Ei aina tarvi mennä.

Tällä viikolla olen ottanut rennosti. Keskiviikkona kävin metsässä ja tänään menen metsään. Siis juoksemaan. Vai voiko siellä tehdä jotain muuta? Vakoilla ihmisiä tai tehdä käpylehmiä? Kuntosalilla olen käynyt kyykkäämässä ja nostelemassa painoja lähes päivittäin, mutta juoksun suhteen on nyt menossa suvantovaihe. Mun kantapää nimittäin voi jo ihan oikeasti paljon paremmin. Jokainen lepopäivä kantapäälle vie jalkaa parempaan suuntaan ja siitähän minä tykkään. Tykkään oikein kovasti. Ensi kuun puolimaratonista en ota mitään stressiä. Nyt on levon aika.

Tänä vuonna takana on jo kolme maratonia. Syksyllä on tulossa Vaarojen maraton ja joulukuussa haluaisin mennä jonnekin lämpimään juoksemaan. Silloin voisi olla mahdollista hätyytellä loppuaikaa 3.30. Jos pysyisin terveenä, jos paikat pysyisivät kunnossa, mutta sille ennätykselle ja sille mahdollisuudelle luodaan pohjia nyt.

Eilen illalla lähdin lenkille. Latasin sykemittarin, laitoin lenkkarit jalkaan, toivotin Kahvakuulalle hyvää yötä. Avasin oven ja samalla hetkellä alkoi ulkona sataa kaatamalla. Vettä tuli kuin saavista kaataen, sieltä Esterin kuuluisimmasta kehonosasta.

 

 Katsoin sadetta, odotin hetken ja otin lenkkarit pois jalasta. 

Onhan se päivä vielä huomennakin. 

Otin jääkaapista tölkin Crow Mooria ja istuin sohvalle. 

Mörökölli ei ollut uskoa näkemäänsä. Aina ennen, aina ennen on vaimo mennyt lenkille. Koskaan vaimo ei ole jättänyt juoksematta säätilan takia tai ilman hirveää kiukuttelushowta, jolle Kahvakuulakin häviäisi. On juostu pakkasessa, helteessä, kaatosateessa, aikaisin aamulla, lähes keskellä yötä, väsyneenä, kantapää kipeänä. Mutta tänään ei näköjään vaimoa kiinnostanut. Mörökölli naurahti aina yhtä ailahtelevaiselle vaimolleen ja meni vaimon viereen sohvalle.

Eilen oli hyvä päivä jättää juoksematta.