tiistai 12. syyskuuta 2017

Ja lopulta se hetki koitti...



Viimeinen päivä heinäkuuta jonotin olohuoneessamme niska-hartiahierontaan. Kahvakuula oli tuntia aiemmin nukahtanut omaan huoneeseensa ja nukahtaessaan jälleen kerran kysynyt vauvan saapumisajankohtaa. Mörökölli sulatteli isoa rahkalautasellista ja minun piti kuulemma odottaa hierontaani vielä hetken. Kello lähestyi uhkaavasti puoltayötä ja halusin vain saada hieronnan avulla päänsärkyäni hieman pois, jotta voisin nukkua yöllä edes muutaman tunnin. Loppuraskaus oli ollut aika vaativa sekä fyysisesti että henkisesti. Kuusi vuotta aiemmin Kahvakuula syntyi etuajassa rv 36+5, kun tänä maanantaina viikkoja oli kasassa 38+2.


Koska Mörökölli ei tehnyt elettäkään luvatun hieronnan suhteen, keräsin voimani ja yritin könytä ylös aivan liian pehmeästä sohvastamme. Selkäni ei kestänyt enää istumista, ei nousemista, eikä oikein seisomistakaan. Noustessani sohvalta kuin kädetön Milon Venus,  tunsin vihlaisun ja siihen ne meni. Lapsivedet, keskelle olohuoneen lattiaa. Mörökölli huusi "yes" ja tarjosi nyrkkiä. Nyrkkiä, miettikää, nyrkkiä. Oot menossa sairaalaan lahdattavaksi ja toinen tarjoaa nyrkkiään. N-y-r-k-k-i-ä. Jou.

En ollut vielä pakannut sairaalakassia, joten päätin aloittaa siitä. Ei kiirettä. Ei ollut supistuksia ja viimeksi lapsivesistä meni aika tasan 12h Kahvakuulan syntymään. Päätettiin kuitenkin kutsua Paappa Laihialta meille nukkumaan Kahvakuulan seuraksi, jos supistukset alkaisivat ja lähtö tulisi nyt keskellä yötä. Tai Mörökölli sen kyllä päätti. Mulla ei ollut edelleenkään mikään kiire.

Sitten Kölli käski soittamaan sairaalaan. Viivyttelin. Sanovat siellä kuitenkin, että jos ei ole supistuksia tai niiden kanssa pärjää kotona, pitää synnärille mennä vasta illalla klo 18 mennessä. Ja juuri näin he sairaalassa sanoivat, kun vihdoin suostuin soittamaan. Lopetettuani puhelun tuli ensimmäinen hento supistus. Hento ku mikä. Seuraava tuli viiden minuutin päästä. Ei enää hento, mutta kivuton. Iisiä. Sitä seuraava supistus olikin jo vähän tiukempi, mutta jatkoin rauhallista valmistautumista. Ai, taas supistus. Aaaaaaa... nyt jo tosi kipeä. Vilkaisin kelloa. Koskahan se Paappa tulee? Supistusten väli oli enää kolme minuuttia ja nämä perhanat jo sattuu aika paljon.

Paappa tuli ja me syöksyttiin samasta ovesta autoon. Vakuuttelin Köllille, että tässä kestää vielä, ei hätää. Haetaan vaan huoltoasemalta evästä, ehditään kyllä. Synnytyksen kyllä kestän, mutta en väsynyttä ja nälkäistä Kölliä. Sen kanssa samassa tilassa vartti ja olet valmis valelemaan itsesi hunajalla ja murtautumaan ampiaistarhaan.

Shellin pihassa odottelin autossa, kun tuli aivan tajuton supistus. Radiossa soi Juha Tapiota ja minä yritin hengittää kivuiltani. Laulussa laulettiin jotain "tervetuloa elämä" ja siltä se todella tuntui. Uusi elämä vaan tuntui kovin kivuliaalta. Kun Kölli saapui, käskin painamaan kaasua. 

Sairaalan oven edessä nojasin käsilläni seinään ja puuskutin, kun Kölli meni viemään autoa parkkiin. Sekunnit tuntuivat pitkiltä. Oliko tämä näin kivuliasta viimeksikin? Synnärin ovella esitin rauhallista ja kerroin ystävällisesti nimeni, vaikka halusin huutaa EPIDURAAAAALI. 

Ensitöikseen kätilö laittoi minut käyrille makaamaan (seurataan mm. supistuksia) ja poistui huoneesta, mutta muutaman minuutin kuluttua käskin Köllin jo hälyttämään kätilön takaisin huoneeseen. Nyt tekee liian kipeää, urheus on niin last season. Piikkiä tänne ja äkkiä. Lailliset, laittomat. Ihan sama. Kätilö teki pikaisen kopeloinnin ja totesi minun olevan 6cm auki, että nyt lähdetäänkin suoraan synnytyssaliin. Kerroin synnytyssuunnitelmastani. Siinä luki ainoastaan EPIDURAAAAALI. Ei taideta ehtiä, sanoi kätilö, sen laittamisessa kestää. Eeeeeiii, sinne se meni. Mun huolella ja yksinkertaisella rakkaudella laadittu synnytyssuunnitelma. EPIDURAAAAALI.

Mörökölli oli innoissaan. Näytti kuulemma hyvältä, että täällä ei menisi tällä kertaa koko päivää. Joo, tässä on hei sulle tällainen saatanan nyrkki hei. Käskin olla supistuksien aikana hiljaa. Ehkä hän siinä tapauksessa pääsisi joskus ehjänä takaisin kotiin.

Kohta saapui paikalle nainen valkoisessa takissa ja tuikkasi jotain jonnekin. Se vei hetkeksi supistuksilta huipun. Sain hetken verran olla oma itseni ja kerätä kipukynnystäni, kunnes supistusten huiput palasivat. Pyysin jälleen Kölliä kutsumaan kätilön paikalle ja antamaan lisää "ihan mitä vaan". Kätilö tarkasti tilanteen ja ilmoitti "nyt ei laiteta enää mitään, nyt synnytetään".

Ja sitten synnytettiin. Ponnistin päättäväisesti, sitten vähemmän päättäväisesti, luovutin, menin paniikkiin, itkin kipuani, päätin ottaa keisarinleikkauksen, huusin tuskaani, potkin, kokosin itseni, hikoilin, purin hammasta, ponnistin karjuen kuin luolamies. Ei näkynyt kullattuja sateenkaaria, ei yksisarvisia. En tuntenut olevani kaikesta luonnollisuudesta voimaantunut nainen, mutta siinä se lopulta oli. Vauva. Kymmenen pisteen pikkuinen vauva.

Ponnistusvaihe, jonka aikana kävin kuussa ja kiersin raketilla maapallon kolmesti, kesti vaivaiset 12min. Ajantaju on nimittäin tuossa tapahtumassa täysin kateissa. Sairaalassa ehdittiin olla alle kaksi tuntia, joten jäi Köllillä tällä kertaa eväät syömättä ja voin säästää hunajapurkkini koko perheen yhteiselle automatkalle Legolandiin.


Mutta se vauva. Siinä se nyt oli. Ei sitä oikein ymmärtänyt koko raskausaikana, että meille tulee vielä vauva. Ihan oikea vauva. Vauva, reilu kolme kiloa ja jonkin verran alle 50 senttiä. Tummat hiukset ja toinen silmä turvoksissa, ihan kuin isoveljellään lähes kuusi vuotta sitten.     

Ollaan me aika onnekkaita. 

<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti