perjantai 30. marraskuuta 2012

Palautumisen pahin vihollinen.


Palautumisen pahin vihollinen on univelka. Ainoastaan viisi päivää sitten olin elämäni kunnossa. Kroppa pelasi kuin unelma parin viikon liikkuvuus- ja keskivartalotreenien jälkeen. Fustra teki tehtävänsä juoksuasentoon ja palautumiselle oli annettu täydet mahdollisuudet myös tasapainoisen ravinnon avulla. Tottakai Kahvakuula aina välillä valvotti äitiään, kuten olen kertonut, mutta 6-7h unta yössä riittää sentäs myös palautumiseen jotenkin.

Keskiviikkona syy Kuulan levottomuuteen selvisi - vesirokkohan se oli. Illalla sain mahdollisuuden käydä juoksemassa ja kahden lepopäivän (ja unettoman yön) jälkeen tähän mahdollisuuteen oli pakko tarttua, vaikka olo oli raskas. Vakiokymppini Västervik - Gerby oli raskas ja muuta siitä ei voi todeta. Raskas raskas raskas.

Toissayönä oli sitten minun vuoroni valvoa. Lapsi nukahti lopullisesti syliini klo 05.45. Sain itse nukuttua koko yönä pari erää eli 2 x 20min. Aamulla Mörökölli tarjoili suoraan lapaan mahdollisuuden nukkua 2h lisää ja iltapäivällä otettiin yhdessä Kuulan kanssa parin tunnin päiväunet. Se oli siis yhteensä ruhtinaaliset 4,5h unta torstaille.

Torstai oli tuskainen. Ei pelkästään univelan takia, vaan palautuminen keskiviikon juoksusta oli täysin kesken. Totta puhuen palautuminen sunnuntain pitkästä lenkistä oli myös kesken. Jokaista lihasta jalkapohjista niskaan särki. Kaikki kropan tutut ongelmakohdat alaselästä polven alle oli täynnä hermosärkyä. Ryhti hirveä. Ranka solmussa. Olo voimaton. Mieleen palasivat kaikki ongelmat viime kesältä ja alkusyksyltä. Voisiko kaiken takana olla yksinkertaisesti univelka, koska juuri noihin aikoihin oli myös uniongelmia (minulla, ei Kuulalla)? Kroppani ei vaan pysty palautumaan treeneistä univelkaisena ja se aiheuttaa nämä suurimmat ongelmat?

Mutta olenko siis juoksematta? Enhän toki. Kuula nukkuu nyt allergialääkkeissään kolmatta tuntia, joten otan kepin käteeni ja alan avaamaan tätä ongelmapesää. Klo 18.00 viuhuu Wasa Sports Clubin juoksumatto, kun tulen tekemään viikottaista VK-lenkkiä!

51 päivää seuraavaan maratoniin.  

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Uneton Västervikissä.


Tänään tulin töihin radiolle hieman ennen iltapäivälähetyksen alkamista. Kahvihuoneessa toinen työharjoittelijoista kysyi hämmästellen: "Miten sää oot aina noin iloinen, kun tulet töihin?" Vastasin: "Koska pääsen kotoa pois". Tänä aamuna se ei edes ollut huono vitsi, vaan totista totta.

Kun lapsi ei nuku yöllä, muuttuu koko perheen rytmi. On tehtävä erikoisjärjestelyitä, jotta vanhemmat jaksaisivat arjessa. Syitä lapsen nukkumattomuudelle voi etsiä etsimistään, koska ne voivat johtua hampaista, vatsavaivoihin tai läheisyydenkaipuuseen. Kuitenkin fakta on, että juuri mikään Kahvakuulan elämässä ei ole muuttunut viimeisten neljän kuukauden aikana, joten uniongelmien syytä on vaikea löytää arjesta. Syyt, jotka vaikuttavat tilanteeseen eivät toisaalta kiinnosta juuri sillä hetkellä, kun yrität selvitä päivästä muutaman tunnin nukkuneena. Minä pystyn elämään muutaman viikon kuuden tunnin yöunilla, koska totuin siihen jo raskausaikana. Kölli ei. Kuuden tunnin unet eivät missään tapauksessa riitä minullekaan, mutta pystyn toimimaan, hengittämään ja juoksemaan. Joitakin päiviä. Yleensä nämä Kuulan huonosti nukutut kaudet ovat menneet joissakin päivissä ohitse.

Paitsi nyt. Tämä on kestänyt jo toista viikkoa, jolloin toinen meistä vanhemmista nukkuu joka toinen yö ainoastaan 3-5h. Ja se on vähän, jos käyt päivisin töissä ja yrität treenata viidesti viikossa. Ja se on todella vähän, jos olet lapsen kanssa kotona ja yrität treenata viidesti viikossa. Just näin. Töitä on erilaisia, mutta edellisyönä nukuttujen 4h jälkeen olisi ollut helpompaa mennä töihin kuin viettää vapaapäivää energisen Kuulan kanssa kaksin kotona aamusta iltaan. Lapsi kun ei hiljene tai pysähdy aina biisien ajaksi. Eikä keitä kahvia tai tuo kaupasta pullaa.     

Eilen jäi sitten juoksutreenit tekemättä. Syyn voit päätellä edellisestä kappaleesta. Kun pulssi on levossa jo kevyen hölkän luokkaa, on turha edes haaveilla juoksemisesta. Viime yönä sain onneksi nukkua 9h ja tarkoitus oli aamulla hilppasta takaoven kautta ulos lenkille, kun muu talo vielä nukkui. Siis se oli optimistin optimistinen tarkoitus. Kello soi kahdeksalta, puin hiljaa päälleni vierashuoneessa, jossa nukuin ja josta on erillinen uloskäynti lenkkipolun vapauteen. Laitoin lenkkarit jalkaan, tukan kiinni, musiikkia korviin ja siinä ne oli. Oviaukossa seisoi muutaman tunnin nukkunut Mörökölli sylissään pirteä Kahvakuula.

Mörökölli meni takaisin nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen töihin menoa ja minä aloin syöttämään Kuulalle aamupalaa lenkkivehkeet päällä. Ai, kävikö tämä lenkin väliin jättäminen todella noin helposti? Mitäs luulette. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta voin kertoa, että Köllin oviaukossa notkumisen ja nukkumaanmenon välillä oli viisi minuuttia kestänyt avautumiseni, johon sisältyi mm. uhkaus muuttamisesta äidin luokse ja perusmarttyyrilause "minä hoidan tästä lähtien sitten KAIKKI yöheräämiset". Tiedän, olen surkea argumentoimaan ja säälittävintä on, että olin edellisaamuna täsmälleen samassa tilanteessa muutaman tunnin yöunien jälkeen. Ollessani raskaana bravuurini oli "muutan Tampereelle". Yleensä Mörökölli nauroi katketakseen, kun raahasin mahani kanssa makuuhuoneen kaapin päältä matkalaukkua ja kohta nauroin äkkipikaisuudelleni itsekin. Siitä tulikin Mörököllin "Muutatko taas Tampereelle"-vitsi, jos asiat eivät menneet mieleni mukaan. Pitäisi vaan oppia olemaan ihan hiljaa ja vaihtaa taktiikka mökötykseen, jos en kerta kaikkiaan pysty verbaalisesti tuon parempaan.

Nukkuminen on tärkeää. Nukkumattomuus on pidemmän päälle vaarallista - sekä henkisesti että fyysisesti. Kun perheessä ei nukuta, on vanhempien tuettava toisiaan. Tehtävä kaikkensa, että molemmilla on mahdollisuus nukkua. Se oli läksy, jonka opin tänään. Lenkeistä viis.   

(juuri tarhasta tulleen tiedon mukaan saan ylpeänä todeta: lapsellani on vesirokko. kuulemma on normaalia, jos lapsi reagoi jo viikkoakin aiemmin itävään tautiin)

maanantai 26. marraskuuta 2012

Koska pystyn.


55 päivää seuraavaan kisaan. Jos viime viikolla tuli välillä notkahduksia itseluottamuksessa, on homma tänä maanantaina jälleen hallussa. Perjantaisten pikkujoulujen jälkeen annoin itseni hengähtää treeneistä lauantaina, mutta vastineeksi luin pinon vanhoja Juoksija-lehtiä. Huomasin, että Tampereen puolimaratonilla oli 431 naista ja olin sijalla 15. Huomasin, että monessa muussa kisassa olisin myös pärjännyt hyvin. Huomasin, että olen edelleen treenannut tosissani vasta 9kk ja silti aikani ovat vertailukelpoisia. Huomioideni jälkeen oli vaikeuksia olla lähtemättä lenkille. Niin pienestä oli taas kiinni juoksuunhurahtaneen ihmisen luottamus omaan tekemiseensä. Seuraavaksi tuijottelinkin loppuillan kaipaavasti eteisen lattialla lojuneita lenkkareita.

Sunnuntaina päästin sitten itseni irti. Alkusyksystähän päätin valmistautua seuraavaan maratoniin fiilis-pohjalta, joten en ottanut taaskaan sykevyötä mukaan. Haluan oppia tuntemaan itseni juoksijana vielä paremmin, joten tarkkailen vauhtia yhteydessä omiin tuntemuksiiini. Tarkoitus on ottaa aina välillä sykemittari mukaan ja katsoa missä mennään. Onko kehitystä tapahtunut ja tunnistanko sykealueeni ilman mittaria? 

Sunnuntain tavoite oli juosta PK 20km ja käyttää siihen aikaa 2h. Tavoitteena oli myös edetä helposti, hengästymättä. Vielä 9kk sitten jaksoin juosta 10km tunnissa. Ja se oli maksimivauhti. Lenkki alkoi kevyesti. Lenkki jatkui kevyesti. Ja lenkki oli kevyt. Aikaa kului 1.53 ja olihan se nyt helppoa. Ihanan helppoa.

On myös aika julkistaa tavoitteet tammikuun maratonille:
  1. Alle 3.40
  2. Uusi ennätys (alle 3.52)
  3. Pääsy maaliin
Maraton on aina maraton. Sen olen oppinut kuuntelemalla kokeneempia juoksijoita. Matkana maraton on pitkä ja sen edessä täytyy olla nöyrä. Mitä tahansa voi tapahtua matkalla ja maali on aina maali. Mutta rohkea pitää olla.

Tänään kävin aamulla salilla treenaamassa, jotta saan olla illalla Kahvakuulan kanssa. Kuula on niin mahtavassa iässä, että tuon mukulan touhujen seuraaminen käy parhaasta viihteestä. On kyllä helppoa olla onnellinen.
 

 

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tiptap.


Personal Trainerin työssä parasta ovat asiakkaat, jotka muuttavat elintapojensa suunnan. Silloin tuntee konkreettisesti auttaneensa, kun asiakas työskentelee motivoituneena yhdessä trainerin kanssa kohti asetettua tavoitetta. Jälleen tänään saimme yhteistuumin erään ihastuttavan herrasmiehen tavoitteeseensa ja olen trainerina jälleen henkisesti yhtä kokemusta rikkaampi, koska sain tutustua näin hienoon persoonaan. Aamun kruunasi oma onnistunut Fustra-treeni ja reilun puolen tunnin hölkkäily juoksumatolla.    

Eilen oltiin Kahvakuulan kanssa Titi-Nallen konsertissa. Puoli tuntia Kuula tuijotti suu auki tanssivia Nalleja puristaen äidin kättä. Hetken jo mietin, onko tämä lapseni ollenkaan, mutta pelkoni osoittautui turhaksi.

  Kahvakuulan juoksuesitys. Hienosti. Mun poika.

Parasta antia siinä, että on kaksi työpaikkaa, on kahdet pikkujoulut. Niistä ensimmäiset on tänään.

Tiptap,
Miia



keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tänään treenataan tuplasti.


Koska juoksu kulkee ja kropassa on hyvä draivi, on tänään jälleen tuplatreenien vuoro. Aamulla heräsin jo ennen kuutta, vein koiran ulos ja lähdin kohti Wasa Sports Clubia. Neljä innokasta Fustra PT-asiakasta myöhemmin pääsin tekemään päivittäisen liikkuvuus- ja keskivartalotreenini, joka sujuu päivä päivältä paremmin. Vaikeammatkin liikkeet oli tänään paperia ja rupeaahan ne vatsalihakset jo hiljalleen erottumaan, kun oikein läheltä katsoo. Mutta turha tulla tiirailemaan! Taiteilija ei paljasta keskeneräistä työtään. Paitsi kotona. Aina peilin ohi kulkiessaan. Ei vaan. Kai.

Fustran jälkeen kiiruhdin juoksustudioon ja tein ripeän 7km juoksun neljän mäkivedon kera. Ja voiko sitä tyytyväisyyttä itseensä enää sanoiksi pukea. Jalat toimi, ryhti pysyi, askel rullasi helposti. Huikea treeni, huikea fiilis! Pikasuihkun jälkeen matka jatkui Vaasan keskustaan ja Radio Vaasaan. Iltapäivälähetys jo odotti juontajaansa, joka jälleen kerran yritti olla tukahduttamatta kuulijoitaan tähän ylitsepursuavaan energiaan..

Eikä tässä vielä kaikki. Illalla pääsen vielä tekemään rennon palautuksen, jolloin ajattelin lompsia toiset 7km. Mutta matkaan lähden vasta sitten, kun Kahvakuula on nukkumassa. En ole nähnyt lastani koko päivänä ja ikävä on kova. Haluan Kahvakuulan syliini, haluan nähdä sen kirkkaan katseen ja kuulla sen naurun, jonka vuoksi olisin valmis luopumaan kaikesta muusta. Kikattava Kahvakuula on kuitenkin suurin tämän äidin unelmista ja Kahvakuulan pitäminen onnellisena, kikattavana Kuulana on elämäni tärkein tehtävä.

Tästä päivästä taisikin tulla oikein hyvä keskiviikko.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Tule hyvä kakku.


Lauantaina juoksin 7km töihin radiolle, tein lähetyksen ja juoksin iltapäivällä hieman rivakammin kotiin. Hyvä treeni, aion tehdä vastaavan tulevaisuudessakin. Sunnuntaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki 20km, mutta treeni jäi kymmeneen kilsaan. Sen keskeytti voimakas pahoinvointi ja jatkaminen oli mahdotonta. Jo aamulla olin herännyt outoon oloon. Nenä oli tukossa ja poskiontelot kummalliset. Olo oli kuin uimahallin jälkeen - kloorinen. Päätin kuitenkin juosta, koska muuten tunsin itseni terveeksi. Treenit meni siis sunnuntain osalta pieleen ja päätin ottaa vielä varmuuden vuoksi maanantainkin rennosti.

Kahvakuula on nyt valvottanut vanhempiaan pari yötä oikein urakalla. Pikkuköllin maailma on jälleen avartunut viime aikoina, joten liekö se syy levottomiin uniin. Joka tapauksessa odotukset tämän päivän treenistä eivät olleet kovin korkealla sunnuntaisen pahoinvoinnin ja univelkojen takia. Purin mieltäni Lenalle kuntosalin pukuhuoneessa ennen treeniä, koska juuri tänään tavoitteeni juoksun suhteen tuntuivat lähes mahdottomilta saavuttaa. Lena onneksi kuunteli myötätuntoisena (kiitos) ja pääsin hieman keveämmällä taakalla seuraavan treenin pariin.

Aloitin salilla Fustran liikkuvuustreenillä, jota olen tehnyt nyt viikon ajan joka ikinen päivä. Päälle kevyttä punttia. Tarkoitus oli aktivoida juuri niitä lihaksia, jotka ovat juoksuasennossani heikoimpia. Samalla aktivoin keskivartalon tukemaan tulevaa juoksutreeniä.

Alkulämpö 2km
VK 6km 5min/km
Palautus 1km
Loppuveto 1km 4min/km

Ja treeni meni niin kevyesti, että teki mieli itkeä. Joko kroppa tunnisti jälleen univelkaisen äidin epätoivoisen haaveen Suomen mestaruudesta tai henkinen peli ennen tulevaa maratonia on alkanut (61pv). Mieleni nimittäin heittelee kiviä tavoiterattaiden eteen ja yrittää horjuttaa wanna-be-juoksijan itseluottamusta. Mutta treeni meni täydellisesti! Siitä ei ole kovinkaan montaa kuukautta, jolloin 5min/km kisavauhti tuntui todella raskaalta harjoituksissa ja treenin jälkeen olin aina todella puhki. Nyt olisin voinut tehdä toisen treenin perään.

 

Kuinka moni muuten muistaa Jouko Turkan ja Jumalan teatterin? Se esitys olisi muuten jäänyt kakkoseksi, kun Kahvakuula järjesti tänään ikimuistoisen esityksen. Enpä ole tuollaistakaan aikaisemmin kokenut ja teen kaikkeni, jotta en koe vastaavaa tulevaisuudessa. Ikinä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Yo, Pukki!


Se on jälleen se aika vuodesta, jolloin kirjoitan Sinulle. Toivottavasti Korvatunturilla kulunut vuosi on ollut rennon mukava ja hommat rullaavat sopuisasti Muorin sekä tonttujen kanssa. Täällä Vaasassa on ennen kaikkea ollut tapahtumarikas ja vauhdikas vuosi. Paljon on koettu ja unelmia on toteutunut roppakaupalla. Olen tajunnut, että hulluimmatkin unelmat toteutuvat, kun lujasti uskoo itseensä ja tekee töitä haaveidensa eteen. Olen oppinut, että olen päivittäin itse vastuussa omasta onnestani ja elämästäni. Vaatimattomaksi en kuitenkaan ole oppinut, joten joululahjatoiveideni TOP 5 tulee tässä. Pyydän kuitenkin huomioimaan, että lista on reilusti lyhyempi kuin viime vuonna.

  1. Haluaisin talon itselleni päiväksi. Kaikki muut, paitsi Sami-koira, painuisivat jonnekin ja pysyisivät poissa 24h. Vaikka perheeni rakas onkin, voisitte mennä ihan oikeasti välillä pois. Ihan sama minne. Leikkimökkiin, Mummolaan tai jonnekin. Kävisin juoksemassa, lukisin kylvyssä kirjaa, söisin kilon irtokarkkeja ja valvoisin myöhään. Aamulla nukkuisin pitkään, lukisin lehden rauhassa, joisin pannullisen kahvia ja ikävöisin perhettäni.
  2. Kilo irtokarkkia.
  3. Purkki kunnollista ryppyvoidetta. Tuo vitosen markettirasva ei enää pure näihin juoviin. 
  4. Musta jakku. Nämä Niken vaatteet eivät oikein passaa tuleviin poliittisiin tilaisuuksiin. Jakulla saa ainakin peitettyä Niken logon.
  5. Talvijuoksuun tarkoitetut topatut juoksutrikoot. Mörököllille tuli viimeksi paha olo, kun vilahdin ohitse puuvillaisissa, puuterinvärisissä talvijuoksusukkahousuissani, jotka ovat äitini vanhat.
Ja tottakai toivon tänäkin vuonna sitä maailmanrauhaa.
Peace Pukki,
Miia


    

torstai 15. marraskuuta 2012

Aikaisin aamulla, kun aurinko nousi.


Maailma muuten näyttää aamuisin aivan erilaiselta. Luonto vasta heräilee ja harakatkin seuraavat ohi juoksevaa wanna-be-juoksijaa rauhallisesti pyrstösulkiaan pöyhien. Aamulenkki on kuin patterin lataus päivälle. Kroppa herää, ajatukset kirkastuu ja energiatasot kohoaa.

Tänään oli sekä Mörököllillä että minulla vapaa aamu, joten sain vetää rauhassa lenkkarit jalkaan ja lähteä sarastavaan aamuun. Ensin juoksin lämmittelynä pari kilsaa Sami-koiran kanssa ja vietyäni Samin takaisin kotiin, lähdin tekemään jokaviikkoista VK-lenkkiä (vauhtikestävyys). Nostin kilometrivauhdin kuuden kilometrin ajaksi lähelle puolimaratonin kisavauhtia. Lenkeillä kisavauhti tuntuu aina paljon kovemmalta kuin kisoissa ja tämä aamu ei tehnyt poikkeusta. Mieli halusi luovuttaa, mutta jälleen kerran tahtotila voitti väsyneen kropan. Loppuun muutama kilsa rentoa palauttelua ja aamun kymppi oli juostu. Kotona Kölli oli keittänyt kahvia ja Kahvakuulakin oli loistavalla tuulella. Pikasuihku, Kuulalle kanaa ja makaroonia lounaaksi, hetki Teletappeja ja tarhan kautta töihin radiolle.

Vielä muutama vuosi sitten vihasin aamuherätyksiä. Nykyään rakastan niitä. Utuinen, hieman unelias maailma näyttää aamuisin paremmalta paikalta. Paikalta, jossa unelmista voi tulla totta. 

   


maanantai 12. marraskuuta 2012

30 päivän haaste.


Tänään on lepopäivä lauantain kympin ja eilisen 19km kunniaksi. Lauantain kymppi oli peruslököttely vajaaseen tuntiin ja eilen Topi tuli onneksi vauhdittamaan viikon pitkistä polkupyörällä. Oli mukavaa saada vaihteeksi seuraa, vaikka tykkäänkin juosta myös ihan omien ajatuksieni ylhäisessä yksinäisyydessä. Topin kanssa tulivat luonnollisesti puheeksi liikkuminen ja etenkin tavoitteellisuus liikunnassa - onhan Topi Fustran pääkouluttaja Suomessa ja itse olen Fustra Personal Trainer.

Keskustelun seurauksena aloin miettimään omaa treenaustani. Tiedän, että lihaskuntoni on heikentynyt varsinkin yläkropasta ja jalkojeni liikkuvuus sekä kimmoisuus ovat varjot entisestä. Juoksuasennossa olisi paljon petrattavaa. Kuitenkin Fustran avulla olen pystynyt pitämään liikkuvuuteni jonkinlaisessa kunnossa ja samalla Fustra on tehnyt keskivartalostani vahvemman, jotta olen ylipäätänsä pystynyt juoksemaan pystyasennossa raskauden jäljiltä. Mutta voisin myös tehdä enemmän. Miksi tyydyn vain pitämään itseni juoksukunnossa, kun suunnitelmallisella oheisharjoittelulla voisin parantaa kehoni kykyä juosta entistä lujempaa? Voisin tehdä fyysisistä ominaisuuksistani huomattavasti parempia, jotta kroppani pystyisi ottamaan optimaallisemmin vastaan juoksun kasvavia vaatimuksia. Ja se "mulla ei ole aikaa" ei ole käypä lause, jos silmissä siintää veteraanien SM-kulta tulevina vuosina. Tuo koko lause on muutenkin ihan täyttä diipadaapaa. Kyse on asioiden priorisoinnista, eikä mistään ajanpuutteesta. Kyse on myös siitä, että rakennan itselleni luotettavan tukirungon, jolla voi juosta vielä vuosienkin päästä.

Teen siis itselleni hyvää. Seuraavat 30 päivää omistaudun juoksun ohella Fustra-metodille. Teen liikkuvuus- ja coreliikkeitä päivittäin ja kahdesti viikossa keskityn vartalon lihastasapainon parantamiseen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka joka päiväinen Fustra-metodin harjoittaminen vaikuttaa omaan juoksemiseen. Ja tottakai raportoin tuloksista kirjallisesti sekä "ennen ja jälkeen"-kuvin.

Käy sivuilla www.worldofshape.fi ja vaasalaiset voivat käydä vilkaisemassa Wasa Sports Clubin sivuja www.wsc.fi, joilta löytyy lisätietoja Fustra Personal Trainer-palveluista.

 
Uskallatko itse ottaa haasteen vastaan?

Mukavaa viikkoa kaikille,
Miia



lauantai 10. marraskuuta 2012

Tutkimattomat ovat parisuhteen tiet.


Eletään jännittäviä aikoja. Se on juuri tähän aikaan vuodesta, kun kutsukortit Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäiväjuhliin tipahtelevat postiluukuista sisään. Cheek sai jo omansa, me muut vielä odottelemme. Muutama vuosi sitten ilmoitin Mörököllille pääseväni joskus kyseisiin kekkereihin. Sain innolleni täyden törmäyksen. Se oli kuin Nissan 120A olisi ajanut satasta suoraan seinään. Loppujen lopuksi löimme asiasta rahallisen vedon, joka on voimassa koko elinikämme. Helppoa rahaa, sanon minä.

Kommunikointimme parisuhteessamme liittyy yleensäkin uhoamiseen ja toisen voittamiseen. Lempikeskustelumme on se, jossa Mörökölli uhoaa voittavansa minut kaikissa maailman urheilulajeissa. Viime vuosien aikana Mörököllin voittolistalta on tiputettu pois yli 800 metrin juoksumatkat ja minigolf, vaikka jälkimmäisessä syynä oli huono maila tai jotakin muuta yhtä avutonta.

 
Minigolf-tappio Oulunkylässä kesällä 2010

Älkää siis ihmetelkö, jos joskus näette meidän ottavan aikaa nopeammasta ajoreitistä tai loikkivan ympäri Kaarlen kenttää keskellä yötä. Me vain pädemme toisillemme. Jostain oudosta syystä tätä ei löydy parisuhdeoppaista?

Mörököllissä rakastuin ehdottomasti juuri tuohon kilpailuhenkisyyteen. Mörökölli on oikeasti aika vekkuli kaveri, jonka jutuille saa nauraa hekottaa. En minä siis Köllin jutuille yleensä hekota, vaan sille, että sama juttu tulee jo kymmenettä kertaa. Samalla viikolla. Vähän extroilla höystettynä. Mutta me molemmat tykätään liioitella. Kilpaa tottakai. Kumpi saikaan isomman kalan ja kumman tumppu oli kauemmin hukassa.

Mörököllin poikamaisuus ja tuo jatkuva teiniflirtti silmäkulmassa ovat aivan ihastuttavia piirteitä miehessäni, mutta välillä Kölli kyllä osaa olla niin aikuinen, niin aikuinen. "Millä rahalla muka? Tee ensin koulus loppuun ja mieti vasta sitten seuraavia koulutuksia! Missä välissä ajattelit ehtiä tuon, eihän sulla nytkään ole aikaa? Ootko syönyt? Onko sulla nyt tarpeeksi vaatetta päällä? Tarvitko rahaa?"

Sitä välillä ihan pelästyy, että koska oikein menin äitini kanssa naimisiin? Onko se edes laillista?

Totta puhuen, löysin Mörököllistä kanteni. Ei, en ole vakka. Olen iso kumiseva kattila. Kattila, joka on täynnä pikkukiinalaisia. Välillä Mörökölli raottaa kantta ja päästää pikkukiinalaiset vinkumaan kohti taivasta. Välillä Mörökölli yrittää estää kannellaan pikkukiinalaisia räjähtelemästä ympäri pihoja. Silloin kansi saa itseensä kipeitäkin osumia. Ja kaiken tämän hän tekee ainoastaan rakkaudesta kattilaansa. Aika huikeaa.

 
Olen onnentyttö.
Hyvää huomista isänpäivää Kulta!




   

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Mulla on kivaa.


Isänpäivä on sunnuntaina. Hopsan. Olen jotenkin onnistunut unohtamaan sen. Kokonaan. Tämän tyttären pelastaa ainakin se, että menen vanhempieni luokse Tampereelle viikonlopuksi ja iskä tykkää Ässä-arvoista, joita saa menomatkalla myös Parkanon Shelliltä. Juustoportille asti Kahvakuula nukkuu, seuraavat 25km kuuntelee kiltisti Muumi-levyä ja viimeiset 25km ennen Parkanoa huutaa täyttä kurkkua. Yleensä lisään hieman musiikin volumea ja "PaapapapaappaMaamamamaamma" voittaa ainakin hetkeksi kiljuvan Kuulan.

Huokaisin jo helpotuksesta isänpäivän suhteen, kunnes muistin - onhan Kuulallakin isä, joka muisti minua jollakin tavalla äitienpäivänä, mutta en vaan millään muista miten. Normaalisti muistan kyllä kaiken, siitä lähtien, mitä naapurin Jorma sanoi minulle vuonna 1982, mutta tätä en vaan muista. Ja parasta on, että en usko, että Mörököllikään muistaa. Alamme siis hiljalleen muistuttaa toisiamme.

Aamulla heräsin räntäsateeseen, vein vastahakoisen Sami-koiran ulos ja hiivin jälleen juoksemaan salille, kun muu talo oli vielä sikeässä unessa. Aamutreenit eivät ole koskaan olleet minun juttuni, mutta nyt ei ole ajallisesti varaa valita. Matolla vauhtikestävyystreeni kulki raskaasti. Sain kuitenkin tehtyä treenin täysin alkuperäisten suunnitelmieni mukaisesti, joten lopussa seisoi kiitos. Tai tässä tapauksessa iso kuppi kahvia.

Aika menee hirveätä vauhtia, kun on paljon tekemistä. Ja kun on paljon mielekästä tekemistä. Tykkään käydä töissä. Pidän asiakkaistani, työkavereistani ja ilmapiireistä molemmissa työpaikoissani. Nautin välillä Kahvakuulan kanssa vapaapäivistä keskellä viikkoa. Joskus, kuten tänään, nautin myös Horror-tunnista, koska homma toimii minuutilleen suunnitelmani mukaisesti.

Nyt mielessä on kuitenkin päivä päivältä enemmän tuleva tammikuinen maratoni. Jos treenin aikana tulee haluja päästää itsensä helpolla, ilmestyy tavoite kirkkaana mieleen. Päästäkseni alle 3.40, on pakko vaatia itseltään menemistä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tottakai nautin siitäkin tunteesta, että en jaksa, mutta silti jaksan. Itse asiassa se on treenin suola. Se pieni juttu, joka pistää jatkamaan.

Kohta hakemaan Cittarista Mörököllille glögiä ja itselleni pätkän mustaamakkaraa. Olen nykyään vaasalainen, mutta sisälläni asuu aina pieni mustamakkara.      

maanantai 5. marraskuuta 2012

Horror-tunti


Aamulla herätyskelloni parkaisi klo 06.45. Kymmenessä minuutissa Kahvakuula oli jälleen unessa ja minä hereillä. Vedin pipon päähän, vein koiran ulos ja lähdin kohti Wasa Sports Clubia. 76 päivää aikaa seuraavaan maratoniin.

Respassa kuppi kahvia ja salille etsimään juoksussa kadonneita yläkropan lihaksia. Ojentajiani voisi nykyään kutsua sanoilla mormor-musklen tai vinkeflaesk (fläsk) ja nämä eivät ole valitettavasti mitään positiivisia ilmaisuja. Nyt on vaan pakko ottaa jälleen puntit useammin siimakäsiini, jos ei Drottning Margrethe-style kiinnosta. Jotta homma ei kuitenkaan karkaisi pehmenneistä käsistäni, vedin päälle vielä kymmenen kilometriä juoksumatolla. Sen jälkeen tänä aamuna olikin poikkeuksellisesti ainoastaan yksi asiakastapaaminen. Tämä oli aamupäivän helpoin osuus.  

Lähes joka arkipäivä tämän äidin elämässä on hallittu kaaos klo 10-12. Nimitän tätä Horror-tunniksi. Alkusyksystä, kun Kahvakuula aloitti päiväkodissa, Horror-tunti oli täydellinen sekasorto, mutta nykyään homma pysyy suhteellisen hyvin hallinnassa. JOS muuttuvia tekijöitä ei ole yhtäkään kappaletta. Toistan. JOS muuttuvia tekijöitä ei ole yhtään kappaletta.

Horror-tunti

10.00 Mörökölli aloittaa työt, äiti lopettaa työt. Kahvakuula vaihtaa syliä kuntosalilla.
10.10 Pukemisen ja jatkuvan pakoonjuoksemisen jälkeen auto starttaa Palosaarelta kohti Västervikiä.
10.25 Saapuminen kotiin. Kahvakuula juoksee ympyrää, äiti yrittää päästä suihkuun.
10.35 Äiti suihkussa. Kahvakuula istuu kylpyammeessa Teletappien ja Muumin kanssa, jotta ei kastuisi.
10.40 Äiti valmis. Kahvakuula istuu kiltisti ammeessa syöden shampoopulloa. Menkööt.
10.45 Kahvakuulalle ruokaa. Pastaa ja kanaa. Kännykästä Teletappeja. Pöytäkonetta ei ehdi avata.
("minun lapseni ei koskaan katso syödessä kuin ruokaansa" jepjep)
10.55 Äidillä vaatteet päällä ja tukka kiinni. Ripsiväristä saa nykyään haaveilla pyhäpäivinä.
11.00 Kahvakuula syö vieläkin. Kohta tulee kiire. Äiti laittaa tarhakassin valmiiksi terassille.
11.05 Kahvakuula syönyt. Vaipanvaihto. Ulkovaatteet päälle.
11.10 Valmis Kahvakuula autoon. Muumilevy päälle. Kassi ja vaunut terassilta autoon.
11.13 Äiti juoksee sisälle. Nukkuva koira pikapissalle. Äiti juoksee takki auki pitkin pihatietä.
11.20 Äiti juoksee auton ohi vilkuttaen Kahvakuulalle, joka vilkuttaa takaisin. Koira sisälle jatkamaan unia.
11.22 Auto starttaa kohti päiväkotia.
11.27 Kahvakuula päiväkotiin. Puolipäivähoito alkaa virallisesti klo 11.30.
11.34 Kahvakuula vilkuttaa hymyillen. Äidin matka jatkuu kohti Vaasan keskustaa.
11.43 Parkkipaikka löytyy Vöyrinkaupungista. Äiti on etuajassa. Kaupassa ehtii juttelemaan myyjän kanssa.
11.46 Ripeä kävely kohti Radio Vaasaa.
11.53 Saapuminen töihin.
12.00 Äiti painaa STT:n uutiset eetteriin ja huokaa onnellisena.

Horror-tunnin suurimpia uhkia ovat eteisessä tuleva toppahaalarikakka, tiellä matelevat traktorit ja ilmaisen parkkipaikan löytämättömyys. Joten sovitaanko, että arkipäivisin Gerby - Keskusta väylä pidetään auki klo 11.30 - 11.45 ja kukaan ei laita autoaan Vöyrinkaupungin Siwan eteen.  



 




lauantai 3. marraskuuta 2012

Kun äiti sairastaa.


 
 
Kun äiti sairastaa, lapsi menee nukkumaan klo 23.30. Lapsi herää itkemään klo 05.23 ja nukahtaa vartin päästä uudelleen. Äiti menee takaisin sänkyynsä nukkumaan, mutta ei saa unta seuraavaan tuntiin.
 
 
Kun äiti sairastaa, lentää Herra Hakkarainen pinnasängystä lattialle klo 07.50. Se on aamu nyt - halusit tai et.
 
 
Kun äiti sairastaa, aamupalan jälkeen tehdään jauhelihamureketta.
 
 
Kun äiti sairastaa, jahtaa Kahvakuula Sami-koiraa nuijalla ympäri keittiötä.
 
 
Kun äiti sairastaa, lounaan jälkeen kaivetaan esille lempilelut. Kasa Teletappeja ja Muumipeikko.
 
 
Kun äiti sairastaa, voit olla varma, että joku toinen haluaa väsyttää sinut lopullisesti.
 
 
Kun äiti sairastaa, Sami-koira on silti vietävä ulos.
 
 
Kun äiti sairastaa, Kahvakuula oppii laittamaan roskat (kuten sukat) lattialta roskikseen.
 
Kun äiti sairastaa, ei arki lepää äidin kanssa.
Kun äiti sairastaa, kaikki on kuten ennen.

 
Onneksi minulla on vaan flunssa. Onneksi ainokaiseni nukkui kiltisti kanssani pitkät päiväunet. Onneksi saisin apua läheisiltäni ja ystäviltäni tarvittaessa. Silti päivä on ollut raskas.
 
Lämpimiä ajatuksia kaikille monilapsisille äideille, yksinhuoltajille ja teille, joilla ei ole läheisiä tai tuttavia auttamassa. Akuutti kotiapu on tärkeä asia ja sen soisin jokaiselle sairastavalle lapsiperheelle. Se on erittäin tärkeää ennaltaehkäisevää työtä.