Vielä kesäkuussa kävin meressä uimassa lyhyitä vetoja. Strömsön uimarannan reunoilla sijaitsee kaksi laituria ja näiden väliä uin epävarmoin ottein. Reilun sadan metrin matka oli pitkä. Uinti oli raskasta, jännittynyttä. Jos siellä vedessä oli jotakin. Vaarallisia virtoja tai jättiläishaukia, joiden kitaan mahtuu vähintään koko käsi. Eihän niistä itänaapurin sukellusveneistäkään koskaan tiedä. Ensimmäisen puoliskon uin aina ripeästi, loput täysillä. Kiipesin vielä aina varmuuden vuoksi laiturille. Ne hauet, tiedättehän.
Västervikin venesatama.
Jossakin vaiheessa kesää Linda otti minut siipiensä suojaan. Vaasan saaristo on tuttua Lindalle, joka on viettänyt siellä kesiään lapsuudestaan lähtien. Puhuin Lindalle vaarallisista merivirroista, kun hän ehdotti uimista rannasta poispäin. "Ei siellä mitään ole", oli tomera vastaus ja siitä alkoi meidän kesäiset lenkit. Ensin uin Lindan perässä merimerkiltä toiselle. Pidettiin paljon taukoja, näin oloni oli varmempi. Hiljalleen 40 minsan lenkit venyivät tuntiin, tauot vähenivät ja varmuuteni kasvoi. Kahdesta kilometristä tuli neljä kilometriä, hengitys toimi koko ajan paremmin. Oli niin helppoa uida, kun toinen veti ja tunsit olosi turvalliseksi. Avovesiuinnissa pystyin keskittymään paremmin tekniikkaan ilman uimahallin kaakelipäädyn jatkuvaa sotkeutumista asiaan. Ja se nautinto. Kaunis saaristo, joutsenet, rauhallisuus. Tiesin jo silloin, että tämä on mun juttu. Avovesiuinnissa on niin samoja piirteitä kuin polkujuoksussa. Luonto, alkuperäisyys, luonnollisuus. Se on luonteva tapa edetä. Ihmiselle tehty.
Heinäkuussa yritin uida yksin lapsuuden mökkimaisemissa, kun muu perhe oli rannalla.
Ei onnistunut.
Kahden minuutin uinnin jälkeen jotain osui jalkaan ja peli oli pelattu.
Tahkon täysmatkan jälkeen teki mieli osallistua vielä johonkin. Peruin Vaarojen maratonin osallistumisen, koska osaksi polvi oli osoittanut huikeita toipumisen merkkejä kesän aikana ja elättelen vielä toivoa ensi kesän pitkistä ultrapolkujuoksuista, joten en halua sössiä toipumista. Osaksi en kaivannut enää tiukkaa puristusta kaikkien triathlonskabojen jälkeen. En sitä kesällä myöntänyt, mutta täysmatkan oltua ohitse, painava reppu otettiin selästäni. Vaikka sitä nauttii treenaamisesta, vaikka sitä nauttii haasteista, tuo ne silti jonkinlaista stressiä. Tuo triathlon oli niin uutta ja kaikki tapahtui niin nopeasti, että muutamassa kuukaudessa opittavia asioita oli aivan liikaa. Tämä on hieman huono yhdistelmä luonteelle, joka haluaa ottaa riskejä, mutta silti aina pelata varman päälle. Epävarmuus stressasi, osaamattomuus esimerkiksi pyörään liittyvissä asioissa oli lannistavaa. En vaan pystynyt sisäistämään kaikkea oppimaani. Koska en halunnut ottaa enää mitään paineita mistään koko loppuvuonna, ehdotin Lindalle Solvallan Swimrunin sprinttiä. Reitti koostui kahdeksasta polkujuoksupätkästä ja kuudesta uintiosuudesta. Matkaa tulisi yhteensä n.14km, josta uintia olisi reilu pari kilsaa. Lindalle polkujuoksu ja ylipäätään juoksu olivat aika uusia juttuja, mutta onneksi kokeilunhalua sekä itsensävoittamista riitti, joten Team Rocket oli valmiina ensimmäiseen Swimrun-kisaan. Kolme kertaa harjoiteltiin Vaasan rannoilla, ja heti tuli tunne, että tää taitaa olla mun juttu. Saan yhdistää kaksi suurta rakkauttani, avovesiuinnin ja polkujuoksun. Saan myös leikkiä kylähullua, joka nousee vedestä juoksukengät jalassa ja juoksee märkäpuvussaan täyden uimarannan läpi. Ja miettikää nyt tämän blogin nimeäkin! Ne on just ne märät lenkkarit!
Solvallassa jalassa oli tutut kengät.
Inov x-talon 190.
Solvallassa oli kaksi eri pituista matkaa. Pidemmältä matkalta oli palkintona lippu Ö till Ö:hön, MM-kisoihin, jotka järjestetään Ruotsissa joka syyskuun ensimmäinen maanantai. Paikalla olikin kovia menijöitä, mutta me otettiin rennosti. Minulle sprinttimatka tulisi olemaan pitkä treeni, mutta oli etukäteen vaikea sanoa, miltä kisaaminen lajissa tuntuisi. Mietin myös polveani ja sen kestävyyttä poluilla.
Mieluiten aina poluilla.
Sovittiin, että pidetään hauskaa ja mennään omaan tahtiin. Linda ei juuri juoksemisesta tykkää, joten yritin malttaa pitää ylipirteät "jaksaa, jaksaa" ja "tää on niiiiin ihanaa"-kommentit itselläni. Lähtölaukauksesta lähdettiin hölkkäämään ja pian päästiin jo ensimmäiselle polkupätkälle. Polkupätkät olivat n.1km - 3km pitkiä ja uinnit 350m-500m. Ensimmäinen tuleva uinti hieman jännitti. En tiennyt, lyökö keuhkot kylmästä vedestä jälleen lukkoon ja alanko jännittämään uidessa, jolloin siitä tulee raskasta. Ranta jo häämöitti, joten laitoin uimalakin korville, lasit päähän ja syöksyin veteen. Pullari (kelluttaa jalkoja, koska kengät painaa) jalkojen väliin ja menoksi. Ja mehän mentiin. Uintiosuuksilla päästiin monen parin ohitse ja aina saavutettiin edellämenijöitä. Uinti kulki kuin unelma! Suurin ongelmanihan uinnissa on roikkuvat jalat, mutta pullarin kanssa saan jalat pinnalle, vetoon voimaa ja homma toimii. Ekalla osuudella painoi hieman keuhkoihin, mutta muuten oli niin mahtavaa. En voinut uskoa sitä, että uinti kulki niin kovaa.
Speedon pullari.
Näitä on myös omia Swimrun-pullareita.
En tiedä, kuinka paljon kokoeroa on. Minulle tämä riitti hyvin.
Edettiin osuus kerrallaan ja matka taittui ihan hirveän nopeasti. Juoksua, uintia, juoksua, uintia. Välillä näkyi tuttuja ja ehdin vähän yhtä koiraakin rapsutella. Polku ei ollut niin teknistä kuin odotin, mutaan olen tottunut ja mäet olivat jyrkkiä, mutta lyhyitä. Metsässä oli puolukoita ja jonkin verran mustikoita. Viimeisellä uintiosuudella huomasin, että seuraava naisten joukkue oli takanamme n. 250m. Sanoin Lindalle, että sijoituksella ei ole väliä, ajalla ei ole väliä, mutta meitä ei enää ohiteta. Otin myös käyttöön muutamat pirteät "jaksaa, jaksaa" ja "kohta ollaan perillä"-kannustukset. Viimeisissä ylämäissä Linda totesikin, että "oot jo aika kauan hokenut tuota ollaan melkein perillä". Mutta silloin me oltiin jo perillä - melkein!
Team Rocket.
Maaliin on aina hienoa tulla, tälläkin kertaa. Aikoja tai sijoituksia ei ole vielä saatu, mutta aikaa taisi mennä vähän alle 2h 45min. Lindalta todella hieno suoritus, kun juoksu-uraa takana vasta alle vuosi! Solvalla Swimrunin reitti oli todella hyvin merkitty, sprintti sopii ehdottomasti kaikille kiinnostuneille ja suosittelen tapahtumaa lämpimästi. Itselleni tuli tunne, että tämä laji on niin mun juttu. Märät lenkkarit, luonto, polkujuoksu, avovesiuinti. Ensi kesänä laitan kisakalenteriin ainakin yhden pitkän Swimrunin, jossa sitten juostaan 35km ja uidaan viitisen kilsaa. Olisi mahtavaa päästä kokeilemaan täysillä, mihin rahkeet riittää.
Nyt laitetaan hankintaan Swimrun-puku ja alan opetella uintia lättäreillä (käsiin tulevat räpylät), joilla saa lisää vauhtia. Ainakin motivaatio käydä pitkä talvi kaakelihallissa nousi Solvallan ansiosta. Taisin myös Lindalle eilen todeta, että viime syksynä Vaarojen Ultralta hankittu polvivamma taisi olla parasta, mitä minulle on tapahtunut urheilullisesti. Olin pakotettu lähtemään juoksun parista muualle, aloin nähdä ympärillä myös monipuolisuuden tuomat edut, löysin uinnin ja pyöräilyn, puhumattakaan uudenlaisesta asenteesta koko liikuntaan. En enää halua olla vain juoksija, haluan olla multisporttaaja, joka oppii uutta ja hyödyntää kokemaansa vanhoihin temppuihin.
Niin. Jos joku miettii. Juoksukunto on tällä hetkellä parempi kuin koskaan, juoksuasento on tällä hetkellä parempi kuin koskaan ja jalkoja ei enää särje joka perhanan päivä. Ja niin. Polvessa ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia koko Swimrunin aikana, joten nyt lähden 2,5 tunnin metsähölkälle ihailemaan Suomen syksyä.
Monipuolisuuden puolesta,
Miia <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti