Finntriathlon Vierumäki, perusmatka.

Perusmatka: 1500m uintia + 40km pyöräilyä + 10km juoksua

Elämäni toinen triathlon osui hellepäiväksi. Olen profiloitunut lähinnä sadekelien tyttäreksi ja yleensä kartan keskikesän kisoja mahdollisten hellepäivien takia. Puolimaraton ennätyskin on juostu aikoinaan huhtikuussa ja maratonennätys toissa jouluna Nokialla. Muutaman kerran olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen sääntöön ja metsään ollaan rusautettu voimalla.

Lauantaiseen Finntriathlonin Vierumäen perusmatkaan oli ilmoittautunut täysi tupa eli 500 triathlonistia. Kuhina ennen kisaa oli melkoinen. Tapasin monia uusia tuttavuuksia sosiaalisesta mediasta, kun nimimerkit saivat vihdoin kasvot. Vaikka olin varannut runsaasti aikaa ennen lähtölaukausta, ei sitä silti tuntunut olleen riittävästi. Olin aika hermostunut. Huomasin vajoavani ajatuksiini. Kävin mielessäni läpi vaihtoja ja psyykkasin itseäni uitiin. Lähdössämme oli n. 250 uimaria. Tungosta, se on varma. En ollut ikinä aiemmin uinut putkeen 1500 metriä. Nyt ei ole altaan päätyä, jossa hengailla. Ei puheliaita eläkeläisiä. Ei uimavalvojia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Nyt olisi vaan pakko uida. Mietin myös, että helle voi kaataa minut juoksussa. Lämpöä oli aivan liikaa, +27c. Toisaalta matka olisi ainoastaan 10km. Monet puhuivat kisapaikalla, että pitävät helteestä. Että se ei haittaa. Ehkä monet triathlonistit ovat tottuneet siihen. Kisat käydään kuitenkin aina keskikesällä. Ja faktahan on se, että jos haluan joskus kilpailemaan Mallorcalle, Meksikoon tai Australiaan, tähän on vaan totuttava. Päätin olla valittamatta kelistä. Keli on kova, mutta se ei saa olla tekosyy sille, että en anna kaikkeani. Mielessäni ei saa olla yhtään mahdollista tekosyytä keskeyttää ja lopettaa yrittäminen. Henkisesti pitää olla vahvempi kuin sata tekosyytä. Sitä paitsi, jos olen voimissani pyöräilyn jälkeen, jaksan kyllä kympin. Kymppi on vaan kymppi.

UINTI 1500m (aika 31.35):

Uintimatka oli 2 x 750m kauniissa pienessä lammessa. Porukkaa oli paljon, ainakin näin toiskertalaisen silmin. Juttelin hermostuneena. Vesi laukaisee selvästi jonkun puherefleksin. Jostakin vesi oli kylmää. Sopivaahan tämä on, ajattelin. Olen kuitenkin treenannut meressä, jossa on aika makeita kylmiä virtauksia. Muutama minuutti lähtöön. Edessäni näkyi uitava väylä, jossa oli alkumatkasta reilun sadan metrin jälkeen kapeampi kohta. Katselin hetken tuota kapeaa kohtaa. Jos kaikki tulevat siihen yhtäaikaa, poksahtaako osa uimareista ilmaan paineesta kuin sillit purkista ja jäävät sätkien haukkomaan henkeään laiturille?

Lähtölaukaus. Oli aika lähteä matkaan. Lähdin rauhallisesti, rauhallisesti. Ajatukset koossa. "Olen yhtä veden kanssa, olen yhtä universumin kanssa, minä ja universumi, minä olen vesi". Ja paskat. Oon tässä ihan surkea, mutta eipä juuri haittaa. Menkää vaan menojanne. Minä tulen kyllä. En ehkä tässä kisassa tai seuraavassa. En ehkä tänä kesänä tai ensi kesänäkään. Mutta minä tulen vielä. Jostakin. Ehkä oikealta tai vasemmalta, mutta huomaatte sen kyllä. Nyt minä vaan uin. Rauhallisesti. Minä vaan uin. Ette pysty hermostuttamaan minua. Saman tien joku potkaisi sivulta päähän. Prkl. Jatkoin rauhallisesti. Kohta joku tuli selkään juuri, kun yritin ottaa happea. Vajosin veden alle. Pysähdyin yskien. Prkl. Odotin hetken ja lähdin taas matkaan. Kohta sama juttu uudelleen. Jälleen joku selässä. Vajosin pinnan alle. Huomasin olevani pelkäämässäni pullonkaulassa. Kohta poksahtaisin ilmaan.

"Oot siellä jossain mun"

Pullonkaula. 

Veikkaan, että olen tuossa oikeassa laidassa lähestymässä oranssia poijua, 

joten mukavasti ajauduin keskelle kaaosta.

Raskasta. Ahdasta. Uin lähinnä rintauintia. Pysähtelen. Ruuhkassa eteneminen on todella vaativaa ja pelottavaa. Syke on pilvissä. Hengitys on vaikeaa. Tajuan, että nyt on vaan mentävä. En voi pysähtyä aina, jos joku on edessä tai pelätä, koska tulee seuraava kontakti. Tämä on osa tätä lajia, osa yhteislähtöjä. Ei näitä voi pelätä. Näistä pitää sisuuntua. Nyt on vaan mentävä. Osaan kyllä. Onneksi 400 metrin jälkeen uimarit levittäytyivät reitille, jolloin uiminen helpottuu välittömästi. Pääsen hiljalleen omaan rytmiin ja välillä jopa ihmettelen, kun uinti tuntuu ihan kivalta. Toisella kierroksella havahdun, että syke on tosi alhaalla. Pitäisköhän hieman nostaa vauhtia? En taida jaksaa. Näin on oikein mukavaa. Loppumatkasta jopa hieman tylsistyn. Tulevalle Tahkon täysmatkalle on pakko keksiä jotain kehittävää ajateltavaa. Mun aivot tarvitsee ärsykkeitä. Kohta taas joku potkaisi sivulta suoraan ohimoon, joten siinä tuli ärsykkeitä loppumatkaksi.

Maaliportti. Rantaudun hylkeen lailla ja jään hetkeksi köllötteleen rantaan. Sprinttimatkalla huimaus oli melkoinen, joten nyt otan rauhallisemmin vedestä nousun. Hetken huilaus auttaa, tunnen jälleen olevani suorassa ja lähden kohti vaihtoa.

T1 (vaihto uinnista pyöräilyyn):

Rannasta ensimmäiseen vaihtoon oli jyrkähkö mäkinousu ja saatiin reitille vielä muutama porraskin.

Perjantaina käytiin tutustumassa reittiin.

Vaihto meni suhteellisen nopeasti ja mäkinousu herätti jalat mukavasti. Lukkopolkimien kanssa tappelin aikani, mutta niin sitä vaan päästiin matkaan. En tiennyt yhtään aikoja, koska jätin kellon tarkoituksella pois. Ja mitä minä niillä ajoilla tuolla matkan päällä teen.  

Pyöräily 40km (aika 1.23):

Pyöräily koostui kolmesta kierroksesta ja olin vielä edellisenä iltana siinä uskossa, että reitti on tasainen. Ei ollut, mutta hyvä niin. Mäet tuovat vaihtelua ja täällä Pohjanmaalla saa ajaa aakeeta laakeeta ihan tarpeeksi. Päätin alusta asti mennä niin lujaa kuin pyörällä pääsen. Ja sehän ei sinänsä ole kovin lujaa. Ekalla kierroksella yritin polkea pienemmällä vaihteella ja vähän nopeammassa tahdissa. Katselin muilta kilpailijoilta mallia ja matkin heidän rytmiään. Ei varmaan tarvitse mainita, että eihän siitä mitään tullut. Toisella kierroksella päätin palata omaan tyyliini ja vaihdoin suuremman vaihteen, jolla runttasin sekä ala- että ylämäet. Ohittelin hyvin muita pyöräilijöitä ja kukaan lähdöstäni ei tainnut mennä ohitseni kahdella viimeisellä kierroksella. Aika ajoin vaihdoin muutaman sanan muiden kanssa. Toiset vastasivat, toiset eivät. En oikein tiedä, kuinka huikkailuuni suhtaudutaan, mutta valitettavasti juoksukisoissa olen tottunut siihen, että ohitettaessa tsempataan, kysytään pikaiset kuulumiset tai vaikka kehutaan lenkkareita, jos itsellä sattuu olemaan samanlaiset. Toisaalta muiden kannalta oli hyvä, että kilpailussa oli peesikielto. En siis saanut jäädä juttelemaan pidemmäksi aikaa. 

Sain uudet hienot juomapullotelineet pyörään, 

mutta en uskaltanut käyttää tuota satulan alla olevaa. 

En kuitenkaan olisi saanut sinne pulloa takaisin. 

Muistakaa aina kokeilla uusia varusteita vasta kisassa!

Ylämäessä yleensä ohittelin muita. Yritin polkea mäkiä ylös pienillä kierroksilla, kuten tarkkailuni mukaan suurin osa teki, mutta ei siitä tullut mitään. Kiihdytin aina ylämäkiin isolla vaihteella polvet kohti kaakkoa. Näin ei varmaankaan ole tarkoitus tehdä, mutta palauduin nopeasti mäen päällä ja kun edelliset vielä puuskuttivat, painoin jo alamäkeen ohitse. 

Pyöräily oli tasaista suorittamista, joka oli kivaa. Ajoin eteenpäin ja nautiskelin. Helle ei haitannut pyöräillessä yhtään. Välillä tuo ongelmapolvi hieman muistutteli olemassaolostaan, mutta muuten vaan nautiskelin. Jos uinnissa on paljon opeteltavaa, niin on pyöräillyssäkin. Välillä unohdan pysyä oikeassa reunassa, välillä unohdan polkea ja välillä unohdun lauleskeleen jotakin laulua. Olen selvästi vielä aivan liian mukavalla alueella. Mutta ei se haittaa. Ensi talvena sitten opetellaan, kuinka pyöräillessä voi nostaa sykettä. 

T2 (vaihto pyöräilystä juoksuun):

Päätin ottaa vaihdossa koko matkan toisen geelin ja juoda huolella. Samalla vedin sukat jalkaan, joista toinen meni väärinpäin ja sähläsin hetken sen kanssa. Tästä alkoi kisan jännittävin osuus. Kuumuus ja juoksu eivät vaan sovi yhteen. En ollut uskaltanut ottaa geelejä niin paljoa kuin olisi pitänyt, koska pelkäsin kuumuuden laittavan vatsani sekaisin, kuten niin monta kertaa oli tapahtunut. Nyt jännitettiin myös sitä, riittääkö energiat ja olenko juonut tarpeeksi. 

Enää kymppi juosten!

Jalat reagoivat nopeasti juoksuun. 

Parasta oli, että polvikivut olivat poissa.

Juoksu 10km (50.02):

Sain nopeasti hyvän rytmin päälle. Tunsin heti, että tänään ei mennä lujaa, mutta arvioin vauhtini olevan perusnylkytystä 5-5.10min/km. Se on tahti, jonka pystyn pitämään vakiona aika kauan. Heti juoksun alussa vastaan tuli pari tuttua selkää, joista  Vanajanlinnasta tuttu bloggari jaanaba.fitfashion.fi huikkasi, että oli jo odotellutkin minua. Siitä tuli hyvä mieli ja unohdin kuumuuden hetkeksi. Hiljalleen sykkeet nousivat todella korkealle kuumuuden takia ja huoltopisteillä kaadoin aina pari mukillista vettä päälleni. Navasta ylöspäin homma ei toiminut yhtään, mutta onneksi jalat vei. Muutama mies juoksi toisella kierroksella ohitse, mutta naiset pysyivät takana. Jalat olivat voimakkaat koko kympin ja puolessa välissä tiesin, että maaliin mennään. Laskin kilometrejä positiivisuuden kautta. Enää neljä kilsaa, enää kolme ja puoli. Vähän niinkuin Gerbyn S-marketilta kotiin. Olen juossut sen matkan monesti. Kuumassa, kylmässä, tuulessa, sateessa. Jaksan kyllä tän. Koko kympin ajan keskityin myös edessani juoksevan naisen selkään. Välimme oli koko kympin ajan vajaat sata metriä ja päätin, että se selkä ei katoa. En saanut häntä millään kiinni, mutta se sata metriä pysyi aina maaliin saakka. 

Maalissa irtosi jo helpottunut hymy. 

Mää tein sen.

Eka hellekisa ikinä maaliin.

Jälkikäteen ei harmittanut yhtään, että pyöräilyn ja juoksun aikatavoitteet jäivät toteutumatta. Pyöräillessä 30km/h vauhti on vielä liian liian haastava ylläpitää, mutta se on tavoitteena niin kauan, kunnes siihen yllän. Takana on vasta muutama kuukausi pyöräilyä, joten annan itselleni aikaa. Juoksusta olisi varmasti toisella kelillä tippunu minuutteja. Eniten kuitenkin ilahduin uinnista. 

Tästä lähdettiin liikkeelle maaliskuun alussa. 

1000m 27.56.

Nyt 1500m 31.35.

Loppuaika oli 2.52. Lopputuloksissa olin sarjani 4. ja naisissa sijoitus oli 30/106. Suuresti ilahdutti myös se, että juoksussa sijoitus oli 15/106. Tästä on hyvä lähteä kohti Joroisten puolimatkaa, joka on 18.7. Silloin matkoina on 1,9km uinti + 90km pyöräily + 21,1km juoksu. Siitä tulee niin kivaa!

Mukavaa viikon jatkoa kaikille,

Miia

Muistutuksena. Suurin osa osallistujista kilpailee ensisijaisesti itseään vastaan. Mukana on kaiken tasoisia kuntoilijoita, jotka nauttivat monipuolisesta lajista ja haluavat pitää kunnostaan huolta. Näihin skaboihin voi osallistua ilman sen suurempia analyysejä suorituksestaan tai ilman viimeisen päälle olevia triathlonkamoja. Itselläni lähtee aina nämä hommat lapasesta ja tykkään kokeilla rajojani. Haluan oppia uutta ja haluan kokeilla, kuinka hyvin voin oppia uudet asiat. Toiseksi haluan myös treenata paljon. Olen tottunut treenaan tuntimääräisesti reilusti ja tulen niin tekemään myös tulevaisuudessa. Treenaamiseni ei ole aina laadukasta, vaan mukaan mahtuu paljon kroppaa kuluttavaa höntsäilyä, mutta se on tapani pitää hauskaa. Triathlonia voi siis harrastaa huomattavasti pienimmillä treenimäärillä ja ilman valtavaa tavoitekeskeisyyttä. 

Kun vuonna 2009 kova liikunta kiellettiin ja käskettiin hankkia uusi koulutus liikunta-alan ulkopuolelta, jossa polveni ei rasitu, maailmani musertui. Silloin päätin, että jos joskus saan jälleen liikkua, lupaan nauttia ihan jokaisesta hetkestä. Löysin oikeat ihmiset, joista liikuntakielto oli turha. Fysioterapia, toiminnallinen teippaus ja lihasten vahvistaminen jatkuu edelleen. Olen oppinut juoksemaan sillä, jopa vaikeissakin maastoissa. Polvi on kuitenkin edelleen siinä kunnossa, että se voi lopettaa yhteistyönsä ihan koska vaan, mutta olen oppinut liikkumaan sen ehdoilla, sitä on oppinut kuuntelemaan. Mutta niin kauan mennään täysillä, kun se on mahdollista. Tämä on oma valintani ja riskit ovat täysin tiedossa. Ei vaan ole tapana elää varman päälle. Siksi nautin tästä kaikesta niin suuresti. Kun se ei ole itsestäänselvää.