Mun on ollut ikävä sitä lenkillä tapahtuvaa ajatusvirtaa, jossa suunnittelen seuraavaa kirjoitusta.
Mun on ollut ikävä niitä tekstejä, joissa leikkimökin alta löytyy joukkotuhoaseita.
Mun on ollut ikävä Mörökölliä ja Kahvakuulaa. Tuota ärsyttävää miestä, jota mielessäni tähtään jatkuvasti jousipyssyllä William Tellmäisesti keskelle otsaa. Olen myös ikävöinyt tuota pientä, koomista hahmoa, joka haastaa pian painollaan kahdenkympin kahvakuulan ja samalla vaikeuttaa loppuelämääni jatkuvalla tuska-rakkaus-ahdistus-onnellisuus-tuskalla, jota ainoastaan lapsi voi tuottaa vanhemmalleen. Onhan nämä kaksi läsnä elämässäni päivittäin, mutta kirjoitetussa muodossa heidät kehystetään taikaraameilla, joissa eläminen vaatii ripauksen epätodellisuutta ja satumaista liioittelua.
Mutta tässä me taas ollaan. Oman elämänsä huippu-urheilija, Mörökölli ja Kahvakuula. Valmiina kesän 2015 seikkailuihin.
Miten käy oman elämänsä huippu-urheilijan triathlonissa? Tuleeko täysmatkasta ja Ironman-unelmasta totta vai tyssääkö matka jo uintiosuudella läheisiin tunnelmiin reittipoijun kanssa?
Pääseekö Kahvakuula Angry Bird-maahan ja löytääkö Mörökölli kesälomamatkoilta tarpeeksi proteiinia?
Stay tuned.
Ps.
Yllätyksen triathlon-kauden kynnyksellä tuotti myös vihotteleva polvi, joka vihdoin kestääkin polkujuoksua! Luvassa siis kasa polkujuoksukisoja triathlon-kisojen sekaan. Mutta kuten aikaisemminkin, sovitaan, että tästä ei puhuta mitään Mörököllille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti