Finntriathlon Vanajanlinna, sprintti 2016

Viime viikon lauantaina alkoi kauan odotettu triathlonkausi Vanajanlinnassa sprintillä.

UINTI 750m

Lämmittely vedessä tuntui mahtavalta. Jalat kelluivat, ote tuntui voimakkaalta. Hain paikkaa keskeltä. Viime vuonna ei ollut ruuhkaa. Päätin uida vaan. Eteenpäin. Se on kohta ohi ja sitten pääsen mielekkäämpiin lajeihin. Kolme - kaksi - yksi. Nyt mennään! Kauho! En muuten kauhokaan. Saman tien laattamainen koostumus kumipukuisia naisia edessä. Tiiviisti. Onko ne liimattu yhteen? Eihän tästä päästä oikealta, ei vasemmalta. Samassa takana olevat jo rynnivät vierelle. Potku jalkaan, toinen päähän. Ei stana. Mää oon tässä ihan surkea. Ensimmäinen sata metriä takana. En ole uinut vetoakaan pää veden alla. Mun on pakko lähteä tuon lauman ohi. Kiihdytän vasemmalle. Tuntuu vauhdikkaalta, mutta rytmi ihan kateissa. Syke aivan liian korkealla alun räpeltämisen takia. Nostan pään vedestä ja etsin kääntöpoijua. EEEIII, jälleen kerran olen ajautunut liian kauas reitiltä ja takana oleva iso ryhmä pääsee sisäkautta kiertämään poijua ennen minua. Huoh. Kuules nainen. Jospa nyt uitaisiin vaan ja päästäisiin täältä pois. Pääsen jotenkin rytmiin ja pian jo aukeaa loppusuora. Olin aiemmin päättänyt, että vedän sen aktiivisemmin potkien. Laitoin isompaa vaihdetta ja olinkin kohta jälleen jonkun rykelmän takana. Vasemmalta ohi ja mitä, taas uusi rykelmä. Olkoot. Ei mitään järkeä kuluttaa itseään aivan piippuun. Päätän opetella röyhkeämmäksi ja nopeammaksi. Ei tähän taida muita oikoteitä olla. Yhteislähdöt kuuluvat lajiin ja turha niistä vikistä. Rantautuessani tiedän ihan ilman ajanottoakin, että olin hitaampi kuin viime vuonna. Siinä taisi mennä 1.20 alitus, mutta ei se mitään. Tänään mennään loppuun asti ja pidetään hauskaa.


Uintiin kului 16.16, joka oli 31sek. hitaampi kuin viime vuonna. Toisaalta olen harjoitellut uintia mitättömän vähän, joten ei tähän auta kuin treenaaminen. Naisista sijoitus 61/127. Huoh.

T1-vaihto

Viime vuonna olin ensimmäisessä vaihdossa tuhottoman hidas. Nyt olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että tänä vuonna se ei toistu. Tämän vaihdon vedän kotiin. Olin käynyt sitä läpi monta kertaa. Heti rannasta juoksuun. Mäki ylös ja vaihtoalueelle. Märkäpuku pois. Numerolappu, pyöräilykypärä ja pyöräilykengät. Pyörä telineestä ja menoksi.

Meni nappiin. Naisista vaihto 13/127. Boom.

PYÖRÄILY 20km

Otin telineestä pyörän, jolla en ollut ajanut metriäkään. Tiesin, mistä vivusta vaihdetaan vaihteita. Se riitti. Pyöräily ajettiin neljänä viiden kilometrin lenkkinä. Aloitin varovasti. Meinasin heti vetää yhden kurvin pitkäksi. Päätin lähteä jokaisen ohimenevän peesin. Tänä vuonna ainoastaan naisten kärki saa mennä ohi. Ei muut. Hiljalleen pääsin pyörästä kärryille. Lisäsin tehoja ylämäkiin, ohittelin ihmisiä. Osa jäi peesiin, mutta tippuivat heti ylämäessä. Ehkä viidentoista vuoden jumppaohjauksista on jäänyt jotakin hyötyä. Pitkiä kyykkysarjoja, happoja, hyppyjä, lisää kyykkyjä, hyppyjä ja koko ajan puhetta jumppahymy huulilla. Kolmannen kierroksen jälkeen olin ihan fiiliksissä. Tää oli niin kivaa! Vauhtia, vauhtia! Se on parasta! Homma rullasi, sain kannustusta (KIITOS!!!) Viimeisen kierroksen jälkeen olin vähän pettynyt. En halunnut lopettaa, pääsin vasta vauhtiin.

Pyöräilyaika parani viime vuodesta 1min. ja 45sek. Keskinopeus oli 31.7km/h ja aika 37.49. Naisista 18/127. Olen tyytyväinen, mutta olisin päässyt vielä lujempaa. Vierumäellä sitten omalla pyörällä.       

T2-vaihto

Toin pyörää telineeseen ja häh! Jonkun pyörä oli jo paikallani! Hämmennyin. Hetken mietin, mitä pitäisi tehdä, mutta en tiennyt, miten näissä tilanteissa tulee toimia. Päätin laittaa pyörän seuraavalle vapaalle paikalle. Etsin varustelaatikkoani. Ei muuten ollut vasemmalla, eikä oikealla. Pikkupaniikki. Parin laatikon päässä näkyi tutut lenkkarit. Äkkiä ne jalkaan ja menoksi. Eka kenkä sujahti. Toinen luonnollisesti juuttui puoleen väliin. Jalat olivat niin jäässä, että en pystynyt liu'uttamaan jalkaterää eteenpäin kengässä. Siinä sitten könötin jalka puoliksi kengässä ja kaksi sormea kenkälusikkana. Muutama nainen juoksi ohitse. Tee nyt jotakin! Keräsin sisäisen zenini, vedin sormikenkälusikkani irti ja potkin kengän jalkaan.

Sijoitukseni 43/127. Tässä meni puoliminuuttia sähläämiseen, mutta ehkä opin jotakin ainakin kenkälusikoista.

JUOKSU 5km

Tää on mun juttu. En tuntenut jalkateriäni kohmeelta, mutta ei haitannut. Nyt pistetään vauhtia. Viime vuoden aika oli minulle onnistuminen, joten jos haluaisin parantaa sitä, on mentävä alusta asti vauhdilla. Mennessäni väliaikapisteen ohitse, kuuluttaja kertoi sijoitukseni. Olin omassa sarjassani 2. Kappas vaan. Pyörä taisi mennä aika nappiin. Juoksureitti 2 x 2,5km oli tuttu edelliseltä vuodelta. Sain paljon kannustusta ja se todella siivitti eteenpäin. KIITOS!!! Kuulin, kun naisten yleisen sarjan kärki tuli maaliin ja laskin, että tänään 1.20 ei mene rikki. Ei, vaikka kuinka puristaisin, mutta hienon ajan voin silti tehdä. Kolmen juostun kilometrin jälkeen jalkaterät olivat vihdoinkin sulaneet ja sain nostettua vauhtia lisää. Aloin kannustaa muita kilpailijoita, koska olin niin fiiliksissä. Juoksu kulki, syke nousi, mutta se oli silti niin kivaa. Tullessani maaliin oli hieno olo. Olin tehnyt huonosta uinnista huolimatta hyvän suorituksen. Pystyin nauttimaan positiivisuuden kautta, nautinnon kautta. En luovuttanut, en halunnut antaa periksi, en, vaikka tiesin tavoitteeni karanneen jo alkuvaiheessa.

Jalkaterät vielä ihan jäässä.

Kuva Tiina Nieminen

Juoksuaikani parani viime vuoden 22.29 -> 21.48. Sijoitus naisissa 10/127. Tää meni hyvin. 

Loppuaika 1.20.52 jäi tavoitteesta vain 52 pientä sekuntia, mutta se kelpasi. Aluksi oli vielä pieni harmitus poskelleen menneestä uinnista, mutta se jäi sille tielleen, kun kuulin maalissa olevani oman ikäryhmäni eli naiset 35-39 sarjan ensimmäinen. En ensin oikein uskonut sitä, koska oon vielä niin keltanokka tämän lajin suhteen, mutta uskottavahan se oli.

Kahden viikon päästä on Vierumäen perusmatka. Tavoite on edelleen sama eli rikkoa omat ajat viime vuodelta. Myös silloin painetaan sata lasissa, kuitenkin jokaisesta metristä nauttien. Ja uinnissa näytän itselleni närhen munatskut.

Pitää varmaan palata Vanajanlinnaan ensi vuonna. 

Se uinnin aika on pakko pistää uusiksi.

   

Tavoitteena #kerääkokosarja2016

Viime vuonna otin suuren haasteen vastaan ja osallistuin Finntriathlonin #kerääkokosarja-kilpailuihin. Kesäkuussa sprintti Vanajanlinnassa, heinäkuussa perusmatka Vierumäellä ja puolimatka Joroisilla sekä kirsikkana kakussa elokuinen täysmatka Tahkolla. Keltanokalle kokemus oli kerrassaan mielenkiintoinen, mutta siitä selvittiin, vaikka hampaankoloon jäi paljon, varsinkin pyöräilystä. Tänä vuonna tavoite on täsmälleen sama, mutta ennätykset on rikottava kaikilla neljällä matkalla - kaikissa lajeissa. 

Nykyään meillä on vaan yksi auto, joten yhdistän työmatkoihin juoksua ja pyöräilyä. 

Tässä lähdössä hakemaan Kahvakuulaa tarhasta juosten. 

Mitä siis minulle kuuluu niinkuin triathlonin näkökulmasta?

UINTI

Jösses maaria. Tavoite oli käydä uimahallissa säännöllisesti. Syksyllä vielä pinnistelin, talvella annoin periksi. En vaan saa itseeni pienintäkään innostuksen kipinää uimahallia kohtaan. Sitä paitsi koko filosofiani liittyen urheiluun on hauskanpito. Haluan kuitenkin myös kehittyä. Tiedän, että se vaatii menemistä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta kuinka paljon? En tiedä, mutta hauskaa uimahallissa ei ole. Mietin tätä tämän kesän ja kehittelen pakkokeinoja ensi hallikaudeksi. Jos vaan porkkana olisi tarpeeksi makea, kaikki käy. Nyt olen ainoastaan kiitollinen, että kaakelihalliin meno ei enää kummittele mielessä, vaan suuri rakkauteni avovesiuinti on nyt ajankohtainen. Viikolla käytiin jo Lindan kanssa uimassa kilometrin verran. Kasvot ja kädet kestivät kylmää vettä hyvin, mutta varpaat eivät. Ei se silti haitannut. 

Karperö.

Alussa oli todella vaikea uida. Hengitys salpaantui, kädet räpiköivät. Oli tunne, että en ole uinut ikinä. Aallot löivät vasten kasvoja ja eteenpäin pääseminen oli hankalaa. Linda varmoilla otteillaan loi luottamusta myös itseeni, mutta kovin kauaksi rannasta en vielä uskaltautunut. Lopussa kuitenkin hengitys jo alkoi toimia ja löysin sen hetkellisen rauhan. Juuri sen kelluvan tunteen, jolloin unohdan ympäröivän maailman, ja jonka vuoksi avovesiuintia arvostan. 

Yllättävän lämpimältä tuntui.

Ensimmäiseen kisaan eli sprinttiin on neljä viikkoa ja viimeiseen täysmatkaan 2,5kk. Uskon, että ehdin silti pääsemään sille tasolle avouinnissa, että lyön viime vuotiset tulokseni, mutta suuria aikaparannuksia tuskin on luvassa kuin täysmatkan osalta. Silloin uin todella rauhallisesti. Kunhan vaan kelit jatkuisivat lämpiminä, jotta päästäisiin mereen uimaan mahdollisimman nopeasti. Järvikin käy, mutta meri on meri. 

Ensi viikolla uudestaan.

PYÖRÄILY

Vappuna irrotin pyöräni trainerista (laite, jossa voi polkea pyörällä sisällä) ja aloitin seuraavalla viikolla ulkotreenit. Heti ensimmäisellä lenkillä pääsi suuri huokaus. Jos olen laiminlyönyt uintitreenit, olen todellakin onnistunut pyöräilytreeneissäni. Säännöllisesti vähintään kolmesti viikossa olen pönöttänyt pyörälläni keskellä olohuonetta ja katsellut Netlix-sarjoja. Olen näköjään oppinut hieman pyörittämään ja viime vuoden "yhden vaihteen naisesta" kehitttynyt jo useamman vaihteen käyttäjäksi. Voimaa on tullut lisää ja rohkeutta. Lähtökohdat on nyt täysin erilaiset verrattuna viime vuoteen, jolloin vasta aloittelin pyöräilyuraani. Itse asiassa laskeskelin, että tätä tahtia olen polkenut viidessä viikossa jo koko viime kesän pyöräilykilometrit! Esimerkiksi viime viikolla pyöräilyä tuli 297km.

Lempireittini Vaasassa on Köklotintie.

Tänä viikonloppuna vein pyöräni huoltoon Suomen Urheilupyörään Nokialle. Siihen laitettiin tuubirenkaat, uudet kiekot, ketjut, jarrut, ratasjutut ja tankoa laskettiin alaspäin. Kun hieman ensin totuttelen, tankoa saa laskea vielä vähän. Eilen kokeilin uudistettua pyörääni ja huhhuh. Menomatkalla luulin, että oli myötätuuli, kun vauhti kasvoi niin mukavaksi. Mitä vielä! Se myötätuuli oli vasta paluumatkalla ja en kyllä ole koskaan kellotellut tuollaisia kilometrivauhteja. Kun mittariin tuli reilu 30km/h, pyörä ampaisi lähes itsekseen vauhtiin 34-35km/h. Aivan järkyttävää vauhtia minulle, kun olen ennen juntannut koko ajan 27-29km/h vauhdeissa. Toisaalta uudistuksesta sai ihan uudenlaista itseluottamusta ja rohkenin nostaa tehoja. Nyt en malta odottaa maanantain pyörätreenejä! 

Fiksattu pyörä.

Oma arvio on, että tänä vuonna pyöräajoista lähtee reippaasti pois, jos on keli kohdillaan. Suurin tavoite on ottaa täysmatkan pyöräajasta pois vähintään tunti ja se on aivan realistista.

JUOKSU

Juoksu on kohdallaan. Sen näytti jo ennätys Hampurin maratonilta. Myös juoksussa lähden hakemaan ennätyksiä kaikilta matkoilta, mutta sitä en osaa sanoa, kuinka paljon juoksuun vaikuttaa koventuneet otteet pyöräilyssä. Viime vuonna nimittäin sompailin paikoitellen niin hitaasti pyörällä, että olin todella hyvissä voimissa ennen juoksuosuutta. Toisaalta olen nyt saanut tehtyä hyviä treenejä ajatellen puoli- ja täysmatkaa, joten ainakin täysmatkalta haetaan 25min. aikaparannusta, koska viime vuonna myös maraton meni hitaasti osaksi pitkien lenkkien puutteesta johtuen. 

Kunissa vajaa kolmen tunnin setti viime viikonloppuna.

Kokonaisuudessaan kunto on parempi kuin vuosi sitten. Olen myös nukkunut tänä vuonna yhtä paljon kuin kahtena aiempana vuotena yhteensä, kiitos Kahvakuulan, joka on lopettanut ne pirulliset yöheräämisensä. Palautuminen on siis ollut optimaalisempaa ja se näkyy sekä tuloskunnossa että ulkomuodossa.      

Lähden siis rikkomaan viime vuoden tuloksia ensimmäisen kerran Vanajanlinnan sprintissä la 11.6. 

Viime vuoden ajat olivat:

Uinti 750m 15.45

Pyöräily 20km 39.34

Juoksu 5km 22.29  

Kokonaisaika 1.23.02.

Ja viime vuoden tarinan voit lukea tästä:

http://unelmiia.blogspot.fi/2015/06/finntriathlon-vanajanlinna-sprintti.html

Tavoitteena siis rikkoa nuo ajat. Mitään tarkempia aikatavoitteita ei ole. Paitsi haluan alle 1.20 ;)

Triathlonkesä on kohta täällä ja tulee niiiiiiiiiin kivaa!

Kun vielä joku kertoisi, mistä löytäisin uudet juoksukengät? 

Näitä Inoveja, jotka ovat olleet vuosia luottokenkäni, ei enää valmisteta. 

Tämä pari toki menee tämän kesän, mutta itku on jo valmiiksi puserossa.

Haspa Marathon Hamburg 2016

Sunnuntaina 17.4 Hampurin maraton.

Herätys klo 05.30: 

Oli uskomaton tunne, kun ei väsyttänyt yhtään. Ei yhtään. Tulin Hampuriin jo torstaina, jotta saan nukkua. Ja minähän nukuin. Kymmenen tuntia öisin, päivisin kolmen tunnin päikkäreitä. 

Aamiainen klo 06.00:

Hostelli suostui aloittamaan aamiaisensa jo poikkeuksellisesti klo 06. Olin paikalla viittä vaille. Paljon hedelmiä, vähän mysliä, pieni pala leipää ja paljon kahvia. Vatsa piti saada toimimaan. Juttelin myös erään tanskalaisen kanssa tunnin verran. Hänelle koitos olisi ensimmäinen. Yritin saada häntä rentoutumaan ja jättämään turhat aikapaineet. Onnistuin ainakin osaksi. Jos en hänen kanssaan, niin itseni. Sisälläni oli rauhallinen fiilis. Sitähän tänne lähdin hakemaan. Keskittymistä, jotta voin nauttia olennaisesta.

Valmistautumista klo 07.00-08.00:

Kuuntelin musiikkia, fiilistelin. Ulkona oli viileää, ainoastaan +5c. Aurinko kuitenkin paistoi, joten päätin lähteä shortseilla ja lyhythihaisella topilla. Palelen aina, mutta juostessa ei saa missään nimessä  olla liikaa vaatetta päällä. Kisa-asu päälle, polven teippaus, kymmenettä kertaa vessaan (varmuuden vuoksi, homma hallussa) ja päälle vielä vanhat verkkarit sekä kulahtanut tuulitakki.

Lämmittely klo 08.00:

Hostellistani Reeperbahnilta oli lähtöpaikalle 2,2km. Päätin mennä lähtöön kiertoreittiä, jotta saan kunnolla lämpöä päälle. Lähtökarsinassa tuli olla klo 8.35, joten halusin mennä sinne vasta viime hetkellä. Ilma oli edelleen kirpsakka, joten en halunnut, että minulle tulee kylmä. Kävelin, juoksin, kävelin, juoksin. Jalat tuntuivat hyviltä. Ei nyt mitenkään superhyviltä, mutta tämä riitti. Polvessa tuntui vielä pahalta perjantain viimeistelylenkillä, mutta nyt kaikki tuntui olevan paremmin. 

Lähtökarsina D klo 8.35:

Laura oli jo paikalla, kohta tuli Lotta. Ihmiset lämmittelivät, mulla oli hyvä fiilis. Kohta karsina täyttyi ihmisistä, joten tuuli ei päässyt sinne ja pitkien ihmisten keskellä oli lämmintä. Pystyin heittämään lämppärivaatteeni roskikseen ja pysymään lämpimänä lähtöön asti. Halauksia, tsemppauksia. Tästä tulee kiva päivä, mutta missä on 3.30 jänikset, joiden perässä mun piti taapertaa? Tulee aika mielenkiintoinen juoksu, jos en tiedä yhtään tahtia. Kaiken järjen mukaan jaksan 5min/km-vauhtia sellaiset 30km, jonka jälkeen kaikki annetaan Äiti Maan haltuun.  

Lähtö klo 9.00:

Laura lähti menemään omia menojaan ja jäin Lotan kanssa. Koska itselläni ei ollut nopeusmittaria mukana, piti Lotta huolen siitä, että ei lähdetty liian lujaa. Tiesin, että reitti menee ensin Reeperbahnia pitkin ja sitten jonnekin. En ollut taaskaan muistanut vilkaista reittikarttaa. Nooh, samapa tuo. Lotta myös laski, että ollaan virallisesta kellosta jäljessä noin kaksi minuuttia, joten ensimmäinen tavoite oli olla kymmenessä kilsassa virallisen kellon mukaan n.52min. Sitten puolikkaassa 1.47. Sitten en enää muistanut tavoiteaikoja, mutta so what.

8KM:

Välillä Lotta varoittelee, kun lähden liian lujaa. Himmailen. Mutta voi pojat, tuntuu raskaalta. Eräs keminmaalainen mies juttelee meille, mutta olen liian väsynyt vastaillakseni. Mutta tiedän tämän. Eka 50min on aina paha. Aina. Siitä ei saa päätellä mitään. Pitää vaan antaa mennä. Taistella ja antaa mennä. 

10KM:

Kympin väliaika reilu 50min. Kadotan Lotan taakseni ja annan jalkojen viedä. Askel on todella hyvä. Jalat vie eteenpäin, kunnes eräs mies rynnii takaa ja joudun ottamaan sivuaskeleen. Perhana. Heti otti polveen. Kaikki pienetkin kierrot on murhaa. Juomapisteillä yritän väistellä maassa lojuvia kuppeja ja säntäileviä ihmisiä. Jos nyt astun jonkun juomakupin päälle, voi se olla matkan loppu tai vaikeuttaja. Päätän aina pysähtyä juomaan, jotta vältyn horjumiselta. Nyt ei oteta riskejä. 

12KM - 20KM:

Homma toimii. Mietiskelen, että puolivälissä ei saa olla liian väsynyt. En ole, joten hyvä. Ihmiset kannustavat, annan juostessani läpyjä lapsille. Ne hymyt hurmaavat. Välillä mietin tavoitettani. Ehkä se 3.30 voi alittua, jos kaikki menee hyvin, mutta haluan ainoastaan ehjän juoksun. Juoksun, jossa ei katketa, jossa ei lähdetä liian kovaa ja jossa en joudu taistelemaan tuon pirun polven kanssa. Olen jälleen tyytyväinen, että jätin nopeusmittarin himaan ja jatkan matkasta nauttimista.

21,1KM - PUOLIMARATON:    

Hahaa, väliaika vähän alle 1.45. Mennään siis just oikeaa tahtia. Olen supertyytyväinen, että tämä 5min/km-tahti on selvästi jäänyt selkäytimeen. Mietin Mörökölliä, joka seuraa koneelta juoksua. Lupasin lähtiessäni, että menen kerrankin mukavuusalueen ulkopuolelle. Että voisin jopa hengästyä. Joopajoo, en kai nyt sentään :D 

25KM:

Väliajasta yritän laskea mahdollista vauhtiani, mutta en osaa tai en jaksa. Alkaa väsyttämään. Yritän psyykata itseäni sillä, että ei saa luovuttaa. Aina välillä tulee huonoja hetkiä, mutta kilsan päästä homma voi olla toinen. Ehkä tämä ei ole vielä loppuväsymystä, vaan hyvä hetki tulee vielä. Anna mennä vaan! Seuraavat kilometrit on vaikeita, helkkarin helkkari. 

28KM:

Mukana ollaan! Joku kumma notkahdus, mutta nyt taas tuntuu hyvältä! Lasken, että kolmestakympistä on tasan 12km maaliin eli tavoitevauhdilla tunti. Kuinkahan hitaasti menin nuo huonot kilsat? Ihmiset on ihania. Kannustusta, hymyjä. Reitti on aivan fantastinen. Tasainen, vaihteleva maisemiltaan. Taidan rakastaa Hampuria. 

30KM:

Ei voi olla totta! Vielä ollaan alle 3.30-vauhdissa. Huomasin, että en ollut oikeasti itsekään uskonut siihen, että jaksaisin tätä tahtia tänne asti. Tästä seurasi pieni liikuttuminen. Josta taasen seurasi hengityksen vinkuminen. Nyt keskitytään siis muihin juttuihin. Polvi! Miten se on noin hyvä? Vielä pari viikkoa sitten se keräsi valtavasti nestettä lenkillä ja nyt se vaan tulee mukana. Tiedättekö mitä? We are not done yet! Hyvä polvi! Ja jälleen pieni liikuttuminen. Josta taasen seurasi hengityksen vinkuminen. Nyt ihan oikeasti nainen, lopeta ja näytä hyvältä. 

32KM:

Siis kymppi vielä. EEEENNNN JAKSAAA. Jaksatpas. Oot juossut kympin viime vuonna perusmatkalla Vierumäellä helteessa. Vihaat hellettä ja juoksit sen silti. Onko tämä muka pahempi? Juokse äläkä vikise. 

35KM:

Ei ole totta. Oon tavallaan vieläkin tavoitevauhdissa. Just ja just. Tiedän kyllä, nyt se vauhti hidastuu, mutta kuinka paljon. Päätän, että mahdollisimman vähän. Lupasin Mörököllille irvistää edes jonkin verran.  

37KM:

Irvistän ja taistelen huonoa oloa vastaan. Oksettaa niin älyttömästi. Mistä tämä nyt tuli? Veikkaan, että join vähän liian reippaasti. Enemmän, mihin olen tottunut. Ja nämä reisiparat! Miten mulla voi olla etureidet ihan hapoilla. Koskaan ollut tällaistakaan. Vaihdan juoksuaskeleen japanilaiseksi sipsutukseksi ja viuhdon käsillä vauhtia. Perhana, nyt ei jätetä kesken. Kun 40KM on täynnä, aloitan loppukirin. 

40KM:

Loppukiri my ass. Kuka idiootti on tuonut tähän loivan ylämäen? Mäkihän on yhtä pitkä kuin Pohjanmaan mäet yhteensä. Minä tällästä pyytänyt. Yleisöä on ihan liikaa. Vaatimattomana suomalaisena en kehtaa oksentaa tähän. 

42,2KM:

Vihdoin maali! Mun on niin huono olo. Etsin paikkaa, mihin oksentaa, mutta eihän mun olekaan enää huono olo. Mutta nämä reidet. Hjälp! Tiedän, että loppuaika on jotakin 3.31 ja risat. Hymyilyttää ihan pirusti. En oikeasti olisi uskonut. Oon niin tyytyväinen, että jaksoin tavoitevauhtia noi kauan. Ihan uskomatonta. Ja tuo polvi. Ei se ole edes turvonnut! Tämähän meni hyvin. Ja tämähän oli taas niin kivaa. 

MAALI: 

Löydän Lauran, joka on tehnyt ihan huikean juoksun. Ihanaa päästä halaan <3 Ulkona on viileää, mutta siitä huolimatta kävelen hymyissä suin takaisin Reeperbahnille. Olen niin tyytyväinen juoksuun. Loppua lukuunottamatta juoksu oli miellyttävä, rento ja nautin siitä. Juoksu eteni tasapainoisesti, selkeästi kuntoni mukaisesti. Ei ylilyöntejä, ei turhia riskejä, paljon iloa. Olin jotenkin rauhallinen koko juoksun ajan ja jaksoin keskittyä itse juoksuun. Kun ajatus lähti panikoimaan, korjasin sen välittömästi. Vanha ennätys 3.37 parani komeasti uusiin lukemiin 3.31.33 ja joskus sitten otetaan tuosta taas jonkin verran pois. 

Nyt on nimittäin aika siirtyä triathlonhommiin!

 

Tässä hieman väliaikoja:

Naisissa 206 / 2705

Ikäryhmässäni 42 / 359

  

Vaikeuksissa ollaan.

Tyhmä, tyhmempi, tyhmin - minä.

Kuten vanhat blogin lukijat tietävät, minulla on polvivamma. Se on vanha vamma, joka ei parane koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään. Tämän vamman takia lopetin lääkärin määräyksestä kovan liikunnan vuonna 2009 ja koulutin itseni uudelleen pois liikunta-alalta. Kunnes tapasin fiksun fyssarin, joka loi uskoa kuntoutukseen. Polven ympäristöstä tehtiin vahvempi, liikerata korjattiin ja tadaa, pystyin juoksemaan. Vedin jopa muutaman vuoden Bodyattackia, joka on käytännössä ryhmäliikuntatunti, jossa hypätään hyppy hypyn perään. Ikinä en kuvitellut pystyväni juoksemaan poluilla epätasaisella alustalla, mutta senkin tein. Ikinä en kuvitellut juoksevani ultramatkoja, mutta senkin tein. Tarkasti. Jalan kanssa on oltava tarkka. Paikat eivät saa mennä liian jumiin. Huono juoksuasento on myrkkyä polvelle. Se reagoi välittömästi. Reagoi, mutta leppyy parin päivän kuluttua, kun asento korjataan. Tottakai kaikki juoksu- ja pidemmät triathlontapahtumat ovat sille myrkkyä, mutta se leppyy kyllä. Viime syksyn Halloween Hiken 100km oli totista myrkkyä, mutta jo kahden päivän päästä pelasin pihalla Kahvakuulan kanssa lätkää. Ilman kipuja.

Pääsiäisviikkona keskityin juoksemiseen. Jotenkin halusin saada rutiinia askeleeseen. Talven treenit ovat jakautuneet juoksun, uinnin ja pyöräilyn kesken. Juoksua on ollut vähemmän kuin ennen. Olin myös pääsiäislomalla Tampereella, joten pyörä jäi Vaasaan. Juoksin paljon. Nautin siitä, koska takana oli harvinainen talvi. Polvi oli kipeytynyt talven aikana ainoastaan YHDEN ainoan kerran. Kyseessä oli pitkän pyörätreenin jälkeisenä päivänä tehty pitkä lenkki. Lonkankoukistajat olivat takkurassa ja lantio liian takana. Siitä huolimatta ryskäsin pitkää lenkkiä läpi ainoastaan todetakseni, että ÄLÄ JUOKSE HUONOLLA ASENNOLLA. No, polvi otti taas itseensä. Mutta parin päivän päästä oltiin jälleen kavereita.

Asiaan. Juoksin siis pääsiäislomalla paljon. Sanoin jopa ääneen, että on niin mahtavaa, että jalka taas kestää satasen juoksuviikot. Niin. En sitten ottanut huomioon, että perästä kuuluu. Ja kun minä tiedän tämän! Älä saamari juokse satasen viikkoa yhtäkkiä, jos olet koko talven juossut 3-4 kertaa viikossa. Tiesin tämän. Tiesin. Mutta unohdin, että on myös muita vaanivia vammoja kuin tuo polvi. Kaksi päivää juoksuviikon päättymisen jälkeen kaikki oli hyvin. Kunnes tuli lopullinen niitti. Menin näyttämään juoksukoululaisille loikkaharjoituksia eli loikin. Eli hypin. Eli hypin vähän lisää. Olin niin olevinani vammani yläpuolella! Polvihan oli niin hyvä! VÄÄRIN. Tätähän ollaan Miia kokeiltu muutama kerta. Kevyt hyppiminen on ihan ok, mutta painolla polven päälle tuleminen on mennyttä elämää. Muistatko, että et voi esimerkiksi nousta vasemmalla jalallasi korkeaan autoon? Miten nyt voit hyppiä sen päälle?

En voinutkaan. Jo tiistai-iltana olin jälleen tavallinen kuolevainen. Supersankari-polveni oli mennyttä ja jalassa tuntui sekä juoksijan polven oireet että polvi oli vanhan vamman valloissa. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Jalalla voi juosta. Kuinka kauan, en tiedä. Yleensä se kestää tässä tilassa 20-25km. Paitsi, jos asento on koko maratonin ajan loistava. Pientäkään kiertoliikettä se ei siedä, eikä ojennusta. Iltaisin Mörökölli avaa kalvoja ja minä puren hammasta. Avataan lantiota, jotta saan optimin asennon sille. Aktivoin syviä lihaksia, jotta voin tukea keskivartalolla asentoa.

Eniten harmittaa ennätys, jonka tein matolla viime lauantaina. Juoksin kympin nousevasti ja loppuaika oli 42.22. Entinen ennätys tuolla samalla matolla oli vähän alle 45min. Niinpä. Aloin itsekin uskoa siihen, että hyvänä päivänä se 3.30 voi maratonilla mennä rikki. Itseluottamus nousi, kunnes taas muistin. Perhanan polvi.

Viikon päästä olen Hampurissa. Sunnuntaina 17.4 juoksen siellä maratonin. Juoksen. Polvi parantuu ja kaikki menee hyvin. Luotan, uskon ja olen positiivinen. Ja sen jälkeen olen jälleen hieman viisaampi, mikä tulee omaan harjoitteluun.  

Ja jos ihmetyttää, miksi tuollaisella polvella pitää urheilla. Ihmettele vaan rauhassa.  

5 vinkkiä maratoniin valmistautumisessa

Koska tuleva Hampurin maraton 17.4 on järjestyksessään jo kahdestoista maratonini tai sitä pidempi tempaisu, ajattelin jakaa teille kaikille lukijoille tärkeät viisi vinkkiä. Nämä asiat olen kokenut erinomaisiksi, jopa välttämättömiksi. Kannattaa siis lukea vinkkini tarkasti ja painaa ne muistiin. Vinkit eivät ole sukupuoliriippuvaisia.

1. Todisteet

Jos et julkaise SoMessa kuvia juoksustasi, ei juoksua tapahtunut. Pelkkä teksti ei riitä todistamaan suoritustasi ja kuva saa sitä paitsi tutkitusti enemmän tykkäyksiä Facebookissa. Kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut hikisestä, kirkkaanpunaisesta naamastasi, joten ota maalintulokuva aina ENNEN juoksua. Voit teeskennellä, että se oli otettu juoksun jälkeen. Hymyile, halaa kaveriasi ja näytä voitonmerkkiä. Läpi menee. 

2. Vaatteet osa 1

Nyt on mikrojuoksushortsien kevät. Ne näyttävät hienoilta susirajassa, kun takana juoksevat jännittävät, pysyykö ne pakarat nyt siellä sisällä vai ei. Nämä shortsit ovat myös avain monen keski-ikäisen jantterin juoksuennätyksiin, kun hyviä näkymiä seuraamalla ylittää mielikuvituksensa lisäksi monia muita esteitä. Näitä kyseisiä mikroshortseja on nyt kaupat pullollaan. Ne jopa kuulostavat hienoilta, mik-ro-short-sit. Tulee seksikäs pöhinä, kun niitä kaupassa hiplailee. Kerran muuten yksi nimeltämainitsematonblondi osti sellaiset ja lähti juoksemaan maratonia. Siinä viidentoista kilometrin kohdalla sisäreidet huusivat vaseliinia ja kolmenkympin kohdalla tunsit - tai siis se tyttö tunsi - kudosnesteiden valuvan pitkin sisäreisiäsi kohti vapautta. Mutta juoksussa seksikkyys tulee AINA ennen hyvää oloa, joten valitse mikrojuoksushortsit. 

3. Ilmeet

Harjoittele hyvissä ajoin ilmeitäsi peilin edessä. Suurimmissa juoksutapahtumissa on myös virallisia kuvaajia, joten voit tapahtuman jälkeen ostaa itsestäsi juoksukuvan jopa kolmellakymmenellä eurolla. Haaveilet onnistuneesta kuvasta koko juoksun ajan. Kuinka kehystät sen, laitat sen työpöydällesi tai makuuhuoneeseesi. Kuinka näytät sitä naapurin Teijalle tai asetat sen sivupöydälle heti joulukinkun taakse, jotta mahdollisimman monen sukulaisesi silmäpari tavoittaa supervoimasi. Se kuva tulee määrittelemään minuutesi seuraavaan maratoniisi asti. Sitä paitsi työkaverisi käyvät kuitenkin katsomassa kuvat tapahtuman nettisivuilta, joten PANOSTA. 

Ei siis näin.

Vaan näin.

Kun näet kuvaajan, pysähdy ja poseeraa.

Laita leuka rintaan 

ja näytä niin seksikkäältä kuin 

märkäpuvussa tai mikrojuoksushortseissasi voit ylipäätään näyttää.

4. Vaatteet osa 2

Sekä paitasi että kenkiesi merkki, laatu tai istuvuus ovat ihan samantekeviä. Kunhan ne sointuvat mikrojuoksushortsiesi väreihin. 

5. Valmistautuminen ja palautuminen

Maraton on pitkä matka, mutta sekä äitiys että avioliitto ovat vielä pidempiä matkoja. Siksi maratonille kannattaa lähteä mahdollisimman kauas. Itse valitsin kohteeksi tällä kertaa Hampurin, johon lentoni lähtee jo kolme päivää ennen maratonia, koska jalat jäykistyvät todella helposti noinkin pitkällä, lähes mannerten välisellä lennolla. Maratonin jälkeisenä päivänä lennän Tukholmaan, jossa välilaskuni kestää neljä päivää. Tiedättehän nämä halpalentoyhtiöt... 

Ekoja kertoja.

Valmistaudun hiljalleen Hampurin maratoniin, mutta tällä kertaa lähestyn huhtikuista rypistystä hieman eri näkökulmasta. Jotenkin triathlonin aloitus toi tullessaan myös kiinnostuksen (ja etenkin uskalluksen) muihin lajeihin. Elämä on tällä hetkellä pääosin juoksua, pyöräilyä ja uintia, mutta välillä yllätän jopa itsenikin. 

Vaasan Sportin Juniorit haki osallistujia Women's Hockey Schooliin. Yläasteella koin erittäin lyhyen ja ytimekkään kaukalopalloilijan uran. Toisen jääharjoituksen jälkeen luovutin. Hokkareilla luistelu oli armottoman kamalaa ja pitkäjänteisyyttä opetteluun ei ollut. Sen jälkeen en ollut sitten luistellutkaan ja siitä on n. 25 vuotta. 

Hirvee jännitys päällä kopissa ennen jäälle menoa.

Kiinnostusta naisten lätkäkouluun näköjään oli, koska paikalle tuli yli 50 naista. Treenit alkoivat oheisilla, joissa hypittiin ja tehtiin koordinaatioharjoituksia. Sen jälkeen mentiin jäälle ja suoraan sanottuna hirvitti. En ollut ehtinyt edes kokeilemaan saamiani hokkareita etukäteen. Yläasteen muistot laitaan nojailusta nousi mieleen. Yksi kerrallaan muut naiset menivät kaukaloon ja perhana. Nehän luisteli kaikki. Halusin nähdä naiskasoja jään pinnassa, mutta eihän kukaan edes kaatunut. Perhana. Istuin vaihtoaitiossa ja tein päätöksen kahdessa sekunnissa. Minä osaan. Jos 4vee osaa, minä osaan. Ja minä osasin. Treenien hauskin osuus oli ehdottomasti, kun kuljetettiin mailalla kiekkoa ja sen sai ampua(?) maaliin toisessa päässä kenttää. Tai ei se kyllä aina edes mennyt maaliin, vaikka veti kaksi metriä maalin edestä, mutta mulla oli kivaa. Seuraavat treenit ensi viikolla.  

Lauantaina oli sitten aika jatkaa uusien lajien kokeilua. FC Mansikat tarvitsi pelaajia harjoitusmatsiin Real Mamaa vastaan ja tottakai riensin auttamaan. Vähän kyllä mietitytti, kun en ollut koskaan kyseistä peliä pelannut, mutta kyllähän lukuisat telkkarista seuratut matsit käyvät jo kokemuksesta. Ja sitä paitsi, kun on nuoruutensa pelannut älykkäiden ihmisten pallopeliä koripalloa, niin kyllähän sitä yksi jalkapallopeli menee siinä ihan heittämällä. 

Tiesin myös, että jalkapallossa tyyli on tärkeää.

Debyyttimatsini meni oikein hienosti. Pelin aikana mietin ainoastaan muutamaa vähäpätöistä kysymystä kuten

- Miten otetaan pallo haltuun?

- Miten otetaan pallo pois vastustajalta?

- Miten palloa kuljetaan?

- Miten ammutaan liikkuvaa palloa?

Lopputuloksena oli syväjumi lonkankoukistajiin, sisäreisiin ja käsivarsiin. Yksi oma maali ja kaksi maalin edestä ohi vedettyä laukausta. Mutta kivaa oli. Seuraavat treenit ensi viikolla.

Tänään kokeilut jatkuivat. Vanhempieni vieressä Tampereella on luistelurata, joten ajattelin vähän harjoitella hokkareillani ensi viikon lätkätreenejä varten. Kokeilusta tulikin tunnin mittainen mahtava treeni. Paikoitellen jää oli huonoa, mutta ei haitannut yhtään. Mitä pidempään luistelin, sitä helpompaa se oli. Taisin löytää ensimmäisen talviurheilulajin, josta oikeasti tykkään! Hommauslistalle lisätään ehdottomasti retkiluistimet ja tulevaisuudessa haluan tehdä tästä talvisen harrastuksen. Niin kivaa!

Huomenna on pakko päästä luisteleen.

Ihan huippua!

Kävin muuten työmatkalla Uumajassa ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Wattbikeä. Polkutehot olivat todella surkeat, mutta yllättävät. Polkemisen suurin este on sittenkin tuo polvivamma. Jalka on voimantuotoltaan todella heikko ja se väsyy nopeasti. Polvi myös kipeytyy, kun poljetaan suuremmilla vastuksilla ja spurtteja on todella vaikea tehdä. Jalka ei vaan toimi. Mutta kaikesta huolimatta jalka on parempi kuin viime vuonna, joten posin kautta mennään. Hienoa on ollut, että polvi ei kipeydy luistelusta, ei jalkapallosta, vaikka osaan potkaista ainoastaan tällä huonolla jalalla. Huomion arvoista on myös, että ollessani vatsataudissa viime viikolla, tuli lepopäiviä putkeen viisi. Kuudentena päivänä polvi oli jo todella kipeä ja sitä särki istuessa, kävellessä ja jopa maatessa. Pari päivää treeniä ja jalka oli jälleen parempi. Uskokaa tai älkää, liike on paras lääke myös tuhoontuomituissa polvivammoissa.

Ha det så bra,

Miia  

 

Kun treenit ei mene putkeen.

Helmikuu on ollut aikamoinen kuukausi. Ensin Kahvakuula oli lähes viikon korkeassa kuumeessa ja öisin tuli valvottua. Sitten sain itse saman taudin. Sen jälkeen Mörököllille tehtiin rutiinileikkaus, josta päälle pätkähti pitkä sairausloma ja nostokielto. Tämä vaati itseltäni hieman enemmän osallistumista 4veen tarhakuljetuksiin, joka taas söi aamutreeneihin tarkoitetun ajan. Kun elämä jo kaikilla voitti, päälle tuli vatsatauti, jossa olin viisi päivää. Tauti on nyt voitettu, mutta kropan energiat ovat edelleen vähissä ja pienetkin ponnistukset väsyttävät.

Tässä kuussa väliin on jäänyt niin monta treeniä, että en ole jaksanut niitä edes laskea. Vielä joitakin kuukausia sitten olisin ollut henkisesti hermona. Miten käy huhtikuun Hampurin maratonin? Viimeisestä uintitreenistä on jo ihan liikaa aikaa? Miksi juuri, kun sain pyörätreenit toimimaan?

Tiedättekö mitä? Tällä kertaa mulle on ollut ihan se ja sama, kuinka monta treeniä on jäänyt väliin.

Viime aikona on tapahtunut paljon. Uutisia syövistä, vakavia sairauksia, kuolemantapauksia. Reilu viikko sitten olin vieressä, kun eloton 2-vuotias elvytettiin takaisin elämään. Toiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa läheistensä tai oman terveydensä puolesta. Ja minä muka stressaan jostain väliinjääneestä uintitreenistä, koska olo oli flunssainen?

Minkä takia haluaisin riskeerata oman terveyteni tai jaksamiseni? Minkä takia suorittaisin elämää päivästä toiseen, jos siihen ei ole fyysisiä tai henkisiä voimavaroja? En riskeeraa, en suorita - enää.

On aika sairastaa, on aika pitää huolta, on aika levätä.

Ja tiedättekö vielä mitä? Hampurin maraton menee hyvin. Juoksen sitten enkkani tai en, en ole yhtään sen parempi ihminen. Avainsana hauskanpito. Uimaan pääsen varmasti loppuviikosta ja pyörätreenit toimivat muutaman kerran jälkeen entisesti. Tämä oli ainoastaan yksi kuukausi elämästäni, joka ei mennyt treenien kannalta halutusti. Mutta hermoilemalla menetetystä treeniajasta tai kiristelemällä hampaita tulevista kisoista, en olisi saanut kuitenkaan tähän kuukauteen yhtään ylimääräistä treenikertaa. Pääasia, että meillä kaikilla on kaikki hyvin.