keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Lopetetaan selittelyt!


Kirjoita unelmasi ylös. Sano tavoitteesi ääneen. 

Näin minä teen. En suinkaan sano, että se on kaikkia varten. Jos siitä kokee stressiä tai paineita, kannattaa jättää unelmat oman mielen sopukoihin. Itse saan tavoitteiden ja unelmien kertomisesta lisää itseluottamusta. Ymmärrän erittäin hyvin, jos tavoitteiden laatiminenkin pelottaa. Sitä voi olla luonteeltaan ankara itseään kohtaan. Sitä tietää, että jos tavoitteet ei toteudu, pettymys itseään kohtaan on suuri. Puhumattakaan muiden ihmisten reaktioiden kohtaamisesta.


Itselläni on ensi vuodeksi kova henkinen tavoite. En halua päästää itseäni liian helpolla ja lopetan selittelyt. Osaksi se on ok, että ei ole liian ankara itselleen, mutta se ei ole koko totuus. Kun epäonnistuminen ei pelota, kun epäonnistuminen ei välillä edes harmita, päästää itsensä monesti liian helpolla. Osaan selittää elämän epäonnistumiset nopeasti parhain päin ja uskon juttuihini itsekin. Ja se on hyvä tietyissä asioissa! Mutta joskus olisi kieltämättä kehittävää, jos itsensä liian helpolla päästäminen harmittaisi oikein kunnolla. Lopettaisin selittelyt ja ottaisin vastuun tekemisestäni tai tekemättä jättämisestäni. 

Jos ette saa hommasta kiinni, tässä pari esimerkkiä:

  • Olen hidastanut juoksukilpailussa vauhtia selkeästi, koska päätin yhtäkkiä kesken juoksun olla tyytyväinen huonompaan aikatavoitteeseen. 
  • Triathlonin täysmatkalla kävelin pitkiä matkoja juoksuosuudella, koska "mulla on huono polvi". Huomasin kuitenkin 30km:n jälkeen, että polvi ei ole edes kipeä.  
  • Lukuisia kertoja olen tehotreenin alussa päättänyt, että peruskestävyys on sittenkin päivän teema ja tehnyt helpomman treenin.


Tästä päästään ensi kauden tavoitteisiin:

  • Tee valmentajan ohjeiden mukaisesti. Hän tietää - sinä teet. Luota. 
  • Älä selitä. Viikkoni ei voi olla niin täynnä tekemistä, että ehdin juosta sekä pyöräillä 12h, mutta en (kummallista kyllä) millään ehdi uimahalliin koko viikon aikana.
  • Pysy tavoitteissasi, koska haluat sitä ihan itse. 
  • Muista hymyillä leveästi joka kerta, kun jonkun mielestä voisit tehdä elämälläsi jotakin järkevämpää kuin treenata johonkin väsyneiden ikäsarjojen väsyneisiin SM-kisoihin.
Ja sitten ne aikatavoitteet:
  • Hampurin maraton: < 3h 25min.
  • Triathlonin puolimatka: < 5h 10min.
  • Triathlonin täysmatka: Tahko < 11h 30min. / Sileä reitti < 11h.   


Unelmat jätän tällä kertaa itselleni. 
Niiden aika julkisuuteen ei ole ihan vielä, mutta ne on kirjoitettu ylös.
  
Nauttikaa syksystä,
Miia

perjantai 14. lokakuuta 2016

Kuninkaalliset polkaisut


Toissa kesänä 4-vuotias Kahvakuula oppi ajamaan pyörällä. Vihjailin yhteisestä lenkkimahdollisuudesta. Hän pyörällä, minä juosten. Loppukesästä tarjoukseni hyväksyttiin. Etenimme 25m ja vahingossa ohitin Kuningas Kahilan. Tästä Hänen Korkeutensa ei pitänyt, vaan huutomyrskyn jälkeen minut mestattiin varaston takana ja pyörä lensi painokelvottoman tekstin säestämänä autokatokseen. Se oli loppu kuninkaallisille polkaisuille Herran vuonna 2015.

Seuraavana keväänä yritettiin uudelleen. Pienetkin vihjauksemme pyöräilystä hiljennettiin välittömästi. Narri hiljaa! Jossain vaihessa Kuningas Kahila sai kuitenkin itse ajatuksen pyöräilystä, koska joutui kävelemään naispuolisen hovilakeijansa kanssa muutaman kerran 2,2km tarhasta kotiin ilman mahdollisuutta päästä lakeijansa syliin.


Muutamat lenkit tehtiin vielä apupyörät vinkuen, sitten Suurnarri otti apupyörät kesälomalla pois. Neljä viikkoa kuninkaallista temppuilua, tekosyitä, loppumatonta temperamenttia, kunnes Kuningas Kahila suostui kokeilemaan apupyörätöntä ajokkiaan pidemmän matkan verran. Kuningas yllättyi positiivisesti ja elokuussa tarhaan mentiin ilman apupyöriä. Hovilakeija juosten, Kuningas Kahila pyöräillen. Ja se toimi. O-N-N-E-K-S-I.

Tästä lähti hieno yhteistyö. Esimerkiksi tämän viikon tiistaina juoksin aamulla tarhaan Kuninkaan pyöräillessä. Tarhalta jatkoin vielä lenkkiäni ja sain kokoon tunnin mittaisen aamulenkin. Keskiviikkona hain Kuninkaan tarhasta juosten ja tultiin kiertoreittiä takaisin - Kuningas hurjasteli pyörällään ja itse yritin pysyä perässä. Jälleen tunnin mittainen juoksulenkki. Tänään mentiin sitten Kuninkaan toivomuksesta bussilla ja juoksin kiertoreittejä pitkin tunnin verran tarhasta kotiin aamukahville.

Toissaviikolla piti yhdistää töiden jälkeen kaupassakäynti ja tarhakeikka. Siis juoksureppu selkään ja jälleen kiertoreittiä pitkin kauppaan. Reppuun ainoastaan pakolliset ostokset ja juosten tarhalle, jossa jälkikasvu jo odotti pyörän kanssa. Kertyi 12km, joista viimeiset kolme kilsaa painavan repun kanssa kasvatettiin luonnetta. Kun päästiin kotiin, oli päivän treeni tehty ja oli aika keskittyä yhdessäoloon.


Juoksureppu selässä ruokakauppaan!

Näin pystyn treenaamaan aikana, jolloin treenituntini eivät ole keneltäkään pois. Työmatkojen ja tarhamatkojen hyödyntäminen on ajallisesti ihan huippua! Toiveeni olisikin, että mahdollisimman monessa työpaikassa olisi suihkumahdollisuus työntekijöille. Silloin varsinkin monet perheelliset, jotka taistelevat mahdottomien aikataulutuksien ja huonon omantunnon kanssa, voisivat hyödyntää työmatkat reippaasti kävellen, juosten tai pyöräillen. Ja kuten tiedätte, kun ihmiset liikkuu, on myös työnantajalle saatu hyöty mittaamaton.

Suihkujen ja työmatkareippailujen puolesta,
Miia  


maanantai 10. lokakuuta 2016

Kaikki polut vievät perille?


Syksy on polkujuoksijan parasta aikaa. Lehtien peittämät, pehmeät polut. Raikas ilma ja luonnon väriloisto. Loppumaton rauha, hiljaisuus ja ympäristön yllätyksellisyys. Viime vuosina polkujuoksu on noussut suureen suosioon. Se on lähentänyt etenkin kaupunkilaisia luontoon. Ehkä on huomattu, että monien asuinalueiden vieressä on loppumaton määrä polkuja, jotka risteilevät aina uusiin seikkailuihin. 


Oma suosikkini takapihapoluistani on kuvassa oleva Degerträsk. Tämä pieni järvi on lukuisten pienten polkujen (tai yhden metsäautotien, Furuskogsvägen) päässä. Tie sinne on tunnettava. Muuten voi mennä sananmukaisesti metsään, mutta palataan asiaan hetken kuluttua. 

Eilen oltiin Jarin kanssa juoksemassa ja päätettiin etsiä uusia reittejä järvelle. Juoksenneltiin aluetta ristiin rastiin ja etsittiin uusia polkuja sekä suorinta reittiä polkuja pitkin Degerille. Siitä saa aina jotenkin extratyydytystä, kun lenkillä ei tarvitse mennä metriäkään tietä pitkin. 


Kolme tuntia vierähti poluilla ja hyvä niin. 


Polku kiertää koko Degerträskin. Se menee lähellä rantaa, sitä on helppo seurata. Alussa (vasemmalta kierrettynä) on märkää, joten ihan kuivin jaloin sieltä ei pääse pois. Mutta menkää ihmiset metsään. Kävellen, retkeillen, juosten. Eväiden kanssa tai ilman. Lähtekää joskus seikkailemaan, etsimään uusia polkuja, löytämään takapihalta jotakin ihan uutta. Jotain, joka on ollut siellä jo huomattavasti kauemmin kuin yksikään alueen talo. 

Niin ja niistä seikkailuista. Tällä kertaa asialla muutama triathlonisti.  

Sain illalla viestin:

"Muistaakseni tais olla niin, että suunnilleen kaikki polut vie Degerträskille..........no, ei viekään tai sitten löydettiin se ainut joka ei sinne vie ja siinähän kävi sitten niin, että seikkailtiin siellä suolla 9km verran ennenkuin löydettiin se perhanan järvi vain todetaksemme, että pakko lähteä jo takaisin"


Degerträsk-järvi kuvassa oikealla yhdeksikön vieressä.
Ah, niin lähellä, mutta niin kaukana.
Ootte ihania <3 


Kaikki polut eivät siis vie perille,
mutta kyllä ne seikkailun joka kerta tarjoavat.
Varmasti.












lauantai 30. heinäkuuta 2016

Pelkäätkö avovesiuintia? Minä en enää.


Viime kesänä uin ensimmäistä kertaa meressä märkäpuvulla. Uin Strömsössä uimarannan vasemmanpuoleiselta laiturilta oikeanpuolimmaiselle laiturille ja takaisin. Matka on yhteen suuntaan hädin tuskin 100m. Uin sen aina täysiä ja kiipesin välittömästi laiturille. Huokasin vasta, kun varpaat olivat kokonaan poissa vedestä. Jättiläishauet, you know. Merihirviöt, you know. Kaikkinetuntemattomatasiatjoitavoiollavedessä, you know. Oli se uhkaava tekijä meressä mikä tahansa, se halusi juuri sut. Otteen saatuaan tämä tuntematon tai tunnistettu uhka vetää sinut pinnan alle ja vie sinut, no, jonnekin. Ahdin valtakunta kuulostaa liian romanttiselta. Mutta varuillani olin, vaikka loppujen lopuksi kaislikossa korkeintaan suhisi naapurin Pertsa.


Lähdetään yleensä matkaan 
Västervikin venesatamasta kohti Ukkokaria. 
Normaalit lenkit on 2km - 4km.

Laiturilla vedin henkeä ja lähdin uuteen, uhkarohkeaan uimarannan ylitykseen. Sata metriä täysillä. Ui, ui! Se tulee! Se ottaa susta kiinni! Se vetää sut pinnan alle! Kauhon ja kauhon. Vasta saatuani laiturista kiinni ja vedettyäni varpaat turvaan, voin hetkeksi huokaista. 

Näin kirjoitettuna tämä pelko näyttää ihan lapsellisen naurettavalta, mutta se on edelleen monelle aloittelijalle sekä myös pidemmälle edistyneille totisinta totta. Suomi on täynnä kauniita, idyllisiä järviä ja merenrantaviivaa riittää silmänkantamattomiin. Silti monet uimarit odottavat innolla uimahallien kesätaukojen päättymistä, jotta ahdistavasta avovedestä päästään turvallisiin sisätiloihin. 


Viime vuoden toukokuussa kauhistelin Tahkolla tätä lahtea, 
jossa oli tarkoitus uida elokuussa 3,8km. 
En ollut silloin uinut märkäpuvulla avovedessä vetoakaan.

Olen monesti miettinyt, mistä pelkoni johtui. Pienenä läträsin vedessä tuntemattomissakin järvissä ilman pelkoa siitä, mitä kyseinen järvi kätkee syvyyksiinsä. Olen siis oppinut pelkäämään sitä vasta myöhemmin. Vai pelkäsinkö enemmän omaa selviytymistäni vedessä, jos jotain tapahtuu? Olenhan myöhemmin myös kehitellyt sekä korkeanpaikan- että ahtaanpaikankammon. Onko kyseessä siis pohjimmiltaan tunne siitä, että ei hallitse tilannetta, itseään tai itseään tilanteessa? Tunne siitä, että ei pysty kontrolloimaan tilannetta. Kontrollin menettämisen pelko. 


Ja tässä tullaan Tahkolla viime vuoden elokuussa vaihtoon 3,8km:n jälkeen.
Huikea fiilis!
Viikon päästä mennään taas.

Itselleni ei kuitenkaan kehittynyt sen kummempaa kammoa avovesiuintiä kohtaan, koska sain siihen avaimet hyvin pian aloitukseni jälkeen. En väitä, että nämä ohjeet auttaisivat kaikkia, jotka avovesiuintia kammoavat, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, nämä asiat olivat tärkeässä asemassa, kun löydettiin avovesiuinnin kanssa toisemme ja uimme rakkauden satamaan.


  1. Mene uimaan sellaisen ihmisen kanssa, johon luotat. Hän on sinua kokeneempi ja parempi uimari. Hän pitää avovesiuinnista. Hän ei pelkää sitä yhtään. Käy hänen kanssaan säännöllisesti uimassa. Asenne tarttuu ja kirkuessasi korkealla nuotilla käteen osunutta vesikasvia, hän hymähtää "se oli vaan kasvi, ui". Nähdessäsi kalan hän toteaa "vesissä on kaloja, ui". Miettiessäsi vedessä kelluvia kuolleita eläimiä, hän toteaa "mitä ne sulle enää voi tehdä, kuolleet hirvet, ui".
  2. Käy uimassa samassa paikassa. Hiljalleen paikasta tulee sinulle tuttu. Kohta tunnistat sen jokaisen poukaman ja muistat kesämökin kattojen värit. Alat luottamaan paikkaan ja olostasi tulee helposti turvallisempi.   
  3. Harjoittele turvallisessa ympäristössä. Ota etukäteen selvää, että vesistössä ei ole vaarallisia kiviä tai verkkoja, joita ehkä mietit uidessasi. Minimoi siis huolesi. Ota varman päälle.
  4. ALOITA RAUHALLISESTI. Omasta mielestäni tämä on tärkein. Et ehkä ole tottunut puristavaan märkäpukuun tai alkukesästä viileeseen veteen. Jos nyt lähdet liian kovalla sykkeellä, voin taata, että haukot kohta henkeäsi vedessä ja tämän kesän avovesiuinnit oli siinä. Ota ensin muutamia vetoja. Jos olet uimahallissa tottunut hengittämään joka kolmannella, hengitä nyt joka toisella. Pysähtele ja ui välillä selkää. Totuttele rauhassa. Sinun ei tarvitse uida ensimmäisellä kerralla kahta kilometriä.
  5. Pidä uintikaverisi vieressä. Sopikaa, että hän on tukenasi koko uinnin ajan. Siinä vieressä. Se rauhoittaa todella paljon, kun näet hänet koko ajan. Kaksin on aina turvallisempaa kuin yksin.
  6. Hanki turvapoiju. Jo ajatus siitä, että perässäsi tulee koko ajan oma ilmatyynyalus, tuo turvaa. Tauoilla voit ottaa siitä kiinni ja levätä. Myös ajatus siitä, että merihirviön pitäisi vetää Ahdin valtakuntaan sekä sinut että poijusi, voi tuoda hetkittäistä lohtua.     


Susanna ja turvapoiju tämän viikon lenkillä meressä.
Eiköhän nämä maisemat uimahallin voita?


Toivotan kaikille oikein mukavia hetkiä avovedessä.

Itse en vaihtaisi tätä harrastusta pois mistään hinnasta.
Ja kiitokset alun turvasatamalleni Lindalle, joka ei noteerannut pelkojani millään tavalla.
You rock.
<3 

  

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Finntriathlon Joroinen, puolimatka 2016



Lauantaina herätessäni huokasin. Takana oli kaksi täyttä viikkoa kaikkea mahdollista. Yleensä keventelin kisaviikkoja muulta stressiltä, mutta tällä kertaa se oli mahdotonta. Olin tullut luvanneeksi yhtä jos toista. Kuusipäiväistä työviikkoa, Rompetoria. Veikkausliigan matsin kuuluttamisen harjoittelua ja seuraavalla viikolla sen kuuluttamista. Pakkasin torstaina kisakamat vartissa ja vielä eilen heräsin aamukuudelta duuniin. Aamujuonnon jälkeen matka jatkui kohti Joroista, jossa olimme vasta viiden jälkeen. Koko ilta meni tehden kisapäivän järjestelyjä kisainfoineen, pyörän viemisineen ja kamojen kasaan laittamisineen.


Vierumäen perusmatkan jälkeen jatkoin treeniä vielä viikon verran. 
Sitten tulikin ennen Joroista pakollinen neljän päivän totaalitauko. 
Kaikki liikenevä aika meni nukkumiseen. 

Aamulla siis huokasin. Tämä päivä enää ja sitten nämä kiireiset viikot on ohi. En ollut juuri antanut ajatustakaan tulevalle kisalle. Jo alkuviikosta selvisi, että kisapäivä tulisi olemaan tuulinen ja märkä. Hautasin kaikki ajatukset siitä hurjasta enkasta. Tiesin, että ajallisesti suurin parannus tulee kuitenkin pyöräilystä ja nyt oli tällainen keli. Jotenkin en millään uskonut saavuttavani parasta tasoani tässä kelissä ja päätin, että tällä kertaa otetaan selkiä eli lähdetään sijoituksen kimppuun. Joroinen oli kuitenkin puolimatkan SM-kisa ja ajatus kympinsakista omassa ikäryhmässä tuntui kiehtovalta. Mieltä myös askarrutti ajatus siitä, että pyöräilyn paluumatka Rantasalmelta Joroisille, 40km, poljetaan todennäköisesti vastakkaisessa tuulessa. En tiennyt, kuinka jalat reagoi sellaiseen puristukseen ja kuinka halukkaasti ne lähtevät vielä juoksemaan puolimaratonia mahdollisen runttauksen jälkeen.


Oon alkanut jälleen hieman joogaan. 
Kaipaan sen tuomaa harmoniaa.

Lähtöalueella satoi vettä kaatamalla. Välillä sade loppui ja kohta se taas alkoi. Jalassani oli läpimärät kangastossut. Päällä ollut sadetakki auttoi, mutta kohmeisiin varpaisiin se ei valitettavasti auttanut. Yritin teipata pyörän runkoon energiageelejä, mutta sade kasteli teipin ja aloitin monesti alusta. Sormia palelsi. Kohta olin niin kylmissäni, että päätin pistää märkäpuvun päälle. Siinä vierähtikin tovi. Iho oli ihan märkä, sormet jäässä. Puku ei luistanut päälle sitten millään. Mutta ei se mitään. Minä en valita, vaikka palelsi niin pirusti. Harvoin se keli kuitenkaan osuu kohdalle. Haluaisin uintiin pilvistä ja lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Pyöräilyyn ehdottomasti hellettä ja juoksuun mieluiten vesisadetta sekä +15c. Mitä luulette, kuinka usein natsaa?

LÄHTÖ

Uinnissa oli Rolling Start eli kaikki lähtivät matkaan oman tavoiteaikansa mukaan. Päästettiin Lindan kanssa kiireisimmät edelle ja otettiin paikka puolen välin takaa. Varpaat olivat ihan jäässä, hampaat kalisivat yhteen. Kohta onneksi lämpimään veteen. Veteen, joka oli ilmaa lämpimämpää. Jono mateli hitaasti. Yritin keskittyä hengittämiseen. Ahdistun helposti ahtaissa paikoissa, jos tungos kestää liian kauan. Paniikissa voin ruveta haukkomaan henkeä ja itkemään eli siihen ei ole nyt varaa. Tunsin keuhkoissa jo paniikin esiasteen. Hengitin rauhallisesti ja tuijotin alas. Kuvittelin itseni muualle. Ei kestä enää kauaa.


Kotirannassa Strömsössä on tullut käytyä kiitettävästi. 
Avomeriuinti <3 

UINTI 1,9km

Viimeiset tsempit Lindan kanssa ja matkaan. Juosten ajanottomaton yli ja veteen. Ihanan lämmintä! Uinti lähti hyvin liikkeelle. Muistan, että viime vuonna menin rauhallisesti, joten tänä vuonna tavoite oli sama. Halusin välttää turhaa sykkennostoa ja väsymistä. Toisaalta en myöskään pääse yhtään sen lujempaa, vaikka huitoisin menemään nopeammalla temmolla. Heti alussa oli ohiteltavaa. Paljon. Joku löi suoraan päähän. Huudahdin. Ohiteltavia jatkuvana vanana. Pidin sitä outona. Lähdin noin puolesta välissä, koska sijoituksien mukaan uintivauhtini on puolessa välissä. Ja nyt matkanteko on pelkkää ohittelua.

Ensimmäinen käännös poijulla meni hyvin. Pidin linjani ja pääsin muiden ohi. Omissa silmissäni vauhti oli kovaa - muihin verrattuna. Tiesin kuitenkin, että tämä on ihan normaali vauhtini. Mitään kummallista kehitystä ei ole tapahtunut, mutta taidettiin lähteä matkaan turhan takaa. Toisaalta nautin tästä. Kukaan ei jyrännyt takaa ohitse ja ohittelu tuntui helpolta, vaikka tottakai siinä tuli uitua turhan poukkoillen. Puolessa välissä katsoin viereeni. Ei ole totta. Lindahan se siinä taas. Sama homma tapahtui Vierumäen perusmatkalla. Uidaan ihan omaa uintia molemmat, mutta näköjään taas lähes rinta rinnan. Uinti tuntui kevyeltä ja pian oli viimeisen käännöksen vuoro. Viimeinen suora kohti rantaa alkoi. Nyt ohiteltavia oli vielä enemmän. Osa jopa pysähteli, mikä teki etenemisestä vähän vaativampaa. Päätin tehdä pienen koukkauksen toiseen laitaan. Se pidensi matkaa, mutta sain edetä omaa tahtia loppuun asti.

Rannassa olin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Löysin varustepussini heti. Saman tien kuului Lindan ääni "mentiin alle 40min". Aivan loistavaa, molemmilta.

Alun perin oli jo tiedossa, että uintiin ei treenaamatta kehitystä tule. Tavoite olikin pitää ajallisesti uinti viime vuoden tasolla 40.52 -> 39.46. Olen tähän tyytyväinen. Uinti oli suorituksena selkeästi parempi. Pystyin uidessa suunnistamaan paremmin ilman pysähtymistä ja uinti oli jotenkin vaivatonta. 

T1-vaihto

Viime vuonna otin jonkun muun varustepussin, joten nyt tuplatsekkasin numeron. Vaihdoin ripeästi, kaikki meni putkeen. Uintikamat rekan lavalle. Löysin pyörän helposti. Lähdin juoksemaan pyörän kanssa kohti mäen päällä sijaitsevaa aluetta, jossa saa alkaa polkemaan. Mäki oli kuitenkin ruuhkainen ja ihmiset taluttivat pyöriään kä-vel-len. Aah. En jaksa tollaista kävelyä yhtään. Jo Vanajanlinnassa pyysin tilaa tässä vaihdossa. Jo Vierumäellä huutelin "anteeksi, pääsiskö vasemmalta ohi". Ja taas. Tiedän, että monet ottavat vaihdot rennosti, mutta kun itselle nämä mäkijuoksuvaihdot ovat erittäin mieluisia ja haluaisin vetää ne täysillä. Mutta oma vika. Pitää siis opetella uimaan, jotta on aikaisemmin vaihdossa, jotta pääsee porukan mukana juoksemaan vaihdot. Ensi vuonna.

Kävelystä huolimatta oikean varustepussin löytyminen paransi aikaa mukavasti 4.41 -> 3.47. 

PYÖRÄILY 90km

Tätä odotin paljon. Pyöräily on mennyt eteenpäin huimasti ja nyt oli näytön paikka. Mutta mites nyt, kun loppumatkan 40km on ehkä vastatuulta? Runtua, runtua. En muuta vielä osaa. Siitähän se jumi tulee ja se heijastuu kipuna polveen. Kun ei osaa polkea vastatuuleen, kun yrittää liikaa, kun painaa vaan isolla vaihteella. Mutta tällä mennään tämä kesä. Talvella sitten harjoitellaan taas parempaa tekniikkaa.

Pyöräilyssä oli valtavasti jengiä. Muistin kisainfon ohjeen. Isot letkat ohitetaan kokonaan. Selvä juttu.  Otin letkan kiinni, kiihdytin ja menin kaikkien ohitse. Letka kerrallaan. Välillä joku mies hurahti takaa ohitse. Vettä satoi. Pyyhin visiiriä. Välillä tuntui, että en näe mitään. Sitten sade taas taukosi, kunnes alkoi uudestaan. Olihan siellä tuultakin. Taisi tuulla sivusta, välillä vähän takaa. En tiennyt yhtään nopeutta, kun jätin nopeusmittarin jälleen pois. Varpaat oli jäässä, mutta tämäkin oli tiedossa. Ne on nyt aina jäässä. Muilla pyöräilijöillä näkyi takkeja, pitkiä trikoita. Mulla oli ainoastaan hihaton kisapuku. Jos en tästä tule kipeäksi, olen ikuisesti kiitollinen. Naureskelin, että en ole koskaan ajanut pyörälläni sateessa. Taisi olla jo aikakin.


Pyöräilyn vihaajasta täyskäännös intohimoiseksi ylämäkirakastajaksi.

Rantasalmella oli kääntöpaikka. 45km jäljellä, josta todennäköisesti 40km vastatuuleen, ainakin osaksi. Sen, vastatuulen, huomasi aika pian. Sen huomasi myös, että runttasin eteenpäin. Huomasin myös, että letkoja ei enää tullut vastaan. Meno oli aika yksinäistä muutamia yksittäisiä vastaantulijoita tai ohitse polkevia miehiä lukuunottamatta. Missä ne mun selät on? Juuri, kun olin hiipumassa ärsykkeiden tylsyyteen ja antautumassa taistelutta, huomasin ohikiitävän, punaisen pyörän. Siinä se oli. Mun Guldklimpen, Anki. Saman seuran hurja triathlonisti, joka polki pyöräänsä kevyellä pyörityksellä. Uudet säännöt! Nyt taistellaan. Älä päästä Ankia karkuun. Säilytä peesiväli 10 metriä (toisen perässä ei saa polkea, siitä tulee todella paljon hyötyä, välin tulee olla vähintään 10m). Älä missään nimessä päästä Ankia karkuun. Ollaan Ankin kanssa eri ikäsarjoissa, joten koin Ankin perässä pysymisen lähinnä omana kamppailunani itseäni vastaan. Nyt tarvittiin niitä kierroksia, nyt tarvittiin sitä taistelutahtoa.

Kohta Anki viiletti jo 30 metrin päässä ja joku tuli takaa meidän väliin. Uudet säännöt! Saat päästää Ankin yli 10 metrin päähän, mutta näkökentästä et. Tajusin, että se, mitä teen, ei riitä. Pitää tehdä vielä enemmän ja lähdin jälleen ohittamaan sekä ajamaan Ankia takaa. Tällä kertaa onnistuneesti. Rautainen Anki pysyi näkökentässä lähes koko loppumatkan ajan. Sain tästä tarvittavan henkisen boostin ja polven kivuista huolimatta jaksoin taistella matkan loppuun. En tiennyt yhtään aikaa, en osannut arvioida sitä yhtään. Tiesin vaan, että joku hermo jalassa painoi ja aiheutti kivun polveen. Tiesin myös, että juoksusta taitaa tulla kaikkea muuta kuin pyhäpuolikas.


Pyöräillessä kolme tuntia hurahtaa helposti nauttiessa omissa ajatuksissa. 
Parasta.

Viimeisillä kilometreillä olin onnellinen. Sain itsestäni ainakin kaiken irti. Vaikka varpaat oli edelleen jäässä, ei jossiteltavaa lopputuloksesta pyöräilyn suhteen ollut. Mietin myös, että tämä oli avaus ja saa nähdä, mihin aika tänä vuonna riittää. Me ollaan pyöräilyn kanssa vasta alkutaipaleella. Potentiaalia on vasta hipaistu ja tekniikka on alkutekijöissä. Eräs ohittamani mies kertoi himmailevansa pari kilsaa ennen juoksua. Kerroin hänelle meneväni täysillä loppuun asti. Ihan vaan, koska tää on kaikesta huolimatta älyttömän hauskaa.

Pyöräilyn aika oli totaalinen shokki. En olisi koskaan uskonut parantavani aikaani tuossa kelissä viime vuodesta 3.04 -> 2.49. VIISITOISTA MINUUTTIA! Fakta kyllä on, että pelkästään tämän vuoden toukokuussa poljin enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Ennen viime vuotta olin polkenut vasta alle 2kk. Ennen viime vuotta poljin 50km vuodessa. En myöskään osannut vaihtaa vaihteita (ou jee), enkä osannut pyörittää edes myötätuulessa. Nyt osaan. Siis myötätuulessa ;)

T2-vaihto

Pyörä telineeseen ja menoksi. Matka taisi olla viime vuotta lyhempi. Etsin hetken pussiani, kun en tajunut niitä olevan kahdessa rivissä. Ei voi kaikkea muistaa. Järjestäjä kuitenkin auttoi, kun tavasin numeroa. Muistan puhuneeni muille kilpailijoille koko vaihdon taas jotain tosi kiinnostavaa. En ehkä kevennä muiden tunnelmaa, mutta omaani ainakin. Sukat tunnottomiin jalkoihin, kengät jalkaan ja menoksi.

Viime vuonna 3.18 -> 2.56. Sekunteja, sekunteja...

JUOKSU 21,1km

Samperin samperi. Polveen sattui joka askeleella. Joku hermo oli todellakin pinteessä. Puolimatkan kisassa puolimaraton juostaan kolmena 7km:n kierroksena. Eka kierros oli kaiken kaikkiaan tuskaa, pakotusta ja pelkoa. Pelkäsin todella, että joudun jättämään juoksun kesken. Jalkaa ei pystynyt suoristamaan yhtään, joten jouduin juosta polvet koukussa matalalla askeleella. Ihme vaanimista. Jo muutaman kilsan jälkeen takanani oleva mies kehui vauhtiani ja kertoi lähtevänsä peesiin. Koska mulla ei ollut kelloa, kyselin häneltä aina välillä vauhtia. Laahustamisesta huolimatta kilsat pysyttelivät 5min/km alun hiljaisen aloituksen jälkeen.

Puolivälissä alkoi tulla selkiä. Niitä kauan odottamiani selkiä. Numerolaput kertoivat, että sarja oli sama. Sain siitä uutta uskoa. Samalla myös hermosärky helpotti ja sain askeleeseen hieman lennokkuutta. Sen jälkeen tapahtuikin jotain outoa. Lopetin jatkuvan dialogin päässäni ja keskityin. Elämäni ensimmäistä kertaa varmaan keskityin ainoastaan siihen hetkeen ja etenemiseen. Ulkoistin itseni täysin kaikelta muulta. Jossain vaiheessa tajusin, että olen katsonut lasittunein silmin pari metriä eteenpäin ja jälleen on kulunut muutama kilsa. Saan takaa väliaikoja ja tsemppausta. Tunnustan kumppanilleni salaisen toiveeni päästä kympin sakkiin. Kerron lähteneeni uimaan jälkijunassa, joten selät eivät välttämättä tule vastaan. Joka minuutti, joka sekunti ratkaisee. Nyt ei höllätä yhtään, vaikka jalat olivat todella loppu.


Maalisuoralla!
Tiukka katse eteen ja eteenpäin.
Jarmolle kiitos kuvasta!

Viimeisellä kierroksella tiesin jo pääseväni maaliin. Väliajoista tiesin myös, että juoksuaika ei viime vuodesta juuri parannu. Sekin oli tiedossa. Pyöräily oli kuitenkin ihan eri planeetalta kuin viime vuonna. Oli mahtavaa huomata, että jalat kaikesta huolimatta jaksoivat vetää sitä paljon nylkytettyä maratonvauhtiani, 5min/km. Ehkäpä ensi keväänä tuo on jo maratonilla ihan liian hidas vauhti maratonvauhdiksi ;)

Juoksu ei siis viime vuodesta juuri parantunut 1.47 -> 1.46. Raskasta oli, mutta tyytyväinen olen tähänkin. Jaksoin taistella loppuun saakka, vaikka juoksu ei missään vaiheessa tuntunut hyvältä. 

MAALI

Vihdoinkin! Nostan kädet ilmaan ja syöksyn maaliin! Tää oli taisteluvoitto. Oli aika mikä tahansa, tää oli taisteluvoitto. Palelu uinnin lähdössä, vesisade ja tuuli pyöräilyssä, raskas juoksu. Nyt ei oikeasti juuri nautiskeltu, vaan saatiin koneesta kaikki irti. Lupasin Mörököllille, että tänään hengästyn ja sen tein. En oikeastaan tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin.

Maalissa on monia tuttuja kasvoja. Kaikilla on mennyt tosi hyvin. Niin mahtavaa. Monet kysyvät aikaani, mutta en tiedä sitä. Maaliin tulee kohta kilpailijoita, joiden ajat ovat reippaasti päälle 5.30. Päättelen aikani olevan jotain sen luokkaa. Juttelen, halailen, juttelen lisää. Sitten on aika lähteä kohti autoa.

Autossa avaan puhelimeni. Siellä on kaksi viestiä. Mörökölli lähettää loppuajan 5.22! Mitä?!? Ja Isän viestissä luki sijoitus! Olin sarjassani seitsemäs. Mitä?!? Pääsin kuin pääsinkin kympin sakkiin ja aikaparannus oli 18min. Liikutun hetkeksi.

Viime vuodesta tuli reipas aikaparannus 5.40 -> 5.22 lähinnä onnistuneen pyöräilyn takia. Tulosta pohdittuani muutaman päivän, olen täynnä uutta intoa. Viime vuonna vastaavat ajat tuntuivat saavuttamattomilta. Silti pääsin siihen pääosin vaan treenaamalla. En ole noudattanut mitään ohjelmia, olen tehnyt paljon fiiliksellä. Tehnyt sitä, mikä on tuntunut hyvältä. Uintia laiminlöin lähes koko talven ja kevään. Pyöräillessäni trainerilla olohuoneessa talvella, katsoin Netflixiä ja poljin vaan. Jos olin väsynyt, skippasin treenit ja nukuin. Tuntimääräisesti treenaan paljon, mutta jos tätäkin ruuvia hieman kiristäisi ja fiilis korvattaisiin laadullisemmalla tekemisellä...En tiedä. Joroisissa löysin itsestäni kilpailijan, joka kilpaili muitakin kuin itseään vastaan. Oudon hauskaa. En ole myöskään muutamaan vuoteen perustanut aikatavoitteista. Nyt näköjään perustan, koska haluan kahden vuoden sisään tuon viiden tunnin rajan puolimatkalla rikki. Dear Eki, onko tämä nyt menoa?



Omassa sarjassa 7 / 66
Kaikista naisista 45 / 286










  















tiistai 5. heinäkuuta 2016

Finntriathlon Vierumäki, perusmatka 2016


Aamupalan jälkeen jännitti ensimmäistä kertaa. Viime kaudella jännitti uinti, nyt pyöräily. Olin päässyt tuosta hienosta lajista hivenen kärryille. Tyyli on edelleen ronskin hassu ja sotii monia pyöräilyn perusperiaatteita vastaan, mutta ei mua tällaiset jutut juuri kiinnosta. Kunhan kaksipyöräinen kulkee ja mulla on hauskaa. Pyöräilyssä pelotti se vauhti. En ole nimittäin vielä ikinä kokenut sitä, että pyöräilee jalat alta. Toisin sanoen pyöräilee liian lujaa ja paukkuja ei riitä juoksuosuuteen. Viime vuonna pyöräilin niin hitaasti, että juoksuun lähtö oli aina helppoa. Nyt tiesin pääseväni nopeampaa kuin viime vuonna, mutta kostautuisiko vauhdin lisäys juoksussa?

STARTTI

Saavuttiin Lindan kanssa rantaan märkäpuvut kainaloissa, kun tuli kuulutus "Lämmittelyä jäljellä 5min" eli toisin sanoen viisi minuuttia aikaa pukea märkkäri päälle, juosta järveen, lämmitellä ja tulla pois järvestä. Iho oli jo valmiiksi ihan hikinen ja puvun kanssa oli ongelmia. Iho ei sitten luistanut yhtään, mutta tungin vaan menemään. Kohta kommandopaketti oli valmis järveen ja päästiin lämmitteleen sen verran, että sai puvun märäksi. Toisaalta viimetippa oli hyvä, koska en ehtinyt miettimään alituista jännäpissahätää, joka iskee aina, kun näenkin jotain nestemäistä. Asetuttiin lähtökarsinoissa tavoiteajan "alle 28min" taakse ja "yli 32min" eteen. Siinä oli hyvin tilaa.


Uinti tapahtui kahdessa pienessä järvessä.
 
UINTI 1500m

Vierumäellä oli "rolling start". Se tarkoittaa sitä, että aika lähtee käyntiin vasta, kun on ylittänyt ajanottomaton laiturilla. Kaikki saivat siis lähteä omaan tahtiin, rauhassa ja lähtö olikin yllättävän seesteinen. Menin maton yli ja jäin istumaan laiturille. Linda lähti jo uimaan ja pudottauduin Grace Kellymäisesti veteen, pään jäädessä ylväästi pinnan yläpuolelle. Tästä se lähtee. Pää veteen ja rauhassa, kuten Bomanin Tiina hetkeä aikaisemmin antoi ohjeeksi. Vedot tuntuivat ihan hyviltä, mutta pian  uinti muuttui hieman  epämiellyttäväksi. Mutta tämä on tuttua minkä tahansa liikunnan kohdalla, josta puuttuu alkulämmittely. Ensimmäisiin 40 minsaan tarvitaan erityistä venymistä. Diesel tarvitsee aikaa, mutta kun kone kiihtyy, jaksaa se vaikka Strömsöstä Nuorgamiin.

Uintireitti oli hauska. Se uitiin kahdessa järvessä ja välissä juostiin järvestä toiseen. Ensimmäinen järvi meni hyvin. Noin niinkuin lämmittelyksi. Porukkaa meni ohitse, mutta ohittelin myös muita. Ei ruuhkaa. Mahtavaa. Ylittäessäni juosten kannasta swimrunmaisesti toiseen järveen, huomasin Lindan edessäni. Tuli turvallinen olo, että avomeriystäväni oli siinä. Näinhän me aina mennään. Linda vetää ja minä pistän parastani perässä.

Toisen järven lenkki oli 750m. Edellisenä iltana kävin katsomassa reitin ja totesin, että toisessa kulmassa on yksi poiju ehkä vähän syrjässä. Se pitää muistaa kiertää. Ja mites tällä kertaa meni oman elämänsä huippu-urheilijalla? En tietenkään muistanut sitä poijua. Lähdin porukan perässä oikomaan, kunnes tajusin mokan. Siinä tuli kiertoa, mutta ei se haitannut sitten yhtään. Oon ollut aina kova harhailemaan reiteillä, joten jos eka moka tuli vasta nyt, pitää olla tyytyväinen. Toisen järven kierron lopussa, juuri ennen kannasta, oli ensimmäinen ruuhka ja hyvä niin! Pääsin harjoittamaan tiukempaa minääni. Olin etukäteen päättänyt pitää puoleni tällä kertaa ja niin tein. Sain tililleni pari monotusta, kun joku yritti uida ylitseni sekä kiilasin myös epävakaan kilpailijan, joka ihmeellisesti vaappui tontilleni. No, ehkä ne potkut oli sellaisia babypotkuja, mutta ainakin henkisesti pidin tilastani kiinni. Kovis.

Kannaksella tunnistin tutut äänet! Siellä oli Vierumäki Trail Maratonin porukka kannustamassa kesken omien kisajärjestelyjen. Aivan ihanaa, kun polkujuoksuhörhöt tulivat kannustamaan laumasta eksynyttä lammasta (kovis-lammasta), joka on mieltynyt liikaa kuivuvan märkäpuvun tuoksuun.

  

En uskaltanut katsoa kannustajia, kun alusta oli niin epätasainen ja uinnin jälkeen aina pyörryttää.
(kuva Sari Heerman)


Toiset syöksyivät  veteen tai hyppäsivät.
(kuva Sari Heerman)


Oma tyylini oli kankea Grace Kelly.
Voi miksi?
(kuva Sari Heerman) 

Enää oli jäljellä ensimmäisen järven viimeistely ja uinnin maali jo häämötti. Lähes loppusuoralla ajauduin ihan toisen kilpailijan viereen ja jestas, kun alkoi naurattaan. Siinähän oli mun veturini, Linda. Oltiin todennäköisesti uitu lähes vierekkäin koko matka ja saavuttiin yhtäaikaa rantaan.

Aika oli 32min. Vaikea verrata viime vuotiseen, kun reitti hieman eri. Hieman huonompi aika se oli joka tapauksessa. Olin silti tyytyväinen. Uinti oli jotenkin kivuton ja olisin jaksanut samalla temmolla vielä pidempään. 

T1 (vaihto uinnista pyöräilyyn)

Rannassa riisuin märkkärin pois. Olin päättänyt juosta koko pitkän sekä erittäin jyrkän mäen ylös aina vaihtoon asti. Ihanat polkujuoksuhörhöni kannustivat jälleen reitin varrella. Mäen ylhäällä jalat kiittivät juoksusta ja tunsin niiden heräävän uinnin jälkeen eloon. Kypärä, numerolappu ja pyöräilykengät - menoksi. Linda huusi vielä kannustavat sanat perään ja ampaisin pyörälle. Juoksin pyörän kanssa reippaasti kohti viivaa, jonka jälkeen saa alkaa polkemaan. Vihdoin. Jotenkin mun kisat alkaa nykyään vasta tästä.

PYÖRÄILY 40km

Lähdin matkaan vähän tunnustellen. Alussa vauhti tuntui kovalta, joten taisi olla myötätuuli. Päätin jälleen ennen kisaa jättää kellon pois ranteesta. Fiiliksellä honey, fiiliksellä. Aloin heti ohittelemaan porukkaa. Runttasin ylämäet juuri kuten ei kuulemma pitäisi. Isoa vaihdetta ja runtua vaan. Homma tuntui hyvältä ja tulin vauhdikkaasti ensimmäiselle kääntöpaikalle. Silloin ymmärsin, että tuuli on todellakin kova. Vauhti tyssäsi heti käännöksen jälkeen. Tein pikaisen taktiikan. Vastatuuleen ensimmäinen kierros varovasti ja myötätuuliosuus niin paljon kuin jaloista pääsee. Toinen kierros tuntuman mukaan ja kolmannella all in. Huomasin, kuinka monet tuskailivat vastatuulen kanssa.
Tasaista ei juuri reitillä ollut. Jopa alamäessä piti polkea, jotta pääsi eteenpäin. Ylämäet olivat pitkiä sekä jyrkkiä. Myönnän. Minä kyllä vaan innostuin, kun selkiä tuli vastaan.

Tätähän olen täällä Vaasassa tehnyt. Olen polkenut lenkkini pääosin tiellä, joka on kumpuileva ja todella tuulinen. Olen jo keväällä kironnut vastatuulen alimpaan helvettiin, uhannut toistuvasti muuttaa sisämaahan ja mielessäni rakentanut merenrantaan korkean muurin. Olen pyöräillyt karseaan vastatuuleen kilpaa tarhan sulkemisajan kanssa. Siinä on muuten jokaiselle pyöräilijän alulle motivaattori! Piiruakaan ei voi antaa periksi, jos et halua kohdata vihaista tarhantätiä noutaessasi jälkikasvuasi tarhasta minuutinkin liian myöhään. Mutta olen tehnyt rauhan vastatuulen kanssa. Kehitellyt tarinoita siitä, kuinka siitä on hyötyä. Kuinka saan lisää jerkkua alakertaan, puhumattakaan henkisestä ylivoimasta, jonka olen vastatuulesta ottanut. Enää en huuda Köklotin metsiin kirosanoja, vaan käsken puhaltamaan lujempaa. Anna tulla nössö!

Toisella kierroksella vauhti tuntui ihan yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä. Poljin mäet seisten tai isommalla vaihteella ja mäen päällä olin ihan kunnossa. Jos reisissä alkoi polttaa, oli polte tuossa tuokiossa poissa. Se on kuulkaas ne sadat vedetyt jumpat! Kyykkää, hyppää, kyykkää, hyppää. Ei siinä mitään maitohappoja olla koskaan kuunneltu ja hymy pysyi koko ajan. Kolmannella kierroksella tuli tunne, että miksi tämä jo loppuu. Pääsin vasta hauskaan rytmiin. Loppuun tuli vielä mukava vastatuulipätkä ennen vaihtoaluetta ja huusin itselleni ääneen "nyt nautit".

Pyöräilyyn kului 1.17 ja viime vuoden aika parani 6min. Älyttömän tyytyväinen. 

T2 (vaihto pyöräilystä juoksuun)

Heti vaihdossa annoin mennä. Aurinko porotti ja oli todella kuuma. Jälleen hellejuoksu tulossa. Tiesin, että en pysty mihinkään ihmejuoksuun, mutta viime vuoden ajan (50min) pystyn haastaan. En tiennyt yhtään pyöräilyn aikaa. Pelotti, jos jalat ottivat vastatuulesta onkeensa. Ja neste. Olin varmaankin juonut pirun vähän.

JUOKSU 10km

Alkumetreistä mahtavaa kannustusta. Oli kanssakilpailijoita aiemmasta lähdöstä, heitettiin Hännisen Päivin kanssa yläfemmat, lapsuudenystäväni Riikka oli tullut kannustaan ja jopa Tampereen maratonklubin porukka huusi mahtavasti reitin varrella. Puitteet oli siis kunnossa, nyt piti vain juosta. Alusta asti oli kuuma. Kaadoin vettä suuhun ja niskaan. Juoksu onneksi toimi. Sain hyvän, rytmikkään askeleen alusta asti. Muutama nainen hyvännäköisellä askeleella tuli selkä edellä vastaan, mutta pääsin aika helposti ohi. Puolessa välissä olin vielä ihan hyvässä kunnossa. Kuumuus vaivasi, mutta fiilis oli todella hyvä. En kuitenkaan uskaltanut nostaa vauhtia, koska pelkäsin porottavaa aurinkoa, joka pomppaisi eteeni metsästä noutajan muodossa.


Näin lapsuudenystäväni Riikan ensimmäistä kertaa 30 vuoteen.
(kuva Riikka Ruuska)

Jo juostessa ajattelin, että olipas hyvä kisa, vaikka aika olisi mikä. Suoritus oli jotenkin tasainen. Uinti tuntui kivalta. Pyöräilyssä oli pilke silmäkulmassa ja tunsin itseni lapseksi, joka kaahaa menemään ja huutaa alamäessä wroooom. Juoksu tuntui perushyvältä, jalat tuntuivat hyviltä.

Maalisuora tuli nopeasti vastaan.

Juoksun aika oli 47min. Aika parani viime vuodesta 3min, mutta oli suoritukseltaan huomattavasti helpompi sekä rennompi. 

MAALI   

Onnellinen! Kuuluttaja kertoi sijoituksen olevan sarjassani 2. Jälleen kerran se yllätti. Sitten alkoikin mukavin osuus. Muiden kisailijoiden kanssa kerrattiin kisakokemusta ja onniteltiin sekä kannustettiin toisiamme. Halauksia, kättelyitä, naurua. Tämä on niin parasta <3


Täältä tullaan!
(kuva Päivi Hänninen)


Pari metriä enää.
Ei paha, ei paha ollenkaan.
(kuva Päivi Hänninen)

Saadessani puhelimen auki näin lopulliset tulokset. Aikani oli parantunut viime vuodesta yli kymmenen minuuttia, vaikka uinti oli hitaampi ja pyöräilyn tuuli pahempi. Aivan mahtavaa. Kerrassaan mahtavaa. En pitänyt pyörästäni vielä huhtikuussa. Typerä kapistus. Vähän jopa kadutti sen osto. Nyt tykkini on erityissuojelussani olohuoneessa. Kiillotan ja rasvaan. Silitän ja rapsutan. Tykki. 


Loppuaika 2.42. Tästä on hyvä lähteä Joroisten puolimatkalle. 9 päivää ja wrooooom!

torstai 16. kesäkuuta 2016

Finntriathlon Vanajanlinna, sprintti 2016


Viime viikon lauantaina alkoi kauan odotettu triathlonkausi Vanajanlinnassa sprintillä.

UINTI 750m

Lämmittely vedessä tuntui mahtavalta. Jalat kelluivat, ote tuntui voimakkaalta. Hain paikkaa keskeltä. Viime vuonna ei ollut ruuhkaa. Päätin uida vaan. Eteenpäin. Se on kohta ohi ja sitten pääsen mielekkäämpiin lajeihin. Kolme - kaksi - yksi. Nyt mennään! Kauho! En muuten kauhokaan. Saman tien laattamainen koostumus kumipukuisia naisia edessä. Tiiviisti. Onko ne liimattu yhteen? Eihän tästä päästä oikealta, ei vasemmalta. Samassa takana olevat jo rynnivät vierelle. Potku jalkaan, toinen päähän. Ei stana. Mää oon tässä ihan surkea. Ensimmäinen sata metriä takana. En ole uinut vetoakaan pää veden alla. Mun on pakko lähteä tuon lauman ohi. Kiihdytän vasemmalle. Tuntuu vauhdikkaalta, mutta rytmi ihan kateissa. Syke aivan liian korkealla alun räpeltämisen takia. Nostan pään vedestä ja etsin kääntöpoijua. EEEIII, jälleen kerran olen ajautunut liian kauas reitiltä ja takana oleva iso ryhmä pääsee sisäkautta kiertämään poijua ennen minua. Huoh. Kuules nainen. Jospa nyt uitaisiin vaan ja päästäisiin täältä pois. Pääsen jotenkin rytmiin ja pian jo aukeaa loppusuora. Olin aiemmin päättänyt, että vedän sen aktiivisemmin potkien. Laitoin isompaa vaihdetta ja olinkin kohta jälleen jonkun rykelmän takana. Vasemmalta ohi ja mitä, taas uusi rykelmä. Olkoot. Ei mitään järkeä kuluttaa itseään aivan piippuun. Päätän opetella röyhkeämmäksi ja nopeammaksi. Ei tähän taida muita oikoteitä olla. Yhteislähdöt kuuluvat lajiin ja turha niistä vikistä. Rantautuessani tiedän ihan ilman ajanottoakin, että olin hitaampi kuin viime vuonna. Siinä taisi mennä 1.20 alitus, mutta ei se mitään. Tänään mennään loppuun asti ja pidetään hauskaa.


Uintiin kului 16.16, joka oli 31sek. hitaampi kuin viime vuonna. Toisaalta olen harjoitellut uintia mitättömän vähän, joten ei tähän auta kuin treenaaminen. Naisista sijoitus 61/127. Huoh.

T1-vaihto

Viime vuonna olin ensimmäisessä vaihdossa tuhottoman hidas. Nyt olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että tänä vuonna se ei toistu. Tämän vaihdon vedän kotiin. Olin käynyt sitä läpi monta kertaa. Heti rannasta juoksuun. Mäki ylös ja vaihtoalueelle. Märkäpuku pois. Numerolappu, pyöräilykypärä ja pyöräilykengät. Pyörä telineestä ja menoksi.

Meni nappiin. Naisista vaihto 13/127. Boom.

PYÖRÄILY 20km

Otin telineestä pyörän, jolla en ollut ajanut metriäkään. Tiesin, mistä vivusta vaihdetaan vaihteita. Se riitti. Pyöräily ajettiin neljänä viiden kilometrin lenkkinä. Aloitin varovasti. Meinasin heti vetää yhden kurvin pitkäksi. Päätin lähteä jokaisen ohimenevän peesin. Tänä vuonna ainoastaan naisten kärki saa mennä ohi. Ei muut. Hiljalleen pääsin pyörästä kärryille. Lisäsin tehoja ylämäkiin, ohittelin ihmisiä. Osa jäi peesiin, mutta tippuivat heti ylämäessä. Ehkä viidentoista vuoden jumppaohjauksista on jäänyt jotakin hyötyä. Pitkiä kyykkysarjoja, happoja, hyppyjä, lisää kyykkyjä, hyppyjä ja koko ajan puhetta jumppahymy huulilla. Kolmannen kierroksen jälkeen olin ihan fiiliksissä. Tää oli niin kivaa! Vauhtia, vauhtia! Se on parasta! Homma rullasi, sain kannustusta (KIITOS!!!) Viimeisen kierroksen jälkeen olin vähän pettynyt. En halunnut lopettaa, pääsin vasta vauhtiin.

Pyöräilyaika parani viime vuodesta 1min. ja 45sek. Keskinopeus oli 31.7km/h ja aika 37.49. Naisista 18/127. Olen tyytyväinen, mutta olisin päässyt vielä lujempaa. Vierumäellä sitten omalla pyörällä.       

T2-vaihto

Toin pyörää telineeseen ja häh! Jonkun pyörä oli jo paikallani! Hämmennyin. Hetken mietin, mitä pitäisi tehdä, mutta en tiennyt, miten näissä tilanteissa tulee toimia. Päätin laittaa pyörän seuraavalle vapaalle paikalle. Etsin varustelaatikkoani. Ei muuten ollut vasemmalla, eikä oikealla. Pikkupaniikki. Parin laatikon päässä näkyi tutut lenkkarit. Äkkiä ne jalkaan ja menoksi. Eka kenkä sujahti. Toinen luonnollisesti juuttui puoleen väliin. Jalat olivat niin jäässä, että en pystynyt liu'uttamaan jalkaterää eteenpäin kengässä. Siinä sitten könötin jalka puoliksi kengässä ja kaksi sormea kenkälusikkana. Muutama nainen juoksi ohitse. Tee nyt jotakin! Keräsin sisäisen zenini, vedin sormikenkälusikkani irti ja potkin kengän jalkaan.

Sijoitukseni 43/127. Tässä meni puoliminuuttia sähläämiseen, mutta ehkä opin jotakin ainakin kenkälusikoista.

JUOKSU 5km

Tää on mun juttu. En tuntenut jalkateriäni kohmeelta, mutta ei haitannut. Nyt pistetään vauhtia. Viime vuoden aika oli minulle onnistuminen, joten jos haluaisin parantaa sitä, on mentävä alusta asti vauhdilla. Mennessäni väliaikapisteen ohitse, kuuluttaja kertoi sijoitukseni. Olin omassa sarjassani 2. Kappas vaan. Pyörä taisi mennä aika nappiin. Juoksureitti 2 x 2,5km oli tuttu edelliseltä vuodelta. Sain paljon kannustusta ja se todella siivitti eteenpäin. KIITOS!!! Kuulin, kun naisten yleisen sarjan kärki tuli maaliin ja laskin, että tänään 1.20 ei mene rikki. Ei, vaikka kuinka puristaisin, mutta hienon ajan voin silti tehdä. Kolmen juostun kilometrin jälkeen jalkaterät olivat vihdoinkin sulaneet ja sain nostettua vauhtia lisää. Aloin kannustaa muita kilpailijoita, koska olin niin fiiliksissä. Juoksu kulki, syke nousi, mutta se oli silti niin kivaa. Tullessani maaliin oli hieno olo. Olin tehnyt huonosta uinnista huolimatta hyvän suorituksen. Pystyin nauttimaan positiivisuuden kautta, nautinnon kautta. En luovuttanut, en halunnut antaa periksi, en, vaikka tiesin tavoitteeni karanneen jo alkuvaiheessa.


Jalkaterät vielä ihan jäässä.
Kuva Tiina Nieminen

Juoksuaikani parani viime vuoden 22.29 -> 21.48. Sijoitus naisissa 10/127. Tää meni hyvin. 

Loppuaika 1.20.52 jäi tavoitteesta vain 52 pientä sekuntia, mutta se kelpasi. Aluksi oli vielä pieni harmitus poskelleen menneestä uinnista, mutta se jäi sille tielleen, kun kuulin maalissa olevani oman ikäryhmäni eli naiset 35-39 sarjan ensimmäinen. En ensin oikein uskonut sitä, koska oon vielä niin keltanokka tämän lajin suhteen, mutta uskottavahan se oli.



Kahden viikon päästä on Vierumäen perusmatka. Tavoite on edelleen sama eli rikkoa omat ajat viime vuodelta. Myös silloin painetaan sata lasissa, kuitenkin jokaisesta metristä nauttien. Ja uinnissa näytän itselleni närhen munatskut.


Pitää varmaan palata Vanajanlinnaan ensi vuonna. 
Se uinnin aika on pakko pistää uusiksi.