Vihapuhetta.

Yleensä treenien jälkeen on mahtava fiilis. On laji sitten juoksu, pyöräily, kuntosali tai vaikkapa sulkapallo. Jopa keilailusta tulee hyvä fiilis, vaikka palloni päätyvät yleensä ränniin. Liikkuessa tai kisaillessa endorfiinit jylläävät, huikean energinen olo purkautuu ympäristöönsä.  

Mutta uinnin jälkeen homma on toinen. Uinnin jälkeen näytät kasvoiltasi raa'alta lihapullalta, johon on pumpattu vettä sisään. Silmät on imetty päästä imukuppimaisilla uintilaseilla. Silmien ympärillä on ihoon piirtyneet pussit. Pussit, jotka on viilletty kasvoihin kirurginveitsellä. Pussit, jotka aamu-uinnin jälkeen hellittävät otteensa myöhään iltapäivällä - jos silloinkaan. 

Haluaisin näyttää coolilta uimalakissa, 

niinkuin Therese Alshammar.

Hieman on vielä matkaa siihen.

Uinnin aikana päässä liikkuu outoja ajatuksia. Lähinnä ajatukset kiertävät kehää sen ympärillä, kuinka paska olen. Yleensä en välitä, olenko paras vai osaanko. Tsemppaan itseäni siihen, että opettelen. En osaa, mutta opettelen. Uudet jutut on kivoja. Sehän on mun motto! Mutta uidessa kaikki on toisin. Olen ihan paska. Vajoan kohti uima-altaan pohjaa, vaikka yleensä kyseinen koostumus kelluu pinnalla. En siis voi olla edes paska. Jopa se kelluu. 

Olen uinut helmikuun alusta 2-3 kertaa viikossa. Olen poistunut hyvissä fiiliksissä uimahallilta 5-6 kertaa koko aikana. Tänään tein uuden 1000m ennätykseni 22.25. Maaliskuun alussa aikani oli 28.48. Kehitys on hyvä ja tämän päivän aika on hieno, koska pyrin uimaan tasaisella temmolla omaa vauhtiani, en tekemään ennätystä. Tuota vauhtia olisin voinut jatkaa vielä pidempään. Mutta silti se oli yhtä tuskaa etenkin henkisesti.    

Miksi uinti on henkisesti niin vaikeaa? 

Miksi odotan itseltäni enemmän, vaikka kasintyttönä tyydyn yleensä hyvään suoritukseen?

Ollaanko vedessä jotenkin haavoittuvaisempia? 

Enemmän yhteydessä henkiseen puoleen ja rentouden säilyttämiseen?

Väistämättä mielessä käy ajatus, että haukkasinko sittenkin liian suuren palan. Kesän päätavoite triathlonin täysmatka Tahkolla 15.8 on valtavan suuri kamppailu sekä henkisesti että fyysisesti. Siellä uintia on luvassa 3,8km ja pyöräilyä 180km. Matkan kruunaa viimeisenä lajina oleva juoksu, jossa matkaa kertyy kunnioitettavat 42,2km eli maratonin verran.

Jos nyt mietit, että taisin haukata liian suuren palan, olet täysin oikeassa. Haukkasin ja kaiken lisäksi se pala vielä jumittui kurkkuuni. Mutta menen silti Tahkolle. Osallistun silti täysmatkaan. Ja menen sen läpi. 

Miksi ihmeessä? Koska pystyn. Koska elämä on sata kertaa mahtavampaa, kun haastat itsesi ja koet uutta. Astut pois mukavuusalueeltasi ja syöksyt märkäpuvussa kylmään, mustaan veteen yskimään vettä keuhkoistasi. 

Ja se tärkein. Jos joskus saan uinnista nautinnon, olen saanut elämääni suuren voiton. Olen voittanut vihan ja kääntänyt sen rakkaudeksi vihaamaani lajiin.