerran?

Päätin katsoa päivä päivältä. Kipeänä en lähde matkaan, mutta onko järkevää lähteä edes tällaisella valmistautumisella? Viime viikkoina arjesta suoriutuminenkin on ollut ihan tarpeeksi vaativaa.

Perjantaina ajeltiin Mörököllin kanssa asuntoautolla kohti Tahkoa ja samalla tein puhelimitse muutaman pikakonsultaation. Oireet rajoittuivat ylähengitysteihin, vointi oli hyvä, joten päätin startata matkaan. Mutta rennosti. Ei repimistä, ei riskejä. Luvassa olisi sitä tuttua peruskestävyysnylkyttelyä ja toimitsijoiden kanssa juttelua. Mennään metri metriltä, laji lajilta. Ei sykemittareita, ei nopeusmittareita, ei edes kelloa. Ei tavoitteita. Kokemusta ja hauskanpitoa. Jotain uutta. Rohkeutta. Ja mää halusin päästä maaliin.

STARTTI:

Herätys klo 05.45. Olin jälleen hereillä lähes koko yön. Vein pyörän ja kamat vaihtoaluelle. Onneksi alla oli jo tämän kesän aiemmat Finntriathlonin #kerääkokosarja-startit. Luotin siihen, että pusseissa on oikeat tavarat. Oli näköjään kehittynyt jo jonkinlaisia rituaaleja. Hiippailin hotellille kahville. Onneksi siellä oli muitakin tuttuja ja siinä jutellessa unohtui suurin jännitys.

Ulkona on kylmä, +10c, mutta tiedän veden olevan +18,4c. Se on lämmintä, kun muistelee heinäkuun alun meriveden lämpötilaa. Tuuli vaan on jotakin ihan muuta kuin säätiedotuksessa lupasivat. Sitä paitsi mitä nuo aallot ovat? Ehkä ne tyyntyy siitä. Märkäpuku päälle, tsemppejä puolin ja toisin. Järjestäjän antama keltainen uimalakki hymyilyttää. Pidän siitä. Kohta olen kuin kananpoika merihädässä. Räpiköin pienillä siivilläni. En ajattele yhtään päivän pituutta, en tulevaa matkaa. Menen vaan metri metriltä. Hiljalleen eteenpäin. Se maali tulee sitten joskus. Rannalla Mörökölli tulee vielä halaan. Itkettää. Siitä ei ole kovin montaa vuotta, kun en arvostanut itseäni yhtään. En ollut kenenkään tai minkään arvoinen. Vapaamatkustaja vailla suuntaa. Ja nyt helmikuussa päätin opetella uimaan, toukokuussa kipusin pyörän päälle ja nyt olen Tahkolla täysmatkan startissa. Kävi, miten kävi, nykyään on suunta enemmän kuin selvillä.

Jännitti. 

Blokkasin kuitenkin tulevan heti pois mielestä. 

Hiljalleen ja rauhassa.

Kävin nopeasti kastautumassa vedessä. 

Lämmintä oli ja tuntui hyvältä.

Kokoonnuttiin sillalle, josta hypättiin veteen. 

Lähtijöitä reilu 200, joista naisia n.30. 

Jäin aivan laituriin kiinni ja päätin lähteä viimeisenä. 

Aallokko näytti hurjalta.

Kananpojat aallokossa.

Näyttää osalla olevan hankalaa.

UINTI 3,8KM:

Summerista lähtö. Kierrettävänä suorakulmion muotoinen lenkki. Aallot tuli suoraan edestä päin, joten yritin uida pää alhaalla ja hengittää selkeästi sivulta. Olin jotenkin huvittunut. En tiedä miksi. Luulin, että olisin ollut edes vähän pelokas tai paniikissa, koska en ollut ikinä ennen uinut tällaisessa aallokossa. Päätin olla katselematta liikaa eteenpäin. Uin vaan rauhallisesti. Välillä ajauduin reitiltä aika kauas, mutta koska tässä nyt oli ihan mahdotonta eksyä, menin rennosti vaan. Vihdoin eka suora oli takana ja tuli käännös vasempaan. Nyt aallot löivät suoraan sivulta ja uiminen oli ihan mahdotonta, mutta hassua. Edelleen olin jonkin asteisen huvittuneisuuden pauloissa. Kun tästä suorasta päästiin, alkoi pitkä suora takaisin kohti siltaa, jolloin aallot tulivat takaa. Siinä se ilo vasta repesi. Välillä tuntui kuin aallot olisivat ottaneet minut mukaansa taaksepäin. Suunnistin myös ihan minne sattui. Olin kuitenkin hyvässä kunnossa, en yhtään väsynyt, joten jatkoin koko ajan vaan suunta eteenpäin. Veto vedolta. Kyllä tää joskus loppuu. Kun pääsin ensimmäiseltä kierrokselta sillalle, käännyin jälleen sisäisesti naureskellen sivuttaisaallokkoon ja aloitin pian toisen kierroksen. Aaltojen tullessa jälleen edestä suoraan kasvoille, mietin, onko tää sellainen "slap in the face"-triathlon. Sitä saa, mitä tilaa. En jaksanut edes katsoa, onko joku takana. Sillä kun ei ollut mitään väliä. Tänään tää oli minun ja minun välinen juttu. Ja vähän maailmankaikkeuden, koska iski minuun tällaisia tauteja. 

Toisella kierroksella vaan etenin. Vierumäen perusmatkalla olin huolissani siitä, kuinka mielenterveyteni kestää täysmatkan uinnin. Siinä kun pitää olla niin kauan hiljaa ja virikkeet on aika vähissä. Voin kertoa, että tätä huolta ei ollut. Eipä juuri virikkeitä puuttunut, kun etenit aallosta toiseen. Kun kaksi kierrosta oli tehty, jäljellä oli sillan alitus ja viimeinen pitkä suora. Sillan toisella puolella vesi oli lähes tyyni, joten siinä oli ihana uida. Nostin vauhtia reilusti ja laskin kerta toisensa jälkeen viiteenkymmeneen. Vasta sitten sai aina katsoa eteenpäin. Rantautumisportti läheni hiljalleen ja ranta tuli vastaan. Kuulin aikani olevan 1.37 ja taas nauratti. Hups, siinä menikin näköjään hetki. Vähän mietitytti, että meniköhän tuohon aallokkoon liikaa energiaa, mutta olin tyytyväinen, että otin uinnin rauhassa. Päivä on pitkä. 

Tajusin, että olin uinut putkeen aallokossa 1.37. 

Ennätys sekin! 

Ja edes lasit ei huurtuneet, 

eikä uimalakki räjäyttänyt päätäni.

PYÖRÄILY 180KM:

Huikkasin Mörököllille vaihtoalueella, että peekoolla jatketaan eli ei tarvitse odotella hetkeen. Hieman kuitenkin pelotti, kuinka pyöräilyssä käy. Takana oli vasta muutama kuukausi pyöräilyä ja aikaisemmin pyöräilyni oli rajoittunut n.30km/vuosi. Lähinnä pyöräilin silloin, kun auto oli huollossa tai menin pyörällä baariin, jotta ei tarvitse maksaa yöllä taksia himaan. Myöskään pyörän säädöt eivät ole vielä kohdallaan. Niitä on vaikea laittaa, kun takana ei ole pitkiä lenkkejä ja en oikein tiedä, missä mikäkin tuntuu tai pitäisi tuntua. 

Heti alussa söin ison läjän geelikarkkeja ja join suhteellisen paljon vettä. Päätin ottaa sitten vasta ekasta huollosta urheilujuomaa. Mutta kuinka ollakaan. En saanut pulloa takaisin telineeseen ja jouduin pysähtymään. Ihan vähän nolotti. Hyvin menee Miia! Enää 179km ja tulee suhteellisen monta pysähdystä, jos joka huikan jälkeen pysähdyt laittaan pullon takaisin telineeseen. 

Pian uinnissa ohittamani kilpailijat sujahtivat ohitseni ja siinä sitten pyörittelin kampea yksinäni aikamoiseen vastatuuleen. Tämäkin vielä. Välillä alamäessä tuntui, kun tuuli veisi minut mukanaan. Se vähän hirvitti, mutta en jarruttanut. Ei juuri ole näillä nopeuksilla varaa siihen. Etenin hitaan rauhallisesti ja 60km:n jälkeen tiesin, että tästä päivästä ei tule ainoastaan pitkä, vaan siitä tulee helvetin pitkä. Jos yritin polkea peruskestävyysalueella, vauhtini oli todella hidas. Jos nostin vähänkin nopeutta, syke nousi ja jalat menivät todella nopeasti maitohapoille. Ei väkisin, ei sitten. Kohta ohi tuli kaikki puolimatkan kilpailijat ja sitten vuorostaan sprintin kilpailijat. Henkisesti tämä oli raskasta. Kruisailet jossain päin Tahkoa ohitettavana. Välillä tuntui kuin polkisin tyhjää. Mutta sitten oli ne ihmiset. Huoltopisteillä selvästi muistivat raskaan taipaleen taivaltajan. Kanssapolkijat tsemppasivat ja yllättävän moni huuteli nimeltä. 

Matkalla myös huvitti, että pidin vielä viime talvena pyöräilyä kaikista helpoimpana juttuna.

Jep.

Kuva: Hannu Leskinen

Kun takana oli 100km, hartiani, niskani, yläselkäni, persukseni ja aivoni olivat tuskan vallassa. Mietin, että ajelen tiellä lojuvien geelipussien päältä, jos vaikka rengas puhkeaisi ja voisin keskeyttää. Olihan mulla mukana varakumi, mutta tuskin ennen pimeää olisin sitä saanut vaihdettua. Jossain vaiheessa muistin, että pisin yhtäjaksoinen pyörälenkkini on ollut 92km eli jälleen tuli uusi ennätys. Ei lohduttanut. Kun oli aika lähteä viimeiselle kierrokselle ja matkaa oli jäljellä 40km, päätin keskeyttää. Jos Mörökölli on kääntöpaikalla, jätän leikin kesken. Mua sattui niin joka paikkaan ja ajoasentoa oli mahdoton pitää. Itkin vuolaasti, niistin, itkin ja niistin. Mörökölli ei ollut kääntöpaikalla. Langetin kirouksen koko laaksoon ja kyyneleet poskilla valuen lähdin viimeiselle kierrokselle.

Ylös korkeita mäkiä, alas jyrkkiä mäkiä. Tasaista ja reipasta tuulta. Kyyneleitä. Mutta siinä se oli. Edessäni. Selkä. Ensimmäinen selkä koko matkalla. Teki mieli huutaa ja kiittää kanssakilpailijaa, mutta tuskin hänelläkään oli se paras mahdollinen päivä. Tyydyin sanomaan hiljaiset tsempit ja jatkoin matkaani. Ehkä se kipukin vähän hellitti ja päätin jatkaa matkaa kohti juoksun vaihtoa. Jotenkin järki yritti sanoa, että maraton oli vielä juoksematta, mutta itse yritin ajatella ainoastaan muutamaa pikku lenkuraa, jotka vielä pitää kiertää. En tiennyt yhtään aikaani, mutta 180km tuntui ikuisuudelta. Loppumatkan lauleskelin polkiessani ja kiihdytin hieman tahtia. Nopeampi tempo tuntui nyt paremmalta. 

Geelejä meni pyöräillessä 10kpl.

Geelikarkkeja 27kpl.

3 banaania.

Litroja urheilujuomaa.

Kaksi pullonlaittopysähdystä.

Yksi vessakäynti.

Yksi pyöräilyn pituusennätys.

Monta kyyneltä.

Litroja räkää.

Rohtunut ylähuuli.     

Ja aikaa 7h 12min. Työpäivä. Kauemmin kuin mun synnytys.

JUOKSU 42,2KM:

Vaihdossa ei ollut mikään kiire. Olin vaan erittäin onnellinen, että pääsin pyörästä eroon. Vaihdoin vaatteet ja kävin vessassa. Reitillä oli vielä jonkin verran puolimatkalaisiakin, joten oli kiva nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. Välittömästi kuulin nimeäni sieltä täältä. Ihmiset kannusti ja osa juoksijoista kertoi lukevansa blogia tai seuranneessa Instassa ja Twitterissä matkaani kohti Tahkoa. Se lämmitti niin kovaa, että enää mielessä oli vain maali. Ei ollut enää muuttujia, ei ollut kuin maali. Sinne mentäisiin vaikka kävellen. 

Reilun 20km, eli 2 ensimmäistä kierrosta, pystyin pitämään hyvää vauhtia. Syke ei noussut liikaa ja arvioin meneväni maratonin alle neljään tuntiin. Sitten alkoivat vaikeudet. Ongelmapolveni ei tykännyt välillä epätasaisesta maastosta eikä alamäistä, vaan se alkoi kerätä nestettä ja jäykistyi. Kokeilin nostaa kantaa pakaraan, ei taipunut. Plaah. Tiesin kuitenkin, että viime syksyn muut polviongelmat loistivat poissaolollaan, joten tämän kanssa kyllä pärjään. Se nyt on tuollainen ja seuraavana päivänä taas kondiksessa. Jouduin kuitenkin mataloittaan askelta. 

En voinut katsoa Mörökölliin, kun sattui niin lujaa.

Kun jäljellä oli 15km, iski tärinäkipu. Silloin vasta muistin, että en ollut tehnyt viime syksyn jälkeen yhtään pitkää juoksulenkkiä polveni takia. Hupsista. Kohta iho oli kosketusarka, rinnat, pakarat. Joka askeleella sattui kuin 40-asteen kuumeessa. Välillä pidin pyllystäni kiinni alamäessä, jotta se ei hylly. Se teki niin kipeää. Tää sama kipu oli mukana ensimmäisillä maratoneillani. Muistin, että tämä maraton oli kymmenes maratonini tai pidempi matka. Ajattele. Ensin viime syksynä unelmat todeksi Vaarojen Ultralla, nyt 200 päivässä täydenmatkan triathlonistiksi Tahkolla. Kaikki se tehty duuni. Kaikki nämä mahtavat ihmiset. Samalla stereoista rupesi soimaan Volbeatin Heaven Nor Hell ja purskahdin itkuun. Ketjureaktiona aloin vinkua kuin pieni porsas, jota vedetään saparosta, joten oli pakko keksiä jotain, mikä ei itketä. Keksin tomaatit. Ajattelin muutaman kierroksen tomaatteja. Punaisia, pyöreitä. Sellaisia kivoja tomaatteja. Ei itkettänyt enää.    

Kun 10km oli jäljellä, alkoi Tahko hetkeksi hiljentyä. Suurin osa oli jo tullut maaliin ja kuulutuksista päättelin kellon olevan jo reilusti yli yhdeksän illalla. Kannustusjoukot olivat lähteneet syömään tai jatkamaan iltaa ja me vaan juostiin. Oli jotenkin rauhallista. Viimeisellä kierroksella kiitin jäljellä olevat kannustusjoukot ja toimitsijat. Juoksin rauhallisesti, kivun rajoissa. Hyvästelin reitin mielessäni ja lupasin tulla ensi vuonna uudestaan. Kun oli 4km maaliin, näin Heidin sekä Jaanan viimeisillä kilometreillään vaihtoalueen toisella puolella. Tuli niin hyvä mieli, kun näin molempien #kerääkokosarja-naisten pääsevän maaliin. Hyvä me! 

Juoksun aikana söin niin paljon geelejä, että en pysynyt laskuissa. Kuitenkin söin niitä sen verran, että en syö hetkeen. 

Maraton aikaan 4.22.

  Elämäni ensimmäinen täysmatka aikaan 13.24.

Nyt on sitten aika kiitosten. Kiitos kaikille teille tämän matkan varrella kannustaneille. Kiitos Jussi Lotvoselle ja Panu Liedolle loistavasta TRIBASE-valmennuksesta. Kiitos Jannelle uimaopetuksesta ja siitä, että jaksoit aloittaa kanssani uinnin alkeista. Kiitos monille triathlonisteille, pyöräilijöille ja juoksijoille vinkeistänne. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kuunnella.  

Erityiskiitos Finntriathlon-organisaatiolle huikeista kisoista ja yllytyksestä. Koko hommahan lähti liikkeelle siitä, että @finntriathlon yllytti minua helmikuussa Twitterissä ilmoittautumaan Joroisten puolimatkalle niin sinnikkäästi, että löysinkin itseni ilmoittautumasta Tahkon täysmatkalle. Sitten yhdestä kisasta tulikin neljä kisaa aina sprintistä perusmatkaan ja puolikkaasta täysmatkaan. Ensi vuonna jatketaan!

Kiitos myös perheelle sekä Tampereella että Vaasassa. Kiitos, että saan nyt elää sitä elämää, josta haaveilin nuorena, mutta mihin en ennen uskonut pystyväni.

KIITOS