Mulla on kivaa.

Isänpäivä on sunnuntaina. Hopsan. Olen jotenkin onnistunut unohtamaan sen. Kokonaan. Tämän tyttären pelastaa ainakin se, että menen vanhempieni luokse Tampereelle viikonlopuksi ja iskä tykkää Ässä-arvoista, joita saa menomatkalla myös Parkanon Shelliltä. Juustoportille asti Kahvakuula nukkuu, seuraavat 25km kuuntelee kiltisti Muumi-levyä ja viimeiset 25km ennen Parkanoa huutaa täyttä kurkkua. Yleensä lisään hieman musiikin volumea ja "PaapapapaappaMaamamamaamma" voittaa ainakin hetkeksi kiljuvan Kuulan.

Huokaisin jo helpotuksesta isänpäivän suhteen, kunnes muistin - onhan Kuulallakin isä, joka muisti minua jollakin tavalla äitienpäivänä, mutta en vaan millään muista miten. Normaalisti muistan kyllä kaiken, siitä lähtien, mitä naapurin Jorma sanoi minulle vuonna 1982, mutta tätä en vaan muista. Ja parasta on, että en usko, että Mörököllikään muistaa. Alamme siis hiljalleen muistuttaa toisiamme.

Aamulla heräsin räntäsateeseen, vein vastahakoisen Sami-koiran ulos ja hiivin jälleen juoksemaan salille, kun muu talo oli vielä sikeässä unessa. Aamutreenit eivät ole koskaan olleet minun juttuni, mutta nyt ei ole ajallisesti varaa valita. Matolla vauhtikestävyystreeni kulki raskaasti. Sain kuitenkin tehtyä treenin täysin alkuperäisten suunnitelmieni mukaisesti, joten lopussa seisoi kiitos. Tai tässä tapauksessa iso kuppi kahvia.

Aika menee hirveätä vauhtia, kun on paljon tekemistä. Ja kun on paljon mielekästä tekemistä. Tykkään käydä töissä. Pidän asiakkaistani, työkavereistani ja ilmapiireistä molemmissa työpaikoissani. Nautin välillä Kahvakuulan kanssa vapaapäivistä keskellä viikkoa. Joskus, kuten tänään, nautin myös Horror-tunnista, koska homma toimii minuutilleen suunnitelmani mukaisesti.

Nyt mielessä on kuitenkin päivä päivältä enemmän tuleva tammikuinen maratoni. Jos treenin aikana tulee haluja päästää itsensä helpolla, ilmestyy tavoite kirkkaana mieleen. Päästäkseni alle 3.40, on pakko vaatia itseltään menemistä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tottakai nautin siitäkin tunteesta, että en jaksa, mutta silti jaksan. Itse asiassa se on treenin suola. Se pieni juttu, joka pistää jatkamaan.

Kohta hakemaan Cittarista Mörököllille glögiä ja itselleni pätkän mustaamakkaraa. Olen nykyään vaasalainen, mutta sisälläni asuu aina pieni mustamakkara.