keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Heinäkuun 31.

Tänään on viimeinen päivä heinäkuuta. Huomenna alkaa syksyn suunnittelu. Itselleni elokuu on aina merkinnyt kesäkauden päättymistä ja syksyn alkua. Ehkä tämä johtuu siitä, että kuntokeskusmaailmassa eletään vahvasti kausittain. On kevätkausi, kesäkausi ja syksykausi. Lukujärjestykset tehdään aina kausittain, jumppatunnit ja erilaiset kurssit sovitaan ainoastaan kausiksi eteenpäin. Elämä on siis aina tietynlaisessa aikataulujärjestyksessä muutaman kuukauden eteenpäin, kunnes kausi vaihtuu. Tuo ajatustapa on iskostunut päähäni eli elokuun 1. käännän katseeni syksyyn ja sovin työt syyskaudeksi eteenpäin. Se, mitä tammikuussa tapahtuu, on sitten joulukuun alun murhe.  

Syksyllä Hyvällä sykkeellä-ohjelmani jatkuu Radio Vaasassa ja jatkan myös iltapäivälähetyksien juontajana. Paikallisradioista on tullut katoavaa kansanperinnettä Suomessa ja Radio Vaasasta on tullut itselleni hyvin mieluinen paikka, jonka sanomaa tärkeänä paikallisena toimijana haluan omalta osaltani viedä eteenpäin.



Työni Personal Trainerina Wasa Sports Clubilla on minulle myös rakasta. Olenhan työskennellyt tuossa Suomen parhaaksikin valitussa kuntokeskuksessa jo yli 12 vuotta. Olen menettänyt sydämeni Fustralle, jonka treenaaminen PT-asiakkaiden kanssa on niin palkitsevaa ja kannustavaa.



Mutta. Haluan tehdä muitakin juttuja. Juoksu on edelleen suurinta herkkua. Vaarojen maraton Kolilla odottaa lokakuussa ja vaatekaappini oveen on liimattu minulle räätälöity 30 viikon maratonohjelma, jonka suorittamisen jälkeen maraton menee ensi kesänä alle 3.25. Haluan myös toteuttaa muutaman muun haaveen, joiden toteuttamiseen tarvitsen hieman omaa rauhaa.



Ja se tärkein. Kahvakuula täyttää ensi kuussa 2 vuotta. Äitiä tarvitaan pelaamaan jalkapalloa, metsäretkille, tekemään sohvatyynyistä majoja ja ennen nukahtamista vastaamaan "hyvää yötä"-toivotukseen noin kymmenen kertaa.  
 Marjapuskassa.

Mutta tänään saa ottaa vielä rennosti ajatusten tasolla. Vasta huomenna on elokuu ja kalenterit läväytetään pöytään. 







 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

PF, minä ja viimeinen niitti.

Maallinen vaellukseni PF:än eli plantaarifaskiitin, tuttavallisemmin peeäffän tai plantaarifuckiitin, kanssa alkoi viime syksynä. Ensin PF kipuili silloin tällöin. Kantapäässä ja jalkapohjassa tuntui pientä kipua kävellessä, mutta se tuli ja meni omaan tahtiin. Joskus se tuntui hieman juoksemaan lähtiessä, mutta kipu loppui parin kilometrin jälkeen.

HÄLYTYSKELLO nro 1:
Muistan ajatelleeni jouluna, että kylläpäs jalka on välillä kipeä. Muistan ajatelleeni kesken Gran Kanarian maratonin tammikuun lopussa, että tuo jalka kyllä pitää hoitaa kuntoon. Mutta aina se jäi. Jalka ei ollut vielä niin kipeä, että olisin tajunnut pysähtyä hetkeksi juoksutauolle ja parantelemaan alkavaa vaivaa. En tiennyt, kuinka pahaksi vaiva voisi äityä. Treenit jatkuivat.

HÄLYTYSKELLO nro 2:
PF tuntui juostessa, mutta sen kesti kyllä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tulee hölmö olo. Mitä juostessa edes pitäisi kestää? Ei kai juoksun tarvitse olla kivun kestämistä? Missä vaiheessa nautinnosta tuli kivun kestämistä? Muistan ajatelleeni Mustasaaren pääsiäismaratonilla huhtikuussa, että tuo vaiva todellakin pitää hoitaa kuntoon. Jalka vaivasi lähes koko juoksun, mutta treenit jatkuivat.

HÄLYTYSKELLO nro 3:
Huhtikuun lopussa mentiin taas Kanarialle. Piti saada juosta kunnon määräviikko, lämpimän auringon alla. Kauden päätavoitteena oli Tukholman maraton kesäkuun alussa. Ehdin juoksemaan neljästi, joista viimeisin lenkki jäi kesken. Tässä vaiheessa en pystynyt kunnolla enää edes kävelemään. Muistan, kuinka pyysin Mörökölliä aina hidastamaan kävelyvauhtia, koska en pysynyt ontuen perässä. Myös ohjuksen lailla sinne tänne sinkoilevan Kahvakuulan perässä juokseminen oli ihan tuskaa.

HÄLYTYSKELLO nro 4:
Koko toukokuun lepuutin jalkaa joka toinen päivä ja juoksin joka toinen päivä. Venyttelin, hieroin, luin ohjeita netistä, kyselin ohjeita fyssarilta, tein vaikka mitä. Ei auttanut. Ennen maratonia pidin reilun viikon juoksutauon. Kuulostaapa normaalilta valmistautumiselta maratonille! Matkalle, jonne pitäisi lähteä TÄYSIN terveenä. Mitä järkeä oli lähteä juoksemaan maraton? Mitä ihmettä oikein ajattelin?

HÄLYTYSKELLO nro 5:
Jalka kesti maratonilla 15km. Loppu oli aika kamalaa tuskaa, mutta kuten tiedätte, tässä päässä riittää tyhmyyttä vaikka muille jakaa. Maraton juostiin loppuun ja jälkikäteen ajateltuna oli yksi typerimmistä vedoistani. Sen voittaa ainoastaan kuravellin syöminen ja Sisu-karkin nenään työntäminen, josta syytin tarhakaveriani Anttia (anteeksi vielä kerran Antti). Maratonin jälkeen pidin tauon. Monipuolistin harjoittelua, jatkoin venyttelyjä ja kävin rennosti lenkillä maastossa tai pururadalla. Välillä kantapää tuntui jo paremmalta, mutta joskus kipu oli todella kova. Kuten erään maastokisan jälkeen. Yö meni valvoessa, koska jalkaan sattui todella kovaa. Oli pakko tehdä jotakin. Oikeasti.

TAUKOVIIKKO nro 1:
Teippausta, venyttelyä, hierontaa. Ei mainittavaa edistymistä.

TAUKOVIIKKO nro 2:
Teippausta, venyttelyä, hierontaa. Löysin vihdoin venytysliikkeen, joka venytti mukavasti aina varpaista pohkeeseen asti. Mörökölli repi iltaisin säärestäni irti kipukohtia ja kyyneleet valuivat poskillani. Kipu väistyi välillä hetkeksi, mutta ainoastaan palatakseen jonkin ajan päästä takaisin.

TAUKOVIIKKO nro 3:
Kävin Mörököllin kanssa juoksemassa pehmeällä tiellä 4km. Ei tuntemuksia jälkeenpäin. Seuraavan päivän makasin 24/7 oksennustaudissa ja aamulla jalka oli todella hyvä. Jatkoin venyttelyjä, hierontoja. Kun tunsin oloni paremmaksi, kävin juoksemassa toiveikkaana. Palasin maanpinnalle muutaman kilometrin jälkeen. Ei onnistu ei. Perhana. Antaa sitten olla. En jaksa enää.

LUOVUTUS:
Lopetin venyttelyt. Lopetin hieronnat. Lopetin pallon pyörittelyt jalkapohjalla. Päätin rypeä itsesäälissä muutaman päivän ja jatkaa kuntosalilla käymistä. Olin käynyt salilla nyt lähes päivittäin ja olihan sekin ihan kivaa. Mutta juoksu on parasta. Luovutin tavoitteista. Siirsin ne jonnekin hämärään tulevaisuuteen. Kipu ei ole kivaa. Varsinkaan, kun omaa tyhmyyttäni ja ajattelemattomuuttani päästin tämän vaivan näin pitkälle.

VIIMEINEN NIITTI:
Kolme päivää luovuttamisesta ja jalka oli jo parempi. Ajattelin, että juoksu kuitenkin laukaisee kivun, joten en viitsi enää edes yrittää. Antaa olla. Lähdin Mörököllin kanssa taas salille. Kölli meni lämmittelemään juoksumatolle. Menin viereiselle matolle kävelemään. Frevolan matto tuntui pehmeältä, joten otin muutaman juoksuaskeleen. Kölli kysyi, että miksi muuten juokset päkiöillä? Niin. En ajatellut sitä sen enempää ja korjasin askeletta niin, että aloin taas juoksemaan koko jalkapohjalla. Illalla kokeilin uudestaan. Viisi kilometriä, oikein hitaasti. Ei kipua. Ei minkäänlaisia tuntemuksia. Ei juoksun aikana, ei juoksun jälkeen. Olen nyt toistanut saman neljästi ja jalka on lähes oma itsensä. Hieman jalkapohjaa vielä kiristää, mutta kaikki kipukohdat, jotka olivat kosketusarkoja pisteitä jalkapohjassa, ovat kadonneet ja keskellä yötä Kahvakuulan huutaessa sängystään, voin kävellä kivuttomasti silittämään Kuulan unista poskea. Viikon ajan olen laiminlyönyt hieronnat, venyttelyt ja muut hinkkaukset. Olen venytellyt ainoastaan ihan normaalin venyttelyn ohessa pohkeet ja akillesjänteet.

LOPPUTULOS:
Mikä oli se viimeinen niitti? Jatkuvat venytykset, oksennustauti, hieronnat, kaikkien ohjeiden laiminlyönti, tasa-askellukseen palaaminen, lihaskunnon parantaminen kuntosalilla, juoksutauko? Kuinka paljon vaikutti se, että olen ollut kuukauden kevennetysti töissä eli viettänyt huomattavasti vähemmän tunteja jalkojeni päällä kovalla alustalla?

En tiedä. En myöskään tiedä, aiheuttiko tämän vaivan vedot juoksumatolla, kengät, liian äkkinäinen vaihdos päkijäjuoksuun, liiallinen jalkojen päällä oleilu vai kaikki nämä yhdessä. Fakta kuitenkin on, että

JOS TEILLÄ ON IHAN MIKÄ TAHANSA LIIKUNNASTA AIHEUTUNUT RASITUSVAMMA, PARANNELKAA SE VÄLITTÖMÄSTI LEVOLLA!

Ei tarvitse olla yhtä idiootti kuin itse olin.  Nyt otan vielä kuukauden rennosti. Lyhyitä lenkkejä, matalilla temmoilla. Jos ja kun tämä vaiva oli tässä, on mulla koko elämä aikaa juosta. Se ei ole muutamasta kuukaudesta kiinni.

Nyt uskallan olla varovaisen onnellinen.    
  

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Telakka lähenee loppuaan.

Telakkapäivä 19/21.

Pakko uskoa, että se valtavan pitkä juoksutauko on melkein ohitse.

Ensimmäinen viikko juoksematta oli henkisesti tuskaa. Toisella viikolla iski flunssa ja kolmannella viikolla oksennustauti, joten henkisesti homma helpottui huomattavasti.

Ensimmäisellä viikolla ei kantapään parantumista tapahtunut lainkaan. Toisella viikolla löysin auttavan venytyksen sekä Mörököllin parantavat kädet, joten kantapää tuntui jo hieman paremmalta. Toisella ja kolmannella viikolla flunssan ja oksennustaudin tuoma totaalilepo toivat ylivoimaisesti suurimman helpotuksen. Suoraan sanottuna kantapää parantui eniten toissapäivänä, jolloin makasin vuoteessa 24/7.

Ehkä tästä voi päätellä jotakin. Lepo on lepo tai oksennustaudissa on myös parantavia puolia.

Jotta en nyt leikkisi itsehillinnän mestaria, on tunnustettava, että rikoin kerran juoksutaukoa. Mörökölli pakotti minut mukaansa lenkille viime perjantaina. Flunssa oli hieman väistynyt ja oksennustauti odotti vielä vuoroaan. Käveltiin ensin kilometri ja sitten juostiin neljä kilometriä. Jalka ei reagoinut juoksuun millään tavalla. Samalla Kölli korjaili juoksuasentoani, koska itse on hankala tietää virheitään. Sovittiin, että Köllin kanssa ruvetaan tekemään töitä asentoni eteen, jotta saan juoksustani taloudellisempaa ja vaivattovampaa.

Tauon aikana kypsyi myös eräs päätös. Päätös siitä, että nyt on aika luottaa valmentajan tekemään ohjelmaan ja asettaa kunnon tavoite. Siis ainoastaan yksi tavoite, johon noudattamani ohjelma tähtää. Saatuani juoksumaton on ohjelmien noudattaminen nyt ajallisesti mahdollista ilman jatkuvaa juoksuajan nipistämistä vähistä yöunista. Seuraava asfalttimaraton on vasta ensi keväänä tai kesänä. Nyt treenataan kunnolla kohti yhtä aikatavoitetta. Ei hötkyillä ja rasiteta kroppaa turhaan. Poikkeuksena Vaarojen maraton.

Tänään sain tuon uuden treeniohjelman. Se on hyvä. Se on tosi hyvä. Ensi kesänä 3.30 alitus ei ole enää haave, vaan totisinta totta. Ja se alittuu helposti. Nih.

Oi, kohta taas treenataan. Monipuolisemmin kuin ennen. Kovempaa kuin ennen. Suunnitelmallisemmin kuin ennen. Tähän sellainen hykertelevä hymiö.

 Sami nokosilla mökillä.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Nollasta sataan puolessa tunnissa.

Eilen olin intoa täynnä. Vihdoinkin pääsisin juoksemaan ulos. Illalle luvattiin sadetta, joten vielä parempi. En ollut juossut asfalttisella vakioreitilläni lähes kahteen kuukauteen. Kantapään takia olen juossut metsässä ja kuntopoluilla. Nyt takana oli lähes kahden viikon täydellinen juoksutauko, joten asfaltti todellakin poltteli. Kantapää oli hyvä, ei vielä täysin kivuton, mutta kevyen lenkin se varmasti kestäisi.

Hehkutin Facebookissa tulevaa lenkkiä ja lähdin töistä kotiin mussuttaen vadelmalakritsipääkalloja. Löysin niitä autoni makeiskätköistä. En tiedä, kuka niitä sinne aina piilottaa. Outoa. Ihan tiedoksi, että autossa syötyjä makeisia ei lasketa, joten niitä on ihan turha sen kummemmin miettiä. Kotipihaan päästyäni näin ikkunasta jo uuden juoksumattoni, joka sai suuni leveään hymyyn. Juoksumatto näytti niin hyvältä, että alkoi ihan itkettämään. Se tulee todella helpottamaan elämääni ja sen ansiosta mun ei tarvitse välillä käydä lenkillä myöhään illalla, kun pitää herätä aamuisin ennen sitä kuuluisaa kukkoa.

Katsoin rakastuneena Mörökölliä, joka vaikutti itsekin innostuneelta matosta. Mörökölli oli lähdössä kaupunkiin. Hän näytti ylihyvältä valkoisessa t-paidassaan ja farkuissaan kumarrellessaan juoksumaton ympärillä. Kölli on ruskettunut kesälomansa aikana ja treenatut lihakset pääsevät oikeuksiinsa. Pidin näkemästäni. Kunnes tuon hyvännäköisen hauiksen suu aukesi:

"Kuulinko oikein, että puhelimessa sanoit meneväsi lenkille? Mihin se kolmen viikon tauko jäi? Älä nyt ole tyhmä. Jalka ei ole vielä kunnossa. Sun piti mennä lenkille vasta, kun jalka on täysin kunnossa. Mihin tämä lupaus taas jäi? Blaa. Blaa. Blaa."

Mutisin itsekseni, että mihinkäs jäi sun papin edessä antama lupaus pitää vaan huolta omista asioistasi. Ja yleensäkin tuon näköisten ei tarvitsisi edes puhua.  

Hyvännäköiselle, mutta rasittavalle miehelleni oli silmissäni kasvaneet pienet, mustat Hitler-viikset ja hänestä tuli viidessä sekunnissa jälleen valtakuntani vihollinen numero yksi, jonka torjuakseni tarvitsisin joukkotuhoaseita leikkimökin alta.

Innostus, vadelmapääkallojen tuoma makuhurmio, onnellisuus, liikutus, rakastuminen, himo, pettymys, viha ja kosto. Kaikki nämä tunteet puolessa tunnissa. Eilen ei ollut helppoa olla nainen.

En mennyt juoksemaan.      

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Viikon paras päivä.

Maanantaisin on aina kivaa. Uusi viikko tuo tullessaan aina jotain uutta sekä ihmeellistä. Jotenkin sitä on onnellinen, että saa taas kokea uuden viikon ja selvisi hengissä edellisestä.

Tänään saan lukea viime viikolla aloittamastani dekkaristani viimeiset 50 sivua. Olen lukenut sitä intohimoisesti kaiken liikenevän aikani koko viikonlopun ja nyt ollaan loppusuoralla. Murhaaja oli jo sormenpäissäni viime yönä, mutta pääsi täpärästi karkuun.   

Ensi viikolla pääsen pannastani ja opiskeluoikeuteni palautetaan minulle takaisin. Jostakin oudosta syystä en ollut kirjoilla koulussa kevätkaudella, joten en päässyt sähköpostiini. Tuossa sähköpostissa oli viimeisen suoritettavan kurssin viimeinen tehtävä. En myöskään voinut valmistua, koska en ollut koulussa kirjoilla. Toivottavasti asiat alkaisivat rullaamaan vihdoin ensi viikolla, löytäisin kiinnostuksen viimeiseen tehtävään ja saisin valmistua koulusta mahdollisimman pian. Uudet suunnitelmat nimittäin odottavat pöydän kulmalla valmistumistani.

Kantapää antaa hetki hetkeltä paremmin periksi. Aamuisin tulee takapakkia, kun jalka on päässyt jäykistymään yöllä, mutta kyllä tästä vielä toimiva tulee. Ajattelin nyt vielä odottaa lenkille lähtöä muutaman extrapäivän, jotta kantapää saa ansaitsemansa kunnon tauon. Itseni kanssa tekemääni sopimukseenhan kuului ehto, että lenkille lähdetään vasta, kun kantapää on TÄYSIN kunnossa, joten malttia toivotan itselleni. Ja ei minulla mikään kiire ole. Pelko siitä, että jalka ei kestä vielä juoksua, on turhan lähellä ja uudet lenkkarit tulevat postissa vasta ensi viikolla.

Nyt keskityn hetkeksi töihin, jotta iltapäivällä saadaan jälleen uusi Hyvällä sykkeellä-ohjelma ulos Radio Vaasasta. Huomisesta on myös tulossa hieno päivä, koska haastatteluuni saapuu juoksija Niclas Sandells. Nämä on niitä hetkiä, jolloin oman elämänsä huippu-urheilija hykertelee tyytyväisenä sielunsa pienissä sopukoissa.

Sitä kannatti pari vuotta sitten rohkeasti hypätä tuntemattomaan ja antaa tilaa omille unelmilleen. Nyt ne sitten toteutuvat yksi kerrallaan.

Oikein hyvää maanantaita,
Miia






lauantai 6. heinäkuuta 2013

Muurahaisleijona kuopassaan.

Tänään on hyvä päivä. Kantapää antoi vihdoinkin periksi. Olen lattialla istuen käännellyt varpaitani väkisin itseäni kohti. Sarjatulella. Ensin vasen 5-6 sekuntia, sitten oikea, taas vasen. Toistanut tätä parisenkymmentä kertaa. Kolmesti päivässä. Mörökölli on auttanut hieromalla säären sisäosaa ja lepopäiviä juoksusta on takana tasan kymmenen. Aamuisin kantapää on vielä kireä ja kipeä, mutta niin paljon parempi.

Tänään on siis hyvä päivä. Olen jälleen mukana juoksubisneksissä ja tauon aikana tehtyjä tärkeitä havaintoja ei saa unohtaa:

  • Maratonin jälkeen kropalle on annettava aikaa palautua.
  • Hieroja joka toinen viikko (jos Mörökölli ei suostu hieromaan kunnolla).
  • Kuntosalille kahdesti viikossa, juoksutaukojen aikana useammin.
  • Juoksussa käyttöön erilaiset alustat.
  • Välillä on hyvä unohtaa juoksu pidemmäksi aikaa ja tehdä jotain muuta. 
  • Muistaa monipuolisuus liikkuessa. 
  • Alkava vamma parannellaan heti alkuunsa. LEPO. HETI.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Tutuilta asioilta näyttää paperilla, mutta on se perhanan vaikeaa saada perusasiat iskostumaan omaan päähän! Tuntuu kuin suutarilla itsellään ei ole nyt kenkiä laisinkaan. Suoraan sanottuna en ikipäivänä antaisi kenenkään asiakkaani harjoitella samalla tavalla kuin olen itse harjoitellut viimeisen puolen vuoden aikana.

Näin tämä aina menee. Ensin kaivan itselleni kuopan, sitten hyppään sinne pää edellä. Hetken parantelen vammojani kuopan pohjalla ja etsin ratkaisua tilanteeseen. Jossain vaiheessa koen jonkin sortin valaistuksen, keksin keinon päästä kuopasta pois - ennenkuin syöksyn pää edellä kuoppaan uudelleen.

Mutta se on elämää se! 

Kaikesta edistymisestä huolimatta tämä vaiva ei ole vielä täysin ohi. Jatketaan venytyksiä, hierontoja ja kuntosalitreenejä. Onneksi on myös pieni flunssa, joten maltan parannella itseäni vielä muutaman päivän. Ehkä, ehkä maanantaina pääsisin metsään kevyelle lenkille. Mää niiiin toivon sitä.

 En ymmärrä, miksi Muumeissa muurahaisleijona laitettiin taikurinhattuun.
Jotenkin ilkeää toimintaa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Terveisiä telakalta.

Telakalla.
Päivä 8.

Olen lukenut kaunokirjallisuutta ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Suunnittelen leipovani sämpylöitä viikonloppuna. Olen treenannut päivittäin kuntosalilla ja polkenut polkupyörällä ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Olen pelannut päivittäin jalkapalloa Kahvakuulan kanssa ja syönyt ainakin yhden jäätelön päivässä.
Ruokavaliooni on ilmaantunut muutakin kuin uunikuivaa kanaa, rahkaa, kaurapuuroa, raejuustoa ja valmissalaatteja. Olen jopa tehnyt kanavihannespataa sekä perunoita ja jauhelihakastiketta. Kahdesti.

Kantapää on välillä hyvä, välillä ei. Joka päivä teen uusia havaintoja siitä, mikä toimii ja mikä ei. Havaintojen tekemistä helpottaa koko kropan palautuminen. Lonkankoukistajien ollessa paremmin auki, palautuu lantio lähemmäksi optimaalista asentoa ja koko kroppa notkahtaa parempaan ryhtiin. Oikea hartia, joka kipeytyi lopputyötä tehdessä, on jo viikon tehokkaan Fustraamisen jälkeen paremmassa kunnossa ja orastava nivusvamma palautui itsestään levolla. Eilen Mörökölli löysi sääreni sisäsyrjästä alueen, joka todennäköisesti näyttelee suurta roolia tässä kantapäävaivassa (planttaarifaskiitti). Paljonko kestät kipua, kysyi Mörökölli hymy huulillaan ja antoi palaa. Kymmenen minuuttia kestin, kun Kölli hekotti jalkani parissa. Sen jälkeen olin niin turta kivusta, että vannoin synnytyksenkin olleen lastenleikkiä tähän verrattuna. Mutta se auttoi. Mörökölli on paras. Illalla jatketaan tämän oudon parisuhdeleikin parissa.

Tuntuu, että mulla on liikaa energiaa.
En pidä siitä.

Tuntuu, että koko Vaasa juoksee.
Paitsi minä.
En pidä siitäkään.

Koko kroppa tuntuu kuitenkin päivä päivältä paremmalta.
Siitä pidän.

Ja mun hauis on jo ihan kamalan iso.
(en käy kalassa, joten tämä olkoon tämän kesän kalajuttuni)

Saan myös juoksumattoni vihdoinkin ensi viikolla! Huomenna ostan paljasjalkatossut ja alan totuttamaan jalkojani uudenlaiseen mattojuoksuun. Ulkona mennään tuetuilla kengillä tulevaisuudessakin, mutta matolla homma on toinen. Maton hankkiminen on todellinen helpotus tulevaan syksyyn ja talveen, kun treeniaikaa ei tarvitse enää nipistää univelkaisen äidin yöunista. Nyt pystyn tarvittaessa juoksemaan iltaisin, kun Kahvakuula on nukkumassa ja Mörökölli töissä. Sama homma toimii myös päiväuniaikaan.

Terveisiä siis telakalta.
Kaikki on suurinpiirtein hyvin.