torstai 30. lokakuuta 2014

Mikki-hiiri merihädässä.

Tiistaina kävin uimassa ja jaksoin jo 350m vapaauintia putkeen. Jotenkin tuntui, että nyt tajusin hengittämisen paremmin, uin rauhallisemmin ja ehkä jalatkaan eivät roikkuneet niin painavina kohti altaan pohjaa. Tunnissa uin 2km, joten myös vauhti on hivenen parantunut, vaikka tyyli on kieltämättä vielä todellakin vapaa.

Uinnin jälkeen toinen korvani meni totaalijumiin. Ei auttanut yhdellä jalalla hyppiminen, ei korvan hakkaaminen tyynyyn, ei kämmenen imukupit, ei korvan ronkkiminen lukuisilla eri esineillä, ei korvatipat, ei korvasuihku, ei mikään. Seuraavan yön makasin sitten hereillä, koska korvassa tuntui ilkeä paine ja mikään asento ei tuntunut hyvältä. Asiaa ei myöskään helpottanut se, että keskiviikkona minun piti lähteä heti aamusta Tampereelle ja en millään ehtinyt jonottamaan Vaasan terveyskeskukseen. Kun vaiva oli todella ärsyttävä vielä tänäkin aamuna ja kuulo oli poissa, oli aika soittaa Koskiklinikalle. Sain onnekseni heti ajan ja puolen tunnin kuluttua molemmat korvani oli huuhdeltu auki. Monen vuoden vahat oli korvassa turvonneet veden ansiosta, ja koska en ollu käynyt veden alla vuosikausiin, ei siitä ollut ennen mitään vaivaa. Toisesta korvasta löytyi myös tulehdus.

Tuli siis kallis uintikerta. Olen nyt käynyt uimassa kolmesti ja rahaa on palanut reippaasti yli sata euroa välineisiin (uikkarit, uimalakki, uimalasit, korvatulpat), lääkkeisiin, lääkäriin ja sisäänpääsymaksuihin. Sitä paitsi sain niskani totaalijumiin, koska hypin pää vinossa yhdellä jalalla vuorokauden. Tänään siis maksoin myös hieronnasta.

Tätä harrastusta on aivan pakko jatkaa, koska tylsää tämä ei ainakaan näytä olevan. Sitä paitsi ultrajuoksu tuntuu tämän rinnalla ihan fiksulta harrastukselta.


  

maanantai 27. lokakuuta 2014

Asenteensa voi valita.

Kävin tänään luennoimassa Vaasan yliopiston hyvinvointiviikon avauksessa aiheesta "Tasapainoa etsimässä. Kuinka yhdistää opiskelu, työ ja liikunta". Kuuntelemaan oli tullut yhteensä viitisenkymmentä opiskelijaa sekä yliopiston työntekijää. Itse rehtori, Matti Jakobsson, jäi myös kuuntelemaan luentoani.

Tunti meni todella nopeasti. Tavoilleni uskollisena puhuin kaikennäköistä, aiheesta ja sen vierestä. Monet kuuntelivat hymyillen ja kiinnostuneen oloisina. Puhuin unen tärkeydestä, kohtuullistamisesta ja lempiaiheestani positiivisuudesta. Toivottavasti sain iskostettua hieman erilaisia ajatuksia niitä tarvitseville ja toivon, että positiivisuus löysi uusia uhreja.

Puhuin siitä, kuinka ei kannata polttaa itseään loppuun opiskeluissa, ei työelämässä. Kenelle me muka suoritetaan? Kenen takia muka kannattaa näännyttää itsensä? Ketä ja keitä palvelee ihminen, joka unohtaa itsensä ja hyvinvointinsa? Kerroin kuuntelijoille lyhyen version siitä, kuinka olen päätynyt uupumusmasennusdiagnoosista tähän pisteeseen. Pisteeseen, jossa herään joka ikinen aamu onnellisena uuteen päivään. Ja tuon voin sanoa käsi sydämellä. Herään i-han oi-ke-as-ti onnellisena i-han jo-ka i-ki-nen aamu. Enää en teeskentele onnellista, enää en ole ainoastaan ylipirteä SoMe-profiili. Nykyään olen i-han oi-ke-as-ti se ihminen. Suru on poissa, negatiivisuus on poissa. Ja osaan näköjään jopa tavuttaa!  

(sitten vielä toimituksen huomautus: tottakai välillä tulee asioita, jotka suututtaa, kiukuttaa, v*tuttaa, pistää itkemään tai aiheuttaa suurta mielipahaa. en kuitenkaan enää jää maleksimaan näihin tunnetiloihin, vaan yritän karistaa ne kannoiltani tai teen mitä pystyn muuttaakseni ne. jos en siihen pysty, hyväksyn ne ja jatkan elämääni. ei onnellisuus tarkoita sitä, että tuntee ainoastaan sitä yhtä vaaleanpunaista tunnetilaa tai sitä, että kieltää muiden tunteiden olemassaolon. mutta sitä suhtautumista niihin tunnetiloihin voi muuttaa, hallita tai opetella)  

Iltapäivällä pidin yliopistolla vielä omat juoksukoulut aloittelijoille sekä pidemmälle edistyneille. Tällä viikolla yliopistolaiset voivat kokeilla ilmaiseksi vielä CrossFittiä, joogaa, kahvakuulaa ja vaikka mitä. Hienoa, kun tällaisia viikkoja järjestetään ja vielä hienompaa, kun opiskelijat ja yliopiston henkilökunta lähtevät niihin rohkeasti mukaan.

Juoksutaukoni koki myös inflaation viikonloppuna. Lauantaina kokeilin tunnin verran polven kestävyyttä sunnuntain juoksukouluja varten. Sunnuntaina tuli sitten juostua yhteensä kaksi tuntia molempien juoksukoulujen kanssa ja tänään oli nuo yliopiston juoksuryhmät. Polvi kestää ihan hyvin, varsinkin ripeämpää juoksua, jolloin juoksutekniikkani on huomattavasti parempi, ja polvennosto tulee automaattisesti. Nyt kuitenkin lyön jälleen juoksuhanat kiinni ja otan rennosti tämän kuun viimeiset päivät. Hanat avautuvat vasta lauantaina, jolloin alkaa virallinen treenikausi nimeltään "Kohti UTTF 2015" eli kohti Ultra Trail Tour Finlandia, joka on muuten Suomen ensimmäinen ultrapolkujuoksu-cup.

Huomenna pääsen jälleen uimahalliin, jossa tavoitteena on päästä vaparia jo 75m putkeen. Sitten puuttuukin enää Ironmanin uintiosuudesta 3725m. Pikkujuttu.


Liikunnallista viikkoa kaikille! 


perjantai 24. lokakuuta 2014

Musertava aallokko.

Lokakuuta on vielä viikko jäljellä. Lupasin itselleni ottaa lokakuun rennosti juoksun kannalta, jotta palaudun kunnolla Vaarojen Ultralta. Lupaus on pitänyt, vaikka tällä viikolla jalat tuntuvat erittäin hyviltä ja mieli huutaa metsään juoksemaan.

Eilen uin 2 kilometriä ja ilokseni pystyin uimaan jo useamman kerran vapaauintia 50 metriä putkeen. Se toimii, jos pysyn rauhallisena ja keskityn pysymään rauhallisena, mutta onhan se rankkaa! Vaatii myös pääkopalta jonkin verran, kun huidot altaassa päästä päähän välillä henkeäsi haukkoen, välillä yskien ja välillä näyttäen eksyneeltä. Kerran menin ihan sekaisin, kun viereisen radan papasta tuli pieniä aaltoja, jotka melkein musersivat voimallaan minut alleen. Tämä tietää hyvää avovesiuintiin. Miten ikinä selviän meressä ensi kesänä, jossa on sitten ihan oikeita aaltoja ja pari sataa muuta triathlonistia samanaikaisesti? Selviän minä. Olen sen päättänyt. Hämmentävä hetki oli myös, kun sain erittäin lyhyen flow-tilan. Hetken aikaa vapaauinti tuntui jotenkin luonnolliselta, vaivattomalta. Ja sitten se mummo ui pää pinnalla rintaa mennen tullen vasemmalta ohi.

Olen edelleen surkea uinnissa, mutta ei se haittaa. Otan pisteitä itselleni siitä, että MINÄ EDES YRITÄN. Minä menin vihaamaani uimahalliin. Olen varmasti ylinolon näköinen, kun se lakkikin puristaa koko ajan ja korjailen uimalasejani kaiken aikaa. Välillä uin vaparia kymmenen metriä ja yritys päättyy yskänkohtaukseen tai siihen, että kellun hetken selälläni huilaten. Välillä huidon menemään keskittyneesti, omasta mielestäni täysillä ja tulen ohitetuksi valloittavan hymyn kera, mutta MINÄ EDES YRITÄN.

Jotenkin uinnin kautta innostuin koko yrittämisestä uudelleen. Haluan ehdottomasti kokeilla tämän syksyn aikana myös muita lajeja, joissa en ole uskaltanut käydä ennen. En osaa tanssia, pelkään hevosia. Toisaalta myös puulaaki-futis kiinnostaa ja vanha suola koripallon parissa janottaa, mutta katsellaan.

Kun pääsee yli epäonnistumisen pelosta tai siitä, mitä muut ajattelevat, vapautuu nauttimiseen paljon enemmän energiaa.

On se liikunta vaan niin kivaa ja nyt saa ottaa yhteyttä kaikki uinnin tekniikkaopastusta antavat. Olen valmis.






keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Yksi pelko vähemmän.

En pidä pankeista, en isoista juhla- tai urheilutiloista, en korkeista rakennuksista. Minua ahdistaa tuntemattomat rakennukset. Olen kuin koira. Ensin katson epäluuloisesti sisään, nuuhkin kynnystä, astun tassuillani varovasti eteiseen maaperää tunnustellen. Etenen lähellä seiniä, nuuskien tarkasti joka millimetrin. Päästyäni itse leijonan luolaan, haistelen tutkien sen jokaisen nurkan. Rauhassa, omaan tahtiin. Vasta sen jälkeen, kun tila on todettu täysin turvalliseksi, voin rentoutua. Vasta sen jälkeen voin miettiä, mitä mää täällä teen.

Uimahalliin meneminen on ollut itselleni vaikeaa. Viime vuodesta lähtien olen puhunut uintiharrastuksen aloittamisesta. Olen kirjoittanut siitä blogissa, uimapuvunkin ostin jo viime talvena. Miten se voi olla niin vaikeaa mennä uimahalliin ja mikä siinä uimahallissa niin pelottaa?

Olen käynyt uimahallissa uimassa viimeksi yläasteen liikuntatunnilla. En ole ikinä uinut vapaauintia, en ole ikinä hypännyt pää edellä altaaseen. Olen kuitenkin lapsesta asti tykännyt vedestä. En pelkää vettä. Osaan uida sammakkoa, selkää, koiraa ja kissaa. Osaan hypätä pommilla altaaseen ja kolmosesta mahalankun. Se kylläkin sattui, mutta uskalsin. 

Ei se voi olla se alastomuuskaan. Synnytyksen jälkeen kaikki oli nähty. Viimeisetkin yksityisyyden rippeet vietiin siinä tilaisuudessa, josta käteen jäi maailman tärkein Kahvakuula, kasa tikkejä sekä kauniit muistot häveliäisyydestä. Minun kroppani on minun kroppani, ei sen muille tarvitse kelvata.

Maanantaina puhuin jälleen kotona uimahalliin menemisestä. Olin oikein ostanut uimalasit ja uimalakin. Olin varannut uimahallikäynnille koko aamu- sekä iltapäivän, jotta ehtisin tarvittaessa tarkkailla uimahallia parkkipaikalta ja nuuskia sitä huolella. Sitten Mörökölli avasi lyriikka-arkkunsa: Lyön 20 eurosta vetoa, että et pääse huomenna uimahalliin. 

Se oli kättä päälle. Ilmaista rahaa tarjolla. Minähän en vetoja häviä.

Uimahallin parkkipaikalla oli hiljaista. Tuijotin hetken sisäänkäyntiä ja kävelin sisään "kerran se kirpaisee" ajatuksella. Yllätyksekseni ilmoitin vastaanotossa suuriäänisesti tulevani uimaan ensimmäistä kertaa. Pääsin portista pukuhuoneeseen, osasin käyttää pukukaappia ja kuulin kolmiäänisesti kuulutuksen, jossa kehotetaan käymään suihkussa ennen altaaseen menoa. Hetken huitomisen jälkeen osasin käyttää suihkua, sain uimalakin päähäni ja löysin altaalle. Menin altaaseen ja valmista. Mitä kummallista tässä muka oli? Tätäkö olin vältellyt kaikki nämä vuodet? Laitoin uimalasit silmille ja sukelsin. 

Uin reilun tunnin, 1800 metriä. Rauhallisesti, nopeasti, välillä tauottaen. Rintauintia, vapaauintia ensimmäistä kertaa elämässäni. Uin vähän koiraa, kissaa en kehdannut. Muistelin YouTuben opetusvideoita, katselin vapaauintityylejä kanssauimareilta. Mietin hengitystä, kokeilin rohkeasti erilaisia tapoja. Väsyin. En ollut koskaan tajunnut, kuinka paljon uinti vaatii hapenottokyvyltä. Olin innoissani. Mahtava treenimuoto!

Tänään kävin salilla treenaamassa, mutta huomenna kutsuu jälleen uimahalli. Käyn vielä joitakin kertoja uimassa yksikseni, koska haluan totutella veteen rauhassa nauttien tuosta uutuudenviehätyksestä ilman sen kummempia teknikkaopastuksia. Mutta sitten alkaa tekniikkatreeni. Haluan opetella vapaauinnin ja ottaa uinnin osaksi treeniohjelmaani. Ensi kesä ultrajuostaan ja kesällä 2016... no, jätetään vielä sanomatta...


Vaasan uimahalli oli hieno ja siisti. 
Pinnat siitä!


   

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Uutta treenikautta odotellessa.

En millään malta odottaa tulevaa treenikautta, mutta nyt on vaan pakko. Kaksi viikkoa on kulunut Vaarojen Ultrasta ja jalat eivät ole vielä valmiit kovaan treenikauteen. "Juoksijan polvi"-oireet löytyvät nyt kummastakin jalasta. Toisesta lievänä ja toisesta vähän enemmän kuin lievänä, mutta päivä päivältä ne helpottavat. Tämä ei ole mikään paha tilanne, aika auttaa ja sitä minulla vielä on. Rullausta, salia, venytyksiä, hierontaa. Sieltä se ratkaisu löytyy.

Tällä viikolla tein myös päätöksen ja päätin satsata kunnon menopeliin. Viikko Kanariansaarilla vaihtui Cyclocross-pyörään. Nyt voin treenata tuntimääräisesti vielä enemmän ja samalla säästää polviani juoksun tärähdyksiltä. Voin ajaa kiertotietä töihin ja tulla juosten kotiin. Seuraavana päivänä voin jälleen juosta töihin ja tulla pyörällä kiertotietä kotiin. Tai tehdä yhdistelmätreenejä, jolloin pyöräilen kaupungin toiselle puolelle poluille ja parin tunnin hölkyttelyn jälkeen poljen jälleen kotiin. Voin myös hankkia kotiin rullat, jolloin voin polkea paikallani kotona. Ja talvipakkasilla, joista nyt en hirveästi välitä, voin sekä juosta matolla että polkea pyörällä kodin lämmössä.

Tottakai nyt sitten pitää opetella uimaan. Jo viime talvena uhosin meneväni uimahalliin, mutta en ikinä päässyt sinne asti. Nyt työtilanne sallii myös uintitreenien aloittamisen aamupäivisin, joten loppu on itsestäni kiinni. Tiedän, että se olisi kivaa. Palan innosta oppia uusia liikeratoja, uusia tekniikoita ja ylipäätänsä kokea jotain uutta. En ole nimittäin ikinä uinut vapaauintia. En edes koulussa. Olen sammakkonaisia ja uin sujuvasti koiraa. Osaan uida myös kissaa, vaikka sillä ei kovin nopeasti eteenpäin pääse. Osaan kellua selälläni ja uskallan pitää silmät auki veden alla. Pommi onnistuu. En uskalla hypätä pää edellä veteen, mutta se pelko on voitettavissa. Kyllä näistä lähtökohdista voi jo suunnitella vaikka mitä!  

Joten varmasti osallistun johonkin triathlon-kilpailuun ensi kesänä. Ihan vaan, koska se on varmasti aivan älyttömän kivaa! Ultrajuoksu ja triathlon sopivat harjoituksellisesti hienosti yhteen, joten en malta odottaa!

Perheen pienin teki myös eilen ensimmäisen kiinnityksensä urheilutoimintaan. Kahvakuula jaksoi Vaasan Sportin luistelukoulussa hienot 30min. ja äiti hihkui ylpeänä kaukalon vieressä, kun jälkikasvu otti luistimiin ensituntumaa. Puolen tunnin jälkeen Kuula halusi makkaralle, joten siirryimme kilpahalliin syömään makkaraa sekä katsomaan Suomi-sarjaa. Poistuessaan kaukalosta Kuula totesi: "Tullaan uudestaan". Ja mehän tullaan.  


Niin jännittävää! 
Ainakin äidistä.

Tänään on kahdet juoksukoulun treenit, joten pääsen juoksemaan pitkästä aikaa vesisateeseen.


 

torstai 16. lokakuuta 2014

Paluumuuttaja.

Tänään tuntui ensimmäisen kerran Vaarojen Ultran jälkeen, että se suurin väsymys on vihdoin poissa. Muistan tuon saman väsymyksen Karhunkierroksen jälkimainingeista. Tuo väsymys on osaksi henkistä,  suureksi osaksi fyysistä ja se ei lähde päivässä, ei kahdessa. Se on vähän niinkuin krapula onnistuneiden bileiden jälkeen. Hymyilyttää, ehkä vähän naurattaa ääneen, mutta olo on silti kamala. Tämä krapula on samanlainen, mutta se kestää sellaiset 11 päivää.

Kävin äsken joogassa ensimmäisen kerran neljään vuoteen. Olen tehnyt kotona jooga-liikkeitä ja joskus vetämissäni jumpparyhmissä ollaan kokeiltu joogan voimakkaita sotureja tai aurinkotervehdystä. Nyt luulin meneväni joogaan, jossa vähän hengitellään ja hengaillaan. Olin asennoitunut makaamaan lattialla ja ottavani ehkä pikku torkut, mutta mitä vielä! Tässä joogassa oli lyhyet tauot ja tehtiin töitä hikihatussa 65min, jonka jälkeen rentouduttiin reilu viisi minuuttia. Lantioni huusi apua, lonkankoukistajani lähettivät savumerkkejä ja takareiteni laski hikilammikkooni pelastuslautan.


Joskus tein joogaa sujuvasti, kauniisti, pehmeästi. Se oli aikaa, jolloin juoksu oli vain yksi monista harrastamistani lajeista. Vaikka lajien kirjo ei ole pelkästään rajoittunut juoksuun, nämä ylimenokaudet ovat hyviä herättäjiä. Kroppa tarvitsee monipuolista rasitusta, erilaisia liikuntamuotoja, vastakohtia, liikkeiden kontrasteja. Silloin se ottaa vastaan rasitusta optimaalisemmin ja väitän, että "run less, run faster(farther)" toteutuu monessa tapauksessa.

Viikonloppuna jatkuu joogaharjoitukset. Joogaopettajan mielestä liikkuvuuteni oli kuitenkin yllättävän hyvä juoksijaksi. Siitä on hyvä lähteä. Ehkäpä voin jälleen muutaman viikon päästä nauttia koko sydämelläni joogasta, kun kroppa löytää tutut liikeradat uudelleen.  

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kauden aloitus.

Olen menossa reilun viikon kuluttua puhumaan yliopistolle siitä, kuinka yhdistää työ, opiskelu ja liikkuminen. Kun minua pyydettiin luennoimaan aiheesta, olin niin tyytyväinen. Aihe on lähellä sydäntäni ja suhtaudun aikatauluttamiseen kuin Rubikin kuutioon. Välillä suunnitelmia tehdään pitkälle tulevaisuuteen, välillä kausittain, viikoittain tai edellisenä iltana. Suunnitelmista suurin osa kaatuu, häviää, kompastuu tai unohtuu. Joskus ne etenevät yskien, joskus ne eivät etene ollenkaan. Uudet suunnitelmat luodaan salamannopeasti, kekseliäästi, aikatauluja huiputtaen. Ilman stressiä, ilman suorituspaineita, nauttien. Ja kaiken lopussa ei seiso pelkästään kiitos, vaan onnistunut treeni. 

Kuola suusta valuen istun nahkaisessa valtijattaren tuolissani silittäen kehräävää chihuahuaa. Ajatukset ovat jo tulevassa treenikaudessa, tulevissa suunnitelmissa ja aikataulutuksissa. Kuinka mahduttaa aikatauluihin niin paljon monipuolista treeniä, että selviän kevään NUTS Karhunkierrokselta (160km) maaliin? Pää pursuaa ideoita ja mieli on valmis syöksymään uuteen treenikauteen.

Mutta minä maltan vielä muutaman päivän, vaikka tekisi jo mieli kurvata maastojuoksukengissä nauttimaan syksyisestä luonnosta tutuille poluille. Eilisessä hieronnassa huomasin, että jalat tarvitsevat vielä lepoa. Polvissa tuntunut oireilu juontaa juurensa kireisiin takareisiin, loitontajiin, pakaraan, alaselässä jumissa olevaan hermoon. Tilanne korjaantuu helposti levolla, hieronnalla ja kevyellä lihaskuntotreenillä, joka aktivoi tukilihaksistoa. Olen antanut itselleni luvan juosta juoksukoululaisten kanssa jälleen sunnuntaina, joten arvaten lasken tunteja, mutta sen jälkeen tämä juoksemisen down-shiftaus jatkuu vielä koko lokakuun.

Toisaalta tuntuu mahtavalta tehdä jotain muuta, vaikka mieli lenkkipoluille jo vetääkin. Ensi viikolla kokeilen ainakin CrossFittiä ja menen sinne uimahalliin, jossa lupasin käydä jo viime vuonna. Ajattelin myös pitkästä aikaa käydä Bodystepissä, Bodyattackissä ja Spinningissä. Ohjelmaa siis riittää, mutta mikään ei ole mahtavampaa kuin liikunnasta nauttiminen. Paitsi jäinen piparkakkutaikina. Jep, sillä saralla kausi on jo aloitettu. 


Öjenin luontopolulta. 




maanantai 13. lokakuuta 2014

Epäonnistu!

Elämässäni on varmasti ollut enemmän epäonnistumisia kuin onnistumisia, mutta ei se haittaa. En olisi nyt tässä, elämässä elämäni parasta aikaa, jos en olisi ottanut riskejä ja päästänyt irti vanhasta. En jaksa pelata varman päälle, en jaksa odottaa, että jotakin tapahtuu. Haluan tehdä asiat itse.

Hyvin harvoin olen jäänyt miettimään tai suremaan epäonnistumisia, vaan olen yrittänyt oppia niistä, ja siirtänyt nopeasti katseen tulevaan. Jokainen epäonnistuminen on vähentänyt entisestään pelkoa epäonnistua. Se, kun ei maata kaada ja loppujen lopuksi - mitä väliä.

Liikunta-alalla törmää jatkuvasti ihmisten pelkoihin. Osaanko? Pärjäänkö? Olenko huonoin? Monella on valtavan huonoja liikuntakokemuksia takanaan ja nämä kokemukset seuraavat pitkälle. Kuntosalille meno on vaikeaa, koska kaikki tuijottavat. Sama juttu jumppatunnilla. Mitä, jos en pysy jumpassa mukana? Olen aloittanut nyt kaksi aloittelijoiden juoksukoulua ja osa kiinnostuneista ei valitettavasti ole uskaltanut lähteä mukaan, koska pelkäävät olevansa liian huonossa juoksukunnossa. Juuri heille aloittelijoiden juoksukoulu on olemassa!

Arvatkaapas mitä:

Monet katsovat kunnioittaen aloittelijaa, joka ei pysy mukana jumpassa, mutta silti yrittää!
Moni kokeneempi kuntosalikävijä on todella otettu, jos aloittelija kysyy heiltä apua!
Tiedän myös kasan juoksijoita, joista jokainen nostaa peukun aloitteleville lenkkeilijöille!

Kannattaakin ennemmin miettiä, mikä niitä ihmisiä oikein vaivaa, jotka tuijottavat naureskellen aloittelijoita kuntosalilla tai vaikka ylipainoisia lenkkeilijöitä. Eiköhän se suuri tyyppivirhe ole näissä ihmisissä, ei suinkaan teissä rohkeissa aloittelijoissa.

Antakaa itsellenne mahdollisuus rohkeuteen.  

Jos haluatte aloittaa juoksemisen, koskaan ei ole liian myöhäistä. Laita lenkkarit jalkaan ja mene kotiovesta ulos. Kävele vartti ja juokse sen jälkeen muutama minuutti rauhallisesti. Niin rauhallisesti, että kävelisit itsesi ohitse. Muutaman minuutin jälkeen kävele jälleen jonkin aikaa. Juokse sitten uudestaan. Rauhallisesti. Annan itsesi nauttia rauhallisuudesta. Nyt ei ole kiire mihinkään. Tee juoksukävelyä vartin verran. Kävele sen jälkeen vielä vartti. Pidä huoli siitä, että syke ei nouse liian korkealle. Sinulla on koko ajan miellyttävä olo. Kotona voit kertoa käyneesi juoksulenkillä.

Kaikki ovat olleet joskus aloittelijoita.

Eikös huomenna ole hyvä päivä aloittaa lenkkeily?

Liikunnan iloa,
Miia




sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Vaarojen rääppiäiset ja blogin tulevaisuus.

Nyt on kulunut viikko Vaarojen Ultralta ja elämä, etenkin se fyysinen, voittaa jälleen. Alkuviikko meni tuskaillessa kipeiden varpaiden kanssa. Kengät eivät menneet jalkaan ja kävely oli hankalaa. Rakkoja oli useampi ja kynsistä lähtee irti varmaan kolmisen kappaletta. Keskiviikosta sitten iski aivan järkyttävä väsymys. Kroppaan tuli myös aivan mieletön turvotus ja vaa'an mukaan ylimääräistä nestettä oli lähes neljä kiloa. Tähän osasyynä on kisan ympärillä muuttuneet ruokailutottumukset, kisan jälkeinen hyvin vähäinen ja levoton uni, keskeneräinen palautuminen ja varmasti myös flunssa, josta en ollut vielä täysin palautunut. Onneksi pystyin loppuviikosta nukkumaan hyvät yöunet ja ottamaan parina iltapäivänä päiväunet, joten ylimääräinen neste hävisi omaan tahtiinsa.


Eilen meni jo kumpparit jalkaan.

Suurin yllätys oli, että lihaskivut ovat hyvin vähäiset. Toisessa reidessä kireä jänne aiheutti kävellessä juoksijan polven oireita vielä loppuviikosta, mutta kropan kipupisteet olivat lähes tulkoon siinä. Kirjoittamisesta (ja älypuhelimen jatkuvasta näpräyksestä) aiheutuneet olkapääongelmat myös loistivat poissaolollaan, vaikka olen jokaisessa kesän kisassa kärsinyt sen tuomasta hartian väsymisestä. Mörökölli hieroi hartiaa yhtenä iltana ja totesi sen olevan parempi kuin vuoteen. Myös kisassa vaivannut polvi oli täysin ok. Tuo kisan jälkeinen kireä jänne tuntui juuri siinä "paremmassa" polvessa.


Kengätkin on ihan kunnossa Vaarojen jäljiltä. 
Mitä nyt vähän kurassa.

Alkuviikosta pidin yhteensä kuusi tuntia keppijumppaa. Ensimmäiset tunnit olivat "jokseenkin" jäykähköjä, mutta keskiviikkona homma sujui jo entiseen malliin. Salitreenin tein perjantaina ja muuten olen sitten vain ollut. Syke on edelleen hieman tavallista korkeampi, mutta sen tasaantumiseen menee helposti muutama viikko. Ensimmäinen juoksulenkki on vuorossa tänään, kun aloitan aloittelijoille tarkoitetun juoksukouluni. Lokakuussa tulen juoksemaan ainoastaan juoksukoulujen lenkit, jotka ovat 2-3 kertaa viikossa, jos maltan. Muuten käyn kolmesti viikossa salilla, pyöräilen, joogaan, keppijumppaan, metsäretkeilen Kahvakuulan kanssa, venyttelen ja yritän saada itseni uimahallille. Nyt nautitaan monipuolisesta liikunnasta unohtamatta sitä tulevaisuudessakaan!


Eilen oltiin pari tuntia metsässä Kahvakuulan 
ja Samin-chihun kanssa.

Ensi vuodeksi otin aikamoisen haasteen, kun ilmoittauduin NUTS Karhunkierrokselle. Matkana on vaatimaton 160km Rukalla, joka on siis ihan naurettavan vaativa matka. Mutta minä pidän haasteista ja minä pidän treenaamisesta. Seuraavat 7 kuukautta, alkaen marraskuusta, on pyhitetty tuolle matkalle. Ensi vuosi tulee muutenkin olemaan huikea, joten nyt on pidettävä paikat kunnossa ja pääkoppa virkeänä:

Maaliskuussa TranGranCanaria, Espanja 83km
Toukokuussa NUTS Karhunkierros, Ruka 160km
Heinäkuussa NUTS Midnight Sun Trail Ultra, Ylläs-Hetta 125km
Lokakuussa Vaarojen Ultra, Koli 86km.

Samalla osallistun Ultra Trail Tour Finlandiin, joka on kolmen osakilpailun ultracup. Nyt haetaan lisää kestävyyttä, jotta saan itselleni unelmien syntymäpäivälahjan vuonna 2017. Silloin haluan juhlia 40-vuotisjuhliani samalla, kun rämmin nelinkontin eteenpäin jossain päin maailmaa lähes pari kolme vuorokautta valvoneena. Hieman on bilettämisen määritelmä muuttunut viime vuosina, mutta voin kertoa, että olo on seuraavana päivänä ihan sama.  


Meistä toinen meni jälleen huomattavasti kevyemmin mäen alas.

Sitten toiseen asiaan, blogin tulevaisuuteen:

Viime aikoina monet tuntemani bloggaajat ovat lopettaneet bloginsa tai suunnittelevat sitä vakavasti. Se vie paljon aikaa (jos sitä kirjoittaa usein), se stressaa (pitäisi kirjoittaa useammin), siinä antaa helposti itsestään yksipuolisen kuvan (bloggaaja ei ole pelkkä heijaste blogistaan) ja jos haluaa menestyvän blogin (josta voi saada korvausta ym), sen eteen on oikeasti tehtävä töitä.

Itse olen jo pidemmän aikaa halunnut tehdä blogin suhteen jotakin, joten minä ajattelin tehdä nyt toisin. Jatkan blogiani, mutta päivitän sitä lähes päivittäin. Laitan siis lisää vettä myllyyn. Blogi tulee suuntautumaan entistä enemmän juoksemiseen, treenivinkkeihin ja motivaatioon. Pyrin kertomaan asioita aloittelijoille ja aloittelijoiden näkökulmasta, koska varsinkin teillä aloittelijoilla on suuri paikka sydämessäni. Teidän kanssanne olen tehnyt eniten töitä liikunta-alalla ollessani ja kuullut lukuisia tarinoita motivaation puutteesta liikuntavammoihin, jotka iskevät juuri innostuksen ollessa suurimmillaan. Haluan olla esimerkki, että lapsiperheessä liikkuminen voi olla hauskan kekseliästä ja joskus on tarpeen olla terveällä tavalla itsekäs. Haluan näyttää, että kovakin treenaaminen voi olla pirun hauskaa. Haluan osoittaa, että töitä tekemällä kaikki on mahdollista. Ja lukijoiden pyynnöstä, haluan myös kertoa teille tarkemmin treeneistäni ja matkastani kohti NUTS Karhunkierros 160km, kulkien TransGranCanarian kautta.

Tervetuloa mukaan seuraamaan tarinoita myös jatkossa!

Mukavaa sunnuntaita,
Miia
   





  

maanantai 6. lokakuuta 2014

Vaarojen Ultra 86K 2014.

LÄHTÖ:

Lauantai 4.10.2014, Koli. Nenä tukossa, kurkku täynnä limaa. Peruin jo alkuviikosta osallistumiseni räkätaudin takia, mutta tässä lähtöviivalla näköjään seison. En koskaan treenaa kipeänä, terveys on minulle tärkeä juttu. Flunssan pahin vaihe oli kuitenkin jo kaksi viikkoa sitten, jolloin kärsin kurkkukivusta pari päivää. Sen jälkeen alkoi tämä hillitön räkävaihe. Lähtöviivalla tunsin itseni muuten täysin terveeksi, mutta jatkuvaan niistämiseen ja köhimiseen meni välillä hermot. Ajattelin ottaa rauhassa, katsoa kilometri kilometriltä, askel askeleelta. Jos flunssa alkaa vaivata tai väsyn liikaa, lopetan heti. Jos sydämessä tai keuhkoissa on pieniäkin tuntemuksia, lopetan heti. Minun ei ole pakko juosta kahta kierrosta (86km), vaan voin lopettaa yhteen kierrokseen tai ihan koska vaan. Nauttimaan tänne on tultu ja pitämään hauskaa.


Lähdöstä.
Kuva Jouko Kaarteenaho.

En ollut juurikaan ehtinyt jännitämään juoksua viime päivien aikana, koska koko ajatusarsenaalini oli ollut tämän hiipuvan räkätaudin ympärillä. Jotenkin vaan ajattelin, että matka on pitkä. Missään vaiheessa ei kannata luulla, että pahin on takana, koska se pahin voi tulla koska tahansa. Vasta maalissa olet turvassa.


Matiaksen kanssa lähdössä. 
Aurinko nousi juuri. Aste pakkasta. 
Kaunista.

1KM:

Todella rauhallisesti liikkeelle. Nauroin viime vuoden hötkyilylleni, kun mulla oli muka ihan hirveä kiire alun ruuhkassa. Silloin en vielä tiennyt, että matka on oikeasti pitkä ja tänä vuonna se olisi parhaassa tapauksessa vielä kaksi kertaa pidempi. Ensimmäisessä alamäessä huomasin, että porukkaa jäi taakse. Mitä? Olenko oppinut juoksemaan alamäkiä? Jatkoin jutellen ihmisten kanssa ja etenin omaan tahtiin.

5KM:  

Ensimmäisillä tieosuuksilla se iski. Polvikipu. Se sama tuttu polvikipu, jonka takia keskeytin Vaasa Maratonin kuukausi sitten. Se polvikipu, josta en ole kuullut kuukauteen yhtään mitään. Vilkaisin tien vieressä olevaa kylttiä, joka kertoi matkaa taittuneen komeat 5km. VIISI KILOMETRIÄ! Maaliin on enää 81km. Sen saavuttaminen on täysi mahdottomuus. Muistelin, että viimeksi polvikivun alkamisesta meni noin kuusi kilometriä keskeytykseen. Olisin kyllä kestänyt tämän jatkuvan niistämisen ja nenän tukkoisuuden, mutta pitikö tuon polven nyt mennä. Siihen en ollut varautunut ollenkaan. Tämä reissu taitaa jäädä kesken.    

(polviongelmieni diagnoosit on muutenkin aika kirjavaa luettavaa alkavasta nivelrikosta kulumaan, joten todellinen syy polvikipuuni voi olla myös monen asian summa. tässä vaiheessa terkkuja vilkutuksen kera sille ihanalle lääkärille, joka kielsi kaiken kovan liikunnan vuonna 2009 ja käski kouluttautumaan uudelleen pois liikunta-alalta) 

10KM:

Pystyn juoksemaan maastossa paremmin, tieosuuksilla hyvin huonosti. Ylämäessä kipu laukeaa hetkeksi ja pystyn juosta pieniä pätkiä kivutta. Polvi on siis tänään kunnossa. Polvi kestää kyllä, sen mekaniikassa ei ole nyt vikaa. Vika on jälleen muualla. Takareisi tuntuu tukkoiselta, loitontaja on kuin viulunkieli. Painan hermoa selästäni. Jossakin siellä se vika on. Se on jälleen se sama jumittava hermo. Sieltä se lähtee. Kunhan nyt vaan pääsisin Ryläykselle. Siellä on nousua ja pehmeää alustaa. Voin sitten kävellä lopun tieosuudet, koska en satavarmasti voi juosta kovalla tiellä. Sitten lopetan leikin puoliväliin. Nimeän kesäni "keskeytyksien kesäksi". 

15KM: 

Ei ole kiire mihinkään. Välillä kävelen ja sitten taas juoksen. Päästelen porukkaa ohitseni. Pissahätä. Seuraavaan huoltoon ei olisi enää pitkä matka, joten ehkä siellä voisin pysähtyä. Vesistön ylitys soutuveneellä on aina yhtä kiva kokemus, vaikka olen todella huolissani matkan jatkumisesta.

17KM:

Kiviniemen huolto. Mukavaa huoltoporukkaa, kuten kaikilla huoltopisteillä. Naureskellaan. Heidän osoittamaan vessapaikkaan on mielestäni liian pitkä matka hädän akuuttisuuteen verrattuna, joten jatkan heti matkaa täytettyäni juomapullot. Kohta se Ryläys alkaisi. Paha, pahempi, Ryläys. Viime vuoden painajainen, jossa en kovin montaa juoksuaskelta ottanut, mutta se olisi hyvä polvelleni se. En tiennyt yhtään, mitä kello on. En ottanut mukaan nopeusmittaria, en edes tavallista kelloa. Puhelimeni oli repussa alimmaisena, joten en todellakaan jaksanut sitä sieltä kaivaa.

22KM:

Näen mahtavan notkelman pohjalla maailman kauniimman järven ja asettaudun ehkä kaikkien aikojen hienoimmalle kyykkypissalle. Minulla ei ole kiire mihinkään ja etenen edelleen rauhassa kohti Ryläystä.

23KM:

Heti Ryläyksen alussa tapaan Katin, keneen pikatutustuin lähtöviivalla. Katilla on myös ongelmia polven kanssa ja hän oli kaivanut esiin särkylääkepussin. "Otatko sinä?", kysyy Kati. Minähän en käytä särkylääkkeitä. Vedän vaan inkiväärikapseleitani, pakuriteetä ja raakaruokaa. Luonto on mun lääkekaappi. Mutta hei! Sodassa, rakkaudessa ja ultrajuoksussa kaikki on sallittua! En uskonut tippaakaan, että joku Burana mitään tehoaisi, mutta mitä ihmettä! Hetken kuluttua jalka on kuin onkin kunnossa ja pääsen jatkamaan matkaa.


Ryläykseltä.
Kuva Teemu Saramäki.

29KM:

Peikkometsä Ryläys loppu. Slut. Mitä? Oliko tämä se viime vuoden kauhistus. Ei herranen aika sentään. Joko joku on tasoittanut polkua tai minä olen kehittynyt polkujuoksijana? Sitä paitsi se oli kivaa. Polvi tuntuu edelleen hyvältä. Tuleva maantieosuus kuitenkin pelottaa. Ärtyykö polvi siitä yli särkylääkkeen tehon? Olen aivan varma, että joudun kävelemään tieosuudet.

32KM:

Pikainen huolto ja tieosuus alkaa. Jännittää, jännittää ihan hirveästi. Näen huollossa Timon, jolla on särkylääkettä. Timo ja särkylääkkeet lähtisivät perääni, joten pääsisin ainakin maaliin asti, jos särkylääkkeen teho loppuu. Mielessäni puoliväli oli nyt maali. En jatkaisi matkaa siitä. 11km to go.

34KM:

Särkylääkkeen teho hiipuu ja kipu palaa. Juoksu on tuskaa. Tiedän, että jos juoksen väärässä asennossa välttäen kipua, rikon itseni muualta. Samassa näen tien laidassa kannustavan Tommin! Mahtavaa nähdä tuttuja! Tommilla ei ole särkylääkettä. Käännän katseeni eteenpäin ja siellä on kanssajuoksijani Sanna. Mikä säkä! Sannalla on särkylääkettä ja kymmenen minuutin päästä jalkani on jälleen erittäin yhteistyökykyinen. Sannan kanssa loppumatka menee leppoisasti jutellen ja hän kertoo, että hyvin ollaan aikataulussa, jos mielii toisella kierroksella Ryläykseltä pois ennen pimeää. En edelleenkään tiedä, mitä kello on. Sanna sanoo jotain, mutta luulen, että hän sanoo ajan väärin. Matka menee nopeasti Sannan kanssa. Mietin ainoastaan puolivälin maalia. 

43KM, puoliväli, Ukko-Kolin huippu:

Mörökölli on vastassa loppunousun viimeisessä puristuksessa, joka kestää kaiken kaikkiaan reilut kaksi kilometriä. Hän on vähän huolestuneen näköinen. Niistän edelleen koko ajan, mutta tunnen olevani kunnossa. Olenhan tullut todella rauhallisesti. Olen vähän ylpeä itsestäni, kun osasin ottaa näinkin rauhallisesti. Mörökölli kertoo, että ystäväni on keskeyttänyt. Juostessani maalista huoltoon tavaroideni luokse, mietin myös keskeyttämistä tosissani. Ilta on vasta nuori. Voisin mennä saunaan, laittaa itseni ihmisen näköiseksi, pitää hauskaa aamuun asti. Sitten Mörökölli sen sanoo: "Menit kuitenkin aika lujaa tämän alun". Naurahdin. En todellakaan mennyt. Kävelin ylipaljon polven takia. Mörökölli jatkaa: "Mutta ethän sää hävinnyt sun viime vuoden ajalle kuin kymmenen minuuttia, kello on vasta yksi". Häh! En nyt oikein ymmärrä. Olen siis edennyt vasta kuutisen tuntia, lähes yhtä pitkään kuin viime vuonna, kun juoksin ainoastaan 43km ja olen tällä hetkellä todella hyvävoimainen. Mörökölli kysyy varovasti: "Aiotko lähteä toiselle kierrokselle?". Kyllä minä kuule aion. Sanon vielä Köllille, että tässä sitten kestää vielä hetki. En aio edelleenkään nostaa sykettäni liikaa ja äärirajoille en mene. Samalla näin Sannan lähtevän toiselle kierrokselle ja lyöttäydyin hänen mukavaan seuraansa.

45KM:

Jutellaan Sannan kanssa niitä näitä. Otan edelleen ylämäet rauhassa ja nautin alamäistä. Polvi tuntuu hyvältä, mutta minulla on hieman oksettava olo. En kuitenkaan välitä siitä. Olen todella onnellinen, että pystyin jatkamaan matkaa. Olen vaan niin onnellinen, koska olin jo ehtinyt luovuttamaan polven takia. 

50KM - 60KM:  

Flow. Parasta juoksua koko matkalla! Annan vaan mennä! Etenen metsässä yksin ajatusteni kanssa. Tiedän, että seuraavaan huoltoon Kiviniemeen on pitkä matka, mutta en välitä. Tiedän, että maaliin on vielä pitkä matka, mutta en välitä. Otan askeleen kerrallaan ja tunnen edelleen valtavaa onnellisuutta, että saan jatkaa matkaa. Päässäni soi Magnus Ugglan biisi:

"Det är värt att leva fattigt ett tag
om man får vara kung för en dag"

Samanaikaisesti naurattaa ja itkettää tuo lause. Nuo sanat sopivat täydellisesti tähän harrastukseen, joka syö joka pennin kirstun pohjalta, mutta antaa niin valtavasti.  

62KM:

Samassa, kun aloitan toistamiseen kiipeämisen Ryläkselle, tunnen vasemmassa jalkaterässä jotakin. Inov-8 Oroc 280 merkkiset kengät ovat toimineet täydellisesti koko matkan, mutta nyt varpaissa tapahtuu jotakin. Jälleen seison keskellä ei mitään ja ihmettelen. Mitähän tässä pitäisi tehdä? Kipu varpaassa on aivan valtava. Mitähän siellä tapahtuu? En pysty ottamaan yhtään askelta. Pakko tutkia. Otan kengän pois jalasta. Samassa muistan jonkun kokeneen ultraajan blogikirjoituksen "suurin virhe on ottaa kenkä pois jalasta!" Laitan kengän välittömästi takaisin jalkaani suuren kivun siivittämänä ja jatkan nilkuttaen matkaa. Välillä kipu viiltää niin, että meinaa tulla pissat housuun, vaikka ei ole edes pissahätä. 

65KM:

Jossain vaiheessa kipu katoaa. Se vaan katoaa ja matka jatkuu. Tajuan, että Ryläyksen jälkeen ei ole enää pitkä matka maaliin. Asennoidun siihen, että lopun maantieosuudet kestävät tajuttoman kauan. Asennoidun myös siihen, että loppunousu kestää ihan tajuttoman kauan. Nyt ei saa antaa keskittymisen kadota. Etenet rauhassa, askel askeleelta! Nautit matkasta, et maalista - vielä. Jossain vaiheessa Ryläksellä on jälleen Tommi kannustamassa ja saan siitä uutta intoa. Saan myös seuraa Ryläyksen loppuvaiheeseen, joten on jälleen kiva vaihtaa ajatuksia kanssajuoksijan kanssa. 

70KM:

Ryläykseltä ulos valoisalla! Jee! Tuuletukset! Se oli yksi tavoitteistani ja se toteutui. Jalat tuntuvat edelleen hyviltä, ei ole mitään suurempia ongelmia. 

76KM:

Viimeinen huolto. Pysähdyn ja kaivan otsalampun repusta jo valmiiksi. Enää en pysähdy kertaakaan, vaan nyt mennään viimeiset kilometrit putkeen. Jatkan jälleen matkaani yksin tietä pitkin. Saan juosta aika kauan valoisalla ennenkuin tulee täysin pimeää. Nyt on pistettävä otsalamppu ensimmäistä kertaa päähän muualla kuin pimeässä vessassa. Kyllä, tapanani on kokeilla kaikkia varusteita ensimmäistä kertaa vasta kisoissa. Pysyy niinkuin jännitys yllä.

82KM:

Ei ole enää pitkä matka. Nyt mennään! Pimeä maantie vähän tylsistyttää, mutta kohta maantien laidassa on joukko toimitsijoita. He kannustavat kovaäänisesti ja yltyvät rivissä oikein aaltoihin. Mua naurattaa niin, että alan yskiä. Kiitän ihanasta kannustuksesta ja saan taas potkua. Muistelen viime vuotta. Kaikki ultramatkan juosseet olivat mielessäni sankareita. Miten joku edes pystyi juoksemaan Kolilla kaksi kierrosta? Sehän oli ihan hirvittävän paljon. Ne on kyllä ihan kamalan kovakuntoisia tyyppejä. Juoksijoita. Oikeita ultrajuoksijoita. Ja nyt minä itse lähestyin maalia. Miten tässä näin pääsi käymään? 

83KM:

Leivon Ali huristaa autolla ohi ja huutaa ikkunasta vielä viimeiset tsempit. Nyt mennään eikä meinata! Melkein perillä! Loppumatka kipuaa ensin kolmen laskettelurinteen poikki viistottain Ukko-Kolin puoleen väliin. Tätä sanotaan valenousuksi. Sen jälkeen reitti laskee takaisin maantielle satamaan, josta vasta alkaa viimeinen, reilun kahden kilometrin kova nousu Ukko-Kolin huipulle. Tiedän, että valenousun päältä laskeva alamäki on viimeinen osuus, jossa polulla on hieman juurakkoa. Muuten reitti on pohjaltaan helppo. Minulla on hyvin voimia jäljellä, joten päätän juosta alamäen mahdollisimman nopeasti. Otan otsalampun pois käteeni, jotta saan sen valaisemaan polkua hieman lähempää jalkojani. Älkää ottako otsalamppua pois päästä! Älkää! Pudotan otsalampun polulle ja se sammuu. Metsä on ihan pilkkopimeä, en näe yhtään mitään. En edes tiedä, mihin päin polku lähtee. Olen viiden minuutin päässä satamasta, mutta en näe mitään. Etsin lamppua kontillani, mutta sen patterit ovat irronneet pesästään ja ne oli pitkin polkua. Löydän kolmesta patterista kaksi. Nyt pitää jälleen ajatella. Puhelin. Missä on puhelin! Kestää ikuisuus, ennenkuin löydän puhelimen reppuni pohjalta. Yritän valaista reittiäni näytön valolla, mutta eihän siitä ole mihinkään. Tiedän, että Iphonessa on taskulamppu, mutta en tiedä missä. Jaahas. Mitäs sitten? En minä nyt tähän voi jäädä odottamaan seuraavaa. Onkohan AppStoressa taskulamppuja? Keskityn. Kerään ajatukset. Mistä napista saa netin päälle? Yksinkertaiset asiat tuntuvat vaikeilta muistaa. Okei. Asetukset ja mobiilidata. Toimi nyt netti, toimi! Sitten AppStore ja haku. "Flashlight". Lataa, lataa, lataa. Lataa nyt perhana! Aina välillä päätän jatkaa matkaani ja totean, että en näe yhtään eteenpäin. Vihdoinkin lataus on valmis ja jatkan varovasti matkaani Iphonen valaistessa tietäni. En uskalla juosta lujaa, puhelin ei saa missään tapauksessa tippua. Millä minä sitten päivittäisin illalla SoMen? 

84KM:   

Saavun metsästä tielle. Nyt ollaan jo todella lähellä maalia. Enää viimeinen loppunousu! Ja mitä näen! Kaikki ihanat "Kestävyyttä pintakaasulla 24/7"-tyypit ovat Köllin kanssa kannustamassa satamassa! Mikä fiilis! Kiristän askelta. Niin lähellä, niin lähellä. Aloitan huutojen säestämänä loppunousun kohti Ukko-Kolin huippua. 

85KM:

Nousen Ukko-Kolia päättäväisesti. Reidet ovat väsyneet, mutta jaksan hyvin. Luulin olevani ihan puhki tässä vaiheessa, mutta en ole. Juoksen muutamat suorat sekä loivat kohdat, muuten kävelen jyrkät kohdat. Olen asennoitunut siihen, että tämä kestää. En odota loppua, koska edelleen menen askel askeleelta. Maali on vasta maalissa. 

86KM MAALI:

Näen jälleen Mörököllin ja pintakaasuttelijat, jotka yllyttävät juoksemaan vielä viimeisen ylämäen maaliin. Annan mennä ja ylitän maaliviivan. Se on nyt tässä. "Valmishta", huutaisi Kahvakuula 3v. Päällimmäinen tunne maaliviivalla on kiitollisuus. Pelkäsin keskeytystä viiden kilometrin kohdalla, olin varma siitä 10km:n kohdalla. Olin antanut sille ajatukselle paikan ja olin sinut sen kanssa. Jos polvi ei kestä, ei se kestä. Silloin on pakko antaa olla. Mutta tässä sitä nyt ollaan. 


Onnellinen, kiitollinen.
Aika oli 13h ja 19min.
Sijoitus 6.

Vasta maalissa tajusin, että juoksin kaksi maastomaratonia putkeen. 
Onneksi en tajunnut sitä puolivälissä. 

Ensi vuonna flunssa pois, polvi kuntoon, kenkä jalassa ja lamppu päässä.
Tavoitteeksi alle 12h.











torstai 2. lokakuuta 2014

Virvon, varvon, argh.

Edellisessä postauksessa kerroin, että olen toipumassa flunssasta. En ollut huolissani, sillä olo oli jo parempi ja juoksuunkin oli ruhtinaalliset viisi päivää. Maanantain hieronta todennäköisesti laukaisi jonkun vielä uinuneen solukon, joka iski maanantain ja tiistain välisenä yönä räkäkiväärein sekä limalingoin. Tuloksena oli tuskien sävyttämä tiistai. Ei ehkä olon kannalta, vaan sen tuskastuttavan tunteen takia, että kauden pääkisa oli tahtomattani jäämässä väliin.

Tiistai-iltana kesken ohjaamani keppijumpan tein vaikean päätöksen. En lähde Kolille. Tullessani töistä tirautin v-kyyneleen ja ilmoitin asiasta sosiaaliseen verkostooni. Apuun riensi pieni Kahvakuula, joka kaikesta tietämättömänä (tai tässä uskossahan me taaperoiden vanhemmat olemme) halasi minua pitkään ja sanoi "mamma, ei se haitaa". Söin lohdutuksekseni paketillisen Kolille tarkoitettuja geelikarkkeja ja alistuin kohtalooni.


"Se on vaan yksi kisa, uusia kisoja tulee aina, älä leiki terveydelläsi."
Fiilikseni näihin lauseisiin on sama kuin 
vuoden 2000 joulupöydässä.
Uskaltaisitko pyytää tältä neidiltä rosollia?

Nuo kuvatekstissä olevat lauseet ovat tuttuja vakilauseita, joita olen kirjoitellut netissä muille kohtalotovereille kuukausien ajan. Tottahan ne ovat. Samat lauseet soivat nyt omassa päässäni, mutta se ei tehnyt ratkaisua helpommaksi.

Keskiviikkoaamuna oli kylmä. Lämpötila oli käynyt pakkasella ja auton ikkunoiden raappaaminen tuntui yllättävän hyvältä. Olin edelleen räkäisen tukkoinen, mutta olo oli selvästi parempi. Aamun keppijumpassa kroppa antoi jo hieman periksi ja otin vielä varmuuden vuoksi päiväunetkin. Oli aika perua tehty päätös. Jo tehdyn päätöksen muuttaminen on aina yhtä mahtavaa!

Kolin Vaarojen maratoniin on nyt kaksi päivää aikaa. En ole vielä varma, juoksenko lauantaina. Ehkä juoksen, ehkä en. Ehkä juoksen ultran, ehkä käännän aamuviideltä kylkeä ja menen patikoimaan itsekseni lauantaina. Ehkä kannustan lukuisia siellä kisaavia kavereitani, nautin muutaman siiderin ja nauran tankkauksesta pyöristyneet poskeni kipeiksi. Niin tai näin - Kolille mennään!


Juoksukenkinä Inov-8 oroc 280. 

Ja älkää huoliko. En juokse, jos olen kipeä. Jos tunnen sykkeeni nousevan epänormaalisti, en starttaa. Jos starttaan, mutta tunnen, että kaikki ei ole kohdallaan, keskeytän. Tottakai sairastuminen vaikuttaa suorituskykyyn, mutta ei minulla ole mihinkään kiire. Vai onko sittenkin? Se on kuulkaas ihan se ja sama. Kahvakuulan sanoin "mamma, ei se haitaa".