sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Jämi XC Run.

Itselläni ei ollut minkäänlaisia odotuksia ensimmäisestä maastopuolimaratonistani. Puolikkaita olin toki juossut neljä, samoin maratoneja, mutta en maastossa. Maastojuoksu on minulle täysin uusi tuttavuus, johon olen tutustunut tänä kesänä. Se on sellainen kesän 2013 uusi mukava tuttavuus, kuten Kung Fu Panda, Joe Blasco ja lastenistuimellinen fillari.


Ennen kisaa mietitytti ainoastaan kaksi asiaa: Kantapään (plantaarifaskiitti) kunto ja tuossa Jämin nettisivuilta otetussa rataprofiilissa näkyvät ylämäet. Olin kyllä juossut ylämäkiä Pohjanmaalaiseen tapaan eli loivasti ja lyhyesti. Se on vähän sama asia, kun valmistautuisi kilpailemaan Tangomarkkinoilla laulamalla Maija Vilkkumaan Satumaa-tangon kerran päivässä. Ei meikäläisen mäkijuoksuilla ole ihan oikeasti mitään tekemistä oikean mä-ki-juok-sun kanssa. Mutta ketä se nyt kiinnostaisi. Ei minua ainakaan. Ylös ne mäet on joka tapauksessa juostava.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun ei pitänyt ottaa Garminia ranteeseen, jotta en keskittyisi liikaa vauhtiin. Halusin myös nauttia maisemista. Sykevyötä en yleensä kisoissa pidä, koska se ahdistaa. Ei sen näyttämät sykkeet, vaan se sykevyö. Kisoissa kun ei mikään saa kiristää, ei sykevyö, ei edes pinna. Pakkasin kuitenkin Garminin laukkuun. Varmuuden vuoksi. 

Lähtöviivalla fiilis oli vähän outo. Jännitti hieman, kun en tiennyt tulevasta yhtään mitään. Jaksanko ylipäätään mitään. Kesäharjoittelu oli ollut vammojen takia erittäin rikkonaista ja kovat harjoitukset puuttuivat lähes kokonaan. Jämin reitin alku oli kuulemma suhteellisen tasaista eli silloin kannattaisi painaa kaasua. Ajattelin tehdä näin ja myös vetää kaikki tasaiset kohdat reippaasti. Katkean, jos katkean, mutta mäkiä ei saanut kävellä. Lähtölaukauksen kajahdettua lähdin juoksemaan Garmin ranteessa. 

Ensimmäinen kunnon nousu tuli viiden kilometrin jälkeen. Olin pitänyt hyvää vauhtia ja päässyt jo ohittelemaan ripeämmin lähteneitä. Syke tasaantui yllättävän äkkiä nousun jälkeen ja pääsin taas kiihdyttämään tasasella vauhtia. Pian seuraani lyöttäytyi kaksi miestä ja tällä porukalla juoksimme lähes maaliin asti toisiamme kannustaen. 

Yhdeksän kilometrin kohdilla oli "The Nousu". Siinä oli oikein kyltti, jossa kerrottiin nousun olevan 800m. En ollut aikaisemmin sellaista nousua juossut, joten jotenkin koko tilanne huvitti. Oliko tämä siis pitkä nousu vai ei? Minkä korkuisia nousut on yleensä? Tuo 800m-kyltti kun ei sano blondille mitään. Sellainen kyltti olisi kiva, jossa olisi vertailun vuoksi kuvat vaikka Mount Everestistä, Näsinneulasta ja Olympiastadionin tornista. Lähdin kuitenkin mäkeä kohti mielenkiinnolla ja auta armias, kun reidet löi hapoille. Mäen päällä sydän löi tuhatta ja sataa, mutta äkkiä syke tasaantui ja hetken päästä kiihdyttelin jälleen hyvällä vauhdilla pitkin harjua.  

Sitten alkoi ystäväni PF (plantaarifaskiitti) vaivata. PF on ollut aivan loistava viime aikoina, mutta selvästi ärtyy vauhdikkaammasta juoksusta. Onneksi vaiva ei tuntunut niin paljoa pehmeillä hiekkatiepätkillä, eikä lainkaan ylämäessä. Vaiva ei hidastanut menoa kuin alamäessä, joten ne otin varovaisesti.

Kun olin juossut kolmetoista kilometriä, odotin katkeavani koska tahansa. Olin aivan varma, että kohta tulee stoppi. Jaksoin hyvin, mutta en luottanut itseeni. Juoksimme porukallamme kuitenkin yllättävän kovia vauhteja tasamaastossa. Välillä jäin hieman porukkamme miehistä, mutta kuitenkin aina sain jotenkin miehet kiinni. Vastaantulevia selkiä alkoi tulla yhä enemmän ja ne kannustivat yrittämään vieläkin kovempaa. Mutta jotenkin en uskaltanut riskeerata ja nostaa vauhtia, vaan juoksin samalla, hyväksi todetulla tahdilla. En myöskään muistanut mäkien määrää, enkä niiden sijaintia, joten en uskaltanut nostaa vauhtiani.

Jotenkin kilometrit vaan täyttyivät toinen toisensa perään ja yhtäkkiä olinkin jo tulossa maaliin. Olin toki väsynyt, mutta en puhki. Tämä oli ylivoimaisesti helpoin ja kevyin koskaan juoksemani puolikas. Viime syksynä juoksin Tampereen puolimaratonilla 1.39.52 ja olin ihan romuna. Nyt otin hirmuisen loppukirin, joka sekään ei tuntunut raskaalta. 


Yllätyksekseni maalisuoralla kuuluttaja kuulutti minun olevan 10. maaliin tuleva nainen. Kappas vaan. Ennen juoksua ajattelin 1.50 olevan realistinen aika. 1.45 oli salainen haave ja nyt kello näytti 1.43. Tuolla juoksulla, näillä treeneillä, 21,1km mäkisessä maastossa aikaan 1.43!!!


Kaksi ensimmäistä sijaa menivät Keniaan ja kolmannen palkinnon pokkasi Anne-Mari Sandell-Hyvärinen. Tapahtuma oli mukava ja reitti on todellakin kokeilemisen arvoinen. Jos suinkin ensi vuoden aikatauluihin sopii, haluan mukaan myös silloin. 

Juoksu siis kulki helposti ja siihen olen todella tyytyväinen. Kantapää toi pienen pettymyksen, koska se on ollut jo pitkään lähes kivuton. Tiedän, että en tänä syksynä voi mennä juoksemaan asfaltille uutta puolikkaan ennätystä, joka menisi Jämin perusteella komeasti rikki. Mutta ensi vuonna teenkin sitten vielä komeamman ennätyksen! Illalla juoksun jälkeen oli todella hyvä fiilis koko kropassa. Olisin vaikka voinut lähteä uudestaan lenkille. 


Tänään sitten tungin nuo turvonneet jalkaterät korkkareihin ja suuntasin kuuntelemaan sekä haastattelemaan Jonne Aaronia. Keikka oli Vaasan kaupungin teatterissa ja tunnelmaltaan ihanan intiimi. Haastattelu on kuultavissa Radio Vaasassa tiistaina klo 15.30 Hyvällä sykkeellä-ohjelmassa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti