perjantai 28. maaliskuuta 2014

Treenipäivitystä.

Keskiviikkona oli vuorossa mäkitreeni. Näiltä lakeuksilta ei hirvittävästi pitkiä, jyrkkiä mäkiä löydy. Itse asiassa tiedän koko alueelta vain kaksi kelvollista mäkitapausta. Mutta kappas kappas, minähän asun niistä toisen vieressä. Sattumaa, sanoisi Jari Sillanpää.


 Rapatunturi eli Rapis.

Juoksin mäen puoliväliin ja kävelin voimakävelyä loppumatkan ylös. Jyrkkää mäkeä on nimittäin ihan turha juosta. Oikealla tekniikalla kävellen pääsee huomattavasti nopeammin eteenpäin ja siinä samalla säästää energiaa. Sitten hölkkäsin rauhallisesti alas, kiersin pienen palauttavan lenkin ja sama uudelleen. 


Oli fantastinen päivä. Aurinko paistoi, heikko tuuli.


Jotta en menisi laskuissa sekaisin, 
otin aina Rapiksen juurelta pienen kiven 
ja vein sen mukanani ylhäällä olevalle kivelle. 
Niistä oli helppo laskea tehdyt nousut.


Kaiken kaikkiaan juoksin 8km ja nousin mäen kymmenen kertaa.
Ylämäkeä siis tuli tampattua reilu kilsan verran ja aikaa meni tunnin verran. 
Harjoitus meni kategoriaan helpohko. 
Jalkoihin on tullut selvästi lisää voimaa. 
Eläköön kuntosalitreeni!


Eilen juoksin jälleen töihin ja takaisin. 
Ilma oli aivan ihastuttava. 
Kotona muistin punnita reppuni, jonka kanssa aina työmatkat juoksen. 
Kolme kiloa se painoi. 
Just passeli.

Tänään olikin sitten hieman erilainen aamutreeni. Bodyattack käynnistyi klo 07.15 ja ei ollut parhaita ohjauksiani ei. Ohjaaja oli nimittäin nukkunut yöllä yhteensä kolme tuntia ja uuden koreografian ohjaaminen väsyneillä aivoilla ei todellakaan ole helppoa. Ai, mikä piti hereillä? Itkuisa, todennäköisesti takahampaita puskeva taapero nimeltään Kahvakuula ja oksentava koira. Aamuyön tunteina nimittäin selvisi sekin, kuka Kahvakuulan päivällisen oikeasti söi.  


Sami "maistuis varmaan mullekin" Chihuahua




torstai 27. maaliskuuta 2014

MGH 3. (Miia Goes HeVi)

Uusien HeVi-osastotuttavuuksien testaus on edelleen käynnissä. 
Tällä kertaa pääsin maistamaan oudon näköistä hedelmää. 


Passionhedelmä eli kärsimyshedelmä näyttää kuivuneelta luumulta. 
Ulkonäkönsä perusteella tämä hedelmä on kokenut kovia.

Kärsinyt.
Voihkinut tuskasta.
Saanut kolme lasta neljässä vuodessa. 
Nukkunut viimeksi kuusi tuntia putkeen vuonna 2007.
  
Tekisi mieli ottaa hedelmä lämpimään syleilyyn. 
Hieroa siihen vähän kosteusvoidetta.
Kertoa, että kaikki järjestyy.
Ja liimata siihen Puuha Pete-laastari.
Se laastari ei vaan varmaan tartu, kun siinä on sitä kosteusvoidetta.


Passionhedelmän sisältö ei kuitenkaan näköaistiani hellinyt, 
vaikka sympatiani olivat hedelmän puolella.

Tuli vain mieleen yksi sana. 
Synnytys.
En tiedä mistä.
Tuli vaan.

Empatiasta upotin lusikkani tähän sammakonkutuun, 
kun ei se oma naamakaan aina niin hehkeä ole.

Ja Voilà! (lausutaan vulaa, aktiivisen radiokuuntelijan huomautus)
 Ylihyvää. 
Tämä oli niin hyvää.
Hyvää. 
Outoa, mutta hyvää.


Jäljelle jäi tyhjä kuori.

Olen joskus maistanut passionhedelmä-limsaa. 
Siltä tämä maistui.
Passionhedelmä-limsalle. 
Kuinkas ollakaan.

Ostin näitä rumiluksia kaksi. 
Söin toisen ja jätin toisen keittiön pöydälle. 
Seuraavana päivänä se oli kadonnut.

Mörökölli oli luullut sitä vanhentuneeksi "joksikin" ja heittänyt sen roskiin.






keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Mää ja mun trikoot.

Vaasassa on jälleen aivan ihana auringonpaiste ja näillä näkymin tuo paiste on seuranamme koko viikon. Kelpaa! Ei tulisi mieleenkään juosta sisällä matolla, vaan keho kaipaa ulos aurinkoon.

Eilen juoksin töihin, koska se säästää aikaa ja siitä on tullut tapa, jota kroppa vaatii. Hieman haastetta toi museolautakunnan kokous, joka oli töiden jälkeen. Juoksureppuun ei kuitenkaan mahdu työvaatteiden (verkkarit + t-paita), eväiden, meikkien, läppärin ja paluumatkan juoksuvaatteiden lisäksi muuta. Muutama huvittunut ilme kieltämättä kohtasi minut, kun juoksin juoksutrikoissa, reppu selässä, suoraan töistä kokoukseen. Veikkaan, että juoksutrikoita ei oltu ennen Maaherrantalon isossa salissa nähty, mutta nyt on. Saanko esitellä: Maaherran talo - Juoksutrikoot, Juoksutrikoot - Maaherran talo. Kokouksen jälkeen sain kehuja sekä urheilullisesta ulkomuodostani että jaksamisestani. Vastaanotto oli siis positiivinen ja ehkä joku sai siitä inspiraatiota tulla seuraavalla kerralla kokoukseen vaikka polkupyörällä.

Juoksu ja treenaaminen ovat todella korkealla prioriteettilistallani, kuten olette huomanneet. Välillä en kuitenkaan ole valmis luopumaan yhteisestä ajasta Kahvakuulan kanssa, joten sen takia on keksittävä uusia keinoja, jotta aikaa riittäisi kaikkeen. Mieluiten tekisin päivittäin 15 kilometrin juoksulenkkejä, mutta välillä se on mahdotonta. Siksi juoksen työmatkoja, mikä on 7,5km suuntaansa. Treenisuunnittelu on onnistuneen treenin perusta, mutta toisaalta toinen tärkeä seikka on ehdottomuudesta luopuminen. Yllätyksiä tulee päivittäin ja ne eivät saa lannistaa. Pienikin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan.


Tämän näköistä herkkua tarjosi Vaasa eilen. 

Tänään tulin aamulähetykseen Radio Vaasaan ja iltapäivällä on Vaasan Sportin tiedotustilaisuus, joten menen tekemään mäkitreenin vasta sen jälkeen. Veikkaan, että tiedotustilaisuudessa on paljon median edustajia, joten täytyy käyttää kaikki keinot hyväksi, jotta saan haastattelut mahdollisimman ripeästi. Tiedotustilaisuuden aihehan on kerrassaan kuumottava ja olen odottanut pääseväni Tomek Valtosen juttusille, mutta mulla on kuitenkin se mäkitreeni.

First Things First ;)



maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kohti puolimaratonia.

Viime viikolla juoksu maistui. Juoksukilometrejä kertyi kuin huomaamatta 85km, joten taisi tulla viikkokilometriennätys. Luulisi, että jalat olisivat väsyneet, mutta ei ne ole. Pidin vauhdit alhaisina, joten tässä ehkä suurin syy nopealle palautumiselle. 


Lauantaina paistoi aurinko. 
Juoksin keskustaan 7,5km, sen jälkeen 
juoksukoululaisten kanssa 8,5km ja takaisin kotiin.

Viimeisestä juoksukilpailustani on lyhyt ikuisuus, joten pakkohan tässä on päästä kirmaamaan lappu rinnassa. Jalat janoavat herättelyä ja mieli haluaa kokea kihelmöivää jännitystä. Rukalla juostava Karhunkierros 53km on vielä kahdeksan pitkän viikon päässä, joten en malta enää odottaa. Alun perin mietin juoksevani ennen Karhunkierrosta yhden puolikkaan ja yhden maratonin, mutta aikataulullisesti en tiedä tuon maratonin järkevyydestä. Katsellaan, mikä on kropan kunto kolmen viikon päästä ja teen päätökset maratonin suhteen vasta sitten.


Meri oli eilen niin kaunis. Nykyään tätä maisemaa arvostaa aivan eri tavalla.

Seuraavan puolimaratonin juoksen Komian kirkon hölkässä Ylistarossa su 6.4. Se on maantieteellisesti lähellä, työkaverini tulee mukaan juoksemaan ja reitti on hyvä. Ei siis ole mitään syytä jättää sitä juoksematta. Vähän kuitenkin jännittää. Olen juossut viime aikoina enemmän kuin koskaan, koska olen ollut terve. Olen kuitenkin pitänyt vauhdit todella alhaisina. Juossut pidempään ja hiljempaa. Tietenkin tuttu tunne nostaa päätään. Olenko juossut tarpeeksi kovia lenkkejä? En kuitenkaan ole juossut niitä tarpeeksi. Vaikka olen minä. Aivan varmasti olen, mutta tuntuu, että en ole. Vaikka olen. En liikaa, en liian vähän. Varmasti ihan sopivasti. Välittyykö tämän sekavan ajatuksen pointti?  


Tein juoksukoululaisille kotijumppaohjelmaa.

Viimeksi juoksin puolimaratonin Tampereen puolimaratonilla syksyllä 2012. Tavoite oli alittaa 1.40 ja se meni rikki muutamalla sekunnilla. Maalissa hypin, pompin, tuulettelin ja olin todella onnellinen. Takana oli omia sairasteluita, Kahvakuulan sairasteluita ja rutkasti univelkaa. Tuo aika oli todella raskasta, mutta siitä huolimatta ylitin itseni. Viime vuonna en saanut PF:n (plantaarifaskiitti) takia mahdollisuutta parantaa ennätystäni, joten nyt on revanssin vuoro. Syksyllä olin kyllä juoksemassa maastopuolikkaan Jämin komeissa maisemissa ja siellä irtosi suhteellisen helpolla mäkisessä maastossa aika 1.43. Uskon vahvasti, että jos kaikki menee putkeen, saan nipistettyä hieman ennätyksestäni. En lähde yrittämään mitään megaennätyksiä, vaan pidän kiinni mukavuudenhalustani. Lähden vauhdilla, joka tähtää 1.40 alitukseen ja kiihdytän, jos pystyn. Juoksun pitää tuntua hyvältä, en halua repiä itseäni hengiltä. Niin tärkeää tämä ei ole.   


Vikingan edessä meri on vielä jäässä.

Juoksukouluni on nyt täynnä. Mikä tunne, kun saa jakaa rakkauttaan juoksuun toisille ja auttaa muita kokemaan elämyksiä tämän hienon lajin parissa! Odotan jokaista tapaamista innolla ja suunnitelmissa on vaikka mitä kivaa. Juoksukoulun yli-innokkaalla vetäjällä on myös mietintämyssy päässä ja odotettavissa on tulevaisuudessa lisää toimintaa tällä saralla. 

Valtakunnassa on kaikki enemmän kuin hyvin.


 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

MGH 2. (Miia Goes HeVi)

Perjantaina pyysin työkaveriani Tiinaa yllättämään minut ja tässä oli päivän uutuuteni:


Granaattiomena. 

Tietämykseni tästä hedelmästä rajoittui ainoastaan tuttuun nimeen. En olisi edes tunnistanut vanhentuneen näköistä omenaa granaattiomenaksi. Luulin myös, että tämä hedelmä olisi omenan kaltainen. Vähän niinkuin happamampi ja isompi kuin omena. Yllätys oli melkoinen, kun sisältö näyttikin tältä:


Vetisiä kapseleita, jotka poksahtelivat suussa. 

Maku oli kerrassaan mielenkiintoinen. Karpalomaisen kirpeää yhdistettynä makeaan. Jotenkin tuli mieleen sana 'lantrinki'. Granaattiomenamehu-vodka jäämurskalla  helteisenä kesäpäivänä maailman katolla. Kiitos!

Mutta tykkäsin. Tykkäsin todella paljon. Tää oli ihan mahtava uusi tuttavuus. Yhdessä hedelmässä oli myös valtavasti syötävää ja erityisesti Kahvakuula oli innoissaan. Tämä hedelmä pääsee viikoittaiseen käyttöön ja mielelläni otan käyttövinkkejä vastaan kommentteihin.  

torstai 20. maaliskuuta 2014

MGH 1. (Miia Goes HeVi)

Tein itselleni haasteen,
jossa annan monelle uudelle jutulle kasteen.
Vihannesta, hedelmää tai juuresta, 
HeVi-osastolta marketista.
Kuitenkin syötäväksi tarkoitettuja juttuja,
joista teen itselleni tuttuja.
Kolmekymmentä päivää kokemuksia uusia,
ehkä uskallan jopa maistaa kukkakaalimuusia. 


Tänään HeVi-osastolla räppäsin bingobangobongon,
ja palkinnoksi sain muhkean mangon.
Tämän hedelmän kanssa löytyi yhteinen sävel heti, 
koska lempivärini vihreä selvästi puoleensa veti.


Sisältä paljastui makeaa hedelmälihaa,
mutta eipä tehnyt mieli lähteä kehumaan mangoa ympäri pihaa.
Koostumus jotenkin outo,
maku laimentuneen leuto.
Seiskapuolen suoritus tuli hedelmälle tälle,
ehkä suon vielä muutaman mahdollisuuden hälle.

Huomenna vuorossa on uusi uhri,
toivottavasti en makunystyröitäni lopullisesti tuhri.






tiistai 18. maaliskuuta 2014

Miia Goes HeVi.

Viimeiset kaksi vuotta on mennyt erilaisten flunssien kourissa. Koskaan aiemmin en ole sairastanut yhtä paljon. Suurin syy on varmasti Kahvakuulan tarhasta tuomat lastentaudit, jotka jylläävät aikuisessa hirvittävällä voimalla. Kun kurkkuni alkoi olla kipeä lähes viikottain, oli tehtävä jotakin. Ihan sama, mistä ne taudit tulee tai kuinka ne tarttuu, oli tämän sairastamisen nyt loputtava. Arjesta tuli puolikuntoisena aivan liian raskas. Vastustuskykyä oli saatava korkeammalle tasolle ja nopeasti.

Vuoden alusta jätin hiljalleen maitotuotteita pois. Olin lukenut artikkeleita maitotuotteiden yhteydestä jatkuvaan sairastamiseen ja päätin kokeilla. En menettäisi tässä kuitenkaan mitään. Jokainen terve päivä on plussaa. Välipalarahkat vaihtuivat pähkinöihin, erilaisiin smoothie-kokeiluihin, munakkaisiin ja hedelmiin. Samalla jätin pois viljatuotteet. Leivät, pastat ja puurot vaihtuivat riisiin ja bataattiin. En kuitenkaan ole neuroottinen tähän ruokavalioon, joten aina silloin tällöin herkuttelin jäätelöllä, tuoreella patongilla tai pomon ostamilla possumunkeilla. Ainoastaan huomatakseni, että kyseiset tuotteet eivät itselleni sovi.


Aamupalani. 
Mantelimaitoa, viinirypäleitä, pähkinöitä ja banaani.

Jonkin aikaa sitten sain haasteen elää kuukauden raakaravinnolla. Olen aina ollut erittäin kiinnostunut juuri raakaravinnosta, joten haaste vaikutti mielenkiintoiselta. Olen kaikelle avoin, joten ajattelin antaa idealle mahdollisuuden, vaikka en tulevaisuudessa olekaan kiinnostunut noudattamaan mitään tiettyä ruokavaliota tai ruokasuuntausta. Syön voidakseni hyvin, nauttiakseni ja voidakseni treenata kovaa. Tästä raakaravinto-projektista olin ennen kaikkea innokas löytämään uusia ideoita ruokailuuni ja tavallaan myös halusin pakottaa itseni laittamaan uudenlaista ruokaa sekä ajattelemaan "outside of the box".

Viime viikolla sitten päätin kokeilla tätä mielenkiintoista ruokavaliota, mutta viiden päivän päästä huomasin, että tietotaitoni on riittämätöntä. Olen lukenut raakaravinnosta, kerännyt tietoa, reseptejä, mutta täyspainoiseen ruokailuun tietoni eivät riitä. Ongelmaksi muodostui myös aika. Tämä kuu on täynnä töitä, oppimista ja kovaa treeniä. Henkinen kapasiteettini ei pysty vastaanottamaan tietoa uudesta ruokavaliosta ja fyysinen kapasiteettini ei pysty treenaamaan vajavaisella ruokavaliolla. Raakaravinto on elämäntapa. Ei siihen pysty kylmiltään hyppäämään, vaan siirtymisen on tapahduttava askel askeleelta.

Päätin kaikesta huolimatta silti oppia lisää, katsoa "outside of the box" ja syventyä raakaravintoon hiljalleen. Ehkä tulevaisuudessa pystyn viemään kokeiluni loppuun. Nyt haluan löytää uusia, mielenkiintoisia tapoja käyttää muun muassa vihanneksia, hedelmiä sekä juureksia. Haluan löytää jotakin uutta ja ennen kaikkea haluan uskaltaa maistaa uusia juttuja. Siksi julistan "Miia Goes HeVi"-kuukauden alkaneeksi. Seuraavat 30 päivää aion joka ikinen päivä syödä jotakin itselleni entuudestaan tuntematonta hedelmää, vihannesta tai juuresta. Raakana tottakai.

Sitten se suurin haaste. Lupaan, että "Miia Goes HeVi" numero 30 on paprika. Lupaan maistaa tuota hirvitystä, jota olen pelännyt lapsesta saakka. Mielummin söisin vaikka muurahaisia, mutta mitä sitä ei tekisi kevättä odotellessa.


Beach odottaa Pamelaansa.

Mites ne flunssat?

Tänä vuonna olen ollut kipeä yhden ainoan kerran, jolloin olin kuumeessa neljä päivää. En ole muutamaan kuukauteen kärsinyt viime vuosien jatkuvista kurkkukivuista, en nuhasta, en jatkuvasta räkätaudista. En edes saanut räkätautia tuon kuumeen yhteydessä. Oli syy tähän mikä tahansa, nautin jokaisesta terveestä päivästä ja jätän edelleen sen rahkapurkin kauppaan.
  

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Toki.

Onnistunut treeniviikko on jälleen takana ja parasta on, että tämä viikko ei ole vielä ohitse. Viime aikoina olen monipuolistanut harjoittelua todella paljon ja TADAA - se tuntuu! Bodybalancea, kuntosalia, Bodyattackia, Fustraa ja tottakai juoksua. Kroppa ei ole voinut pitkään aikaan näin hyvin. Aloitin myös kuukauden kestävän raakaravinto-projektin, josta tulen kirjoittamaan teille lisää mahdollisimman pian.

Tänään on hyvä päivä. Pohje ei enää kiristä, syväjäässä ollut nivus antaa hiljalleen periksi ja motivaatio on huipussaan. Koska siis viivalle seuraavan kerran?


Laituri odottaa veneitä.

Trail Tour Finland 2014 ensimmäinen osakilpailu on 17. toukokuuta Rukalla juostava Karhunkierros 53km, joten odottavan aika on ihan kamalan pitkä. Ihan liian pitkä. Ainakin täältä kuuhun ja Kurikan kautta takaisin. Siksi suunnittelen nyt juoksevani seuraavan maratonini pääsiäisenä, jos pystyn harjoittelemaan siihen asti terveenä. Voisin jälleen tempaista 42,2 km puolitosissani. Jos jaksan. En edelleenkään ole hirveän kiinnostunut juoksemaan kieli vyön alla, vaan haluan nauttia jokaisesta askeleesta. Juoksun on oltava helpon mukavaa, antoisaa. Pitää olla aikaa katsella pilviä, vilkutella ohikulkijoille ja lauleskella Volbeatin sekä Klamydian tahtiin. Kuitenkin joulukuussa suhteellisen helposti syntynyt ennätys (3.37) on toki rikottava. Toki, mutta ei kehon kustannuksella. Toki. Mikä ihanan pieni, mutta päättäväinen sana, joka sisältää himpan verran positiivista asennetta. Toki. 


Taivas tarjosi Onkilahdessa parastaan.

Tänään hymyilen kilpaa auringon kanssa. Uusia mahdollisuuksia, mielenkiintoisia mahdollisuuksia, on tarjolla useita. Nyt todellakin uskon positiivisen ajatuksen voimaan. 


Avaa ovesi.
Anna ihmisille mahdollisuus.
Näe hyvää.
Näytä kiinnostuksesi.
Luota itseesi.
Tee itsestäsi ihminen, joka haluaisit olla.
Mennyt ei määrittele sinua.
Tänään on uusi päivä.
Rakasta itseäsi, syleile itseäsi.


Hymyilevät hullut vetävät puoleensa hymyileviä hulluja ja yhdessä heistä tulee pähkähulluja.  


 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Mitäs jos?

Tämän viikon "to do"-lista on valtavan pitkä. On haastatteluita, radiojuontoja, juoksukoulua, salitreenejä, ryhmäliikuntatuntien ohjaamista, juoksuharjoituksia, kirjoittamista, Personal Trainer-asiakkaita ja Vaasan Sportin matsin kuuluttamista. Kirsikkana kakussa on sunnuntaina Les Mills-ohjelmien jatkokoulutukset Tampereella eli huhhuh. Joskus käy mielessä, kuinka paljon helpommalla pääsisi, jos työaika olisi klo 8-16. Työt tehtäisiin tarhan aukioloaikana, samassa paikassa ja säännöllinen työaika antaisi säännölliset tulot. Lakisääteiset lomat pyörisivät ja illat sekä viikonloput jäisivät vapaiksi. 

Blaah, blaah. Ei kiinnosta. Muutamaa nuorempana tehtyä lyhytaikaista työsuhdetta lukuunottamatta en ole ikinä tehnyt töitä tuohon aikaan. Työelämän epäsäännöllisyys tarjoaa hassuja vapauden hetkiä keskelle viikkoa ja erilaiset työtehtävät sopivat minulle erittäin hyvin. Saan olla oma itseni, mutta rooleja on silti useita. Välillä tulee kameleontti-olo (luulin, että tämä sanotaan kameljontti), kun mukaudun yhdestä työroolista hetkessä toiseen. Se on hauskaa ja saan tutustua usean eri työyhteisön ihmisiin. 

Tällä hetkellä olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen valinnut jokaisen työni itse. En ole joutunut ottamaan rahan takia vastaan työtä, joka ei ole tuntunut kivalta. Kyllä, valitsen työni kivuus-asteen perusteella. Kaikki työni ovat todella mieluisia hommia ja palan aina innosta syöksyä uuden työtehtävän kimppuun. 

Tarvitseeko elämän olla aina niin perhanan säännöllistä? Kuka määrittelee säännöllisyyden raamit? Onko siihen jotenkin pyrittävä? Onko se aikuisuuden merkki vai seuraus?    

Tämän päivän lenkillä kävin itseni kanssa ajatusleikkiä. Mitä tekisin, jos minulle tarjottaisiin uutta työtä. Se työ sisältäisi säännöllisen työajan klo 8-16. Sisällöltään työ ei olisi itseäni kiinnostava tai millään tavalla innostava, mutta palkka olisi kuukaudessa tuhat euroa enemmän kuin nyt. Tämä työ poistaisi Kahvakuulan hoito-ongelmat ja toisi talouteemme huomattavan helpotuksen. Voisinko tässä työtilanteessa tehdä työtä ainoastaan rahan takia? Miten vastaisin työtarjoukseen?  

Olen päässyt siihen pisteeseen, että nautin jokaisesta työpäivästä, nautin jokaisesta työpaikasta ja jokaisesta työympäristöstä. En missään tapauksessa ole rahan takia valmis luopumaan näistä lukuisista onnellisista hetkistä, joita koen työelämässä päivittäin. 

Olisinko onnellisempi, jos tililläni olisi tonni enemmän rahaa joka kuukausi? 
Tottahan toki. Se mahdollistaisi monia asioita.

Olisinko valmis luopumaan tästä sisälläni kytevästä palosta sen tonnin takia?
En missään tapauksessa. 

Mitäs, jos saisit kuukaudessa kaksi tonnia enemmän?

*hiljaisuus*


Toisaalta voisin myös oppia leikkimään kahdeksan tuntia päivässä, että tämä on kivaa...

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Täten tuomitsen teidät.

Metsässä juostessa on aika tavallista, että suurin osa kanssaretkeilijöistä on matkassa nelijalkaisen ystävänsä kanssa. Nämä karvaiset, ihmisen parhaat ystävät, kirmaavat metsässä tassut täynnä hetkellistä vapautta. Kirsu kohti uusia seikkailuja, turkki tuulessa hulmuten. On aina yhtä ihanaa, kun juokset metsäpolkua ajatuksissasi ja yhtäkkiä edessäsi seisoo lehmänkokoinen irlanninsusikoira tai tanskandogi. Kelaat nopeasti läpi elämäsi, toteat sen olleen hyvän, pikalausut Oscar-puheesi parhaasta käsikirjoituksesta ja lähetät telepaattisesti viimeiset jäähyväiset perheellesi. Hidastat vauhtia ja antaudut pedolle. Yleensä se peto vaan ei ole yhtään kiinnostunut. Juokseva kääpiö ei jaksa suurpetoja innostaa, kun eihän sillä ole edes makkaraa ja juoksuvauhtikin on aivan liian hidas heidän makuunsa.


Degerträsk tarjosi parastaan. 
Suurin osa polusta oli juostavassa kunnossa. 
Välillä polku oli jopa kesäisen pehmeää. 

Tänään nautin juoksusta. Olin jälleen omassa maailmassani, pienessä juoksukuplassani, kunnes hätkähdin ensimmäisen kerran. Vastaani juoksi vauhdilla koira, joka tuli heti nuuhkimaan kättäni. Samassa paikalle tuli toinen koira. Koirat olivat aika isoja. Periaatteessa luotan siihen, että ainoastaan ystävällisiä koiria ylipäänsä pidetään vapaana juoksemassa. Siihen on vähän pakko luottaa. Pian koiria tuli lisää ja näin koirien ulkoiluttajat. Koiria oli monta. Ohitin omistajat, mutta yksi koirista karkasi edelleni menosuuntaani. Koira näytti todella innostuneelta ja juoksi takaisin heidän tulosuuntaansa. Otin muutaman kävelyaskeleen, yritin houkutella koiraa luokseni, mutta se ei ollut kiinnostunut. Ilmeestä näki, että vapauskärpänen oli puraissut hetkeksi ja se oli menoa nyt.


Seisoin paikallani, kävelin, otin muutaman juoksuaskeleen. Välillä en nähnyt koiraa ollenkaan. Se juoksi intopiukeena edelläni pusikossa. Takaani kuulin, kuinka omistaja huusi koiraa ja kiroili. Aina välillä huusin takaisin nähneeni koiran, jos olin nähnyt sen vilahtavan kaukana edessäni.

Omistaja huusi edelleen takanani. Kohta tajusin tylyn, käskevän huudon "pysähdy ny" tarkoittavan minua. Olin luullut, että hän oli huutanut koiralleen. Sävy oli nimittäin täsmälleen sama. Pysähdyin hämilläni. Jotenkin "voisitko pysähtyä" tai "odottaisitko hetken" olisi toiminut paremmin. Olisin ymmärtänyt, että nyt ihminen puhuu toiselle ihmiselle.

Omistaja sai minut kiinni ja kiroili koiralleen, joka oli edelleen jossain kauempana. Ehdotin, että voin juosta järven ympäri koiran perässä ja hän voi tulla meitä vastaan toista kautta. Ei käynyt. Kiroilu jatkui, koiran nimen huutaminen jatkui, mutta onneksi koko tapahtumalle löytyi syyllinen.

"Olisit heti pysähtynyt, niin oisin saanut sen heti kiinni"

Että mitä. Kuulinko nyt oikein? Siis oliko tämä minun vikani. Lenkkini viimeinen kymmenen minuuttia oli tuhraantunut joko paikallaan seisten tai kävellen. Jos nyt muistan oikein, tulin metsään ilman koiraa. Ilman vapaana olevaa koiraa. Ja yhtäkkiä karkuteillä juossut koira oli minun vikani. Koira, jota ei kukaan olisi saanut kiinni, vaikka olisin istunut vartin kannolla päivittämässä Twitteriä.

"Ai, tämä oli minun vikani?"

En saanut vastausta.

Sisälläni nosti päätänsä tuo tuttu hahmo. Tunsin pirunsarvieni kasvavan. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Päätin pitää suuni kiinni. Päätin olla kerrankin hiljaa.

Mutta jalkojeni teki mieli lähteä juoksemaan. Täysillä. Niin paljon kuin lähtisi. Jättää koiranomistaja siihen huohottamaan. Antaa vaan pokkana tossujen viedä. Ehkä muutkin koirat olisivat lähteneet perääni. Olisin kirmannut polkuja koiralauman kanssa, kirsut kosteena, vapaus turkissa. Sitten oltaisiin menty meille kahville ja rapsuteltu toistemme vatsakarvoja auringonlaskuun.

Mutta en lähtenyt juoksemaan. Pysyin paikoillani vain ja ainoastaan sen koiran takia. Ihmiset on niin ääliöitä välillä, että heidän takiaan en viitsi vaivautua, mutta sen koiran oli parempi päästä kotiin. Onneksi koiran keväinen karkuretki sai pian onnellisen lopun ja pääsin jatkamaan lenkkiäni. Nautinto oli kyllä muuttunut ärsytykseksi, mutta muutaman kilometrin päästä sain karistaa senkin epämiellyttävän tunteen harteiltani.

Itse olen maailman surkein koirankouluttaja. Edellinen koirani oli haukkuva, huonosti käyttäytyvä, ihastuttava rähisijä. Nykyinen koirani on haukkuva, huonosti käyttäytyvä, ihastuttava rähisijä. Voin siis katsoa ihan rauhassa peiliin. Pari juttua kuitenkin tiedän koirien koulutuksesta.

1. Älä pidä koiraasi vapaana, jos et pysty hallitsemaan sitä.
2. Vittu-hokema ei tuo karannutta koiraa takaisin.

Vielä Bonus-vinkki kaupanpäälle, koska olen mukava ihminen:

Ei kannata ruveta tuntemattomille. Meidän tiet voi vielä joskus kohdata. Voin olla tulevaisuudessa vaikka tyttäresi anoppi. Ei ihan oikeasti kannata ruveta.