torstai 31. lokakuuta 2013

Viimeinen päivitys.

Olen pitkään pohtinut suhdettani sosiaaliseen mediaan. Koen edelleen kaiken kehityksen positiivisena ja olen tavannut sosiaalisen median kautta fantastisia ihmisiä, joita olen nähnyt myös livenä. Facebook on täynnä lapsuudenkavereitani ja sitä kautta voin pitää helposti yhteyttä lukuisiin ystäviini, jotka asuvat ympäri maailmaa. Minulle sosiaalinen media on aina ollut hauska tapa viettää aikaa, en ole kokenut sitä ahdistavaksi.

Olen raportoinut sosiaaliseen mediaan viime vuosien tapahtumat laaja-alaisesti, kuitenkin keskittyen  positiivisiin tapahtumiin. Elämäni käänteet ovat tulleet monelle tutuiksi myös tämän blogin kautta ja on ollut mukavaa kuulla kannustavansa teitä lenkkipolulle tai ottamaan härkää sarvista.

Kaipaan sitä aikaa, kun ei ollut älypuhelimia ja kodeissa oli lankapuhelimet. Sitä oli joko kotona tai sitä ei ollut kotona. Se oli hemmetin yksinkertaista. Sitä käytiin lomalla ulkomailla ja siitä kerrottiin kesäloman jälkeen koulussa, jos kerrottiin. Jos ystäväsi kysyi, mitä kuuluu, sinulla oli paljon kerrottavaa. Niitä kuulumisia ei oltu luettu blogista tai Facebookin pikaisista päivityksistä.

Otan nyt askeleen taaksepäin ja pistän pään pensaaseen. Pidän edelleen Facebook-profiilini, mutta en päivitä sivuja. Voin kommunikoida yksityisviestein ja keskustella suljetuissa ryhmissä juoksututtujeni tai mammaystävieni kanssa, mutta henkilökohtaisen elämäni esirippu sulkeutuu.

Tämä on nyt viimeinen päivitykseni ja suljen blogin huomenna. Blogin sulkemiseen on kaksi pääsyytä: Haluan palauttaa yksityisyyteni - täysin. Haluan myös lähteä rohkeasti kohti suurinta unelmaani. Olen valmistellut kirjani taustoja nyt jo jonkin aikaa ja toivottavasti pääsen kirjoitustyöhön käsiksi mahdollisimman pian.

Juoksut jatkuvat ohjelman mukaisesti, jokaisesta askeleesta nauttien, Mörökölliä kiusaten ja Kahvakuulaa rakastaen. Kiitos kaikille teille viidellesadalle lukijalle, jotka olette olleet osa unelmieni toteuttamista. Tulevaisuudessa voit lähettää minulle postia osoitteeseen miia.kahila@gmail.com tai katsella juoksukuviani
Instagramissa nimimerkillä "miiakahila".

Hikisiä treenejä kaikille,
Miia

      

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Viikko 2/30.

Toinen treeniviikko tuntui hyvältä. Aikataulullisesti jouduin hieman soveltamaan, mutta kaikki ohjelman treenit tulivat tehtyä. Yhdestä palauttavasta juoksusta tuli kävelylenkki, koska aurinko paistoi. 

Maanantai:
Olin asioilla Tampereen keskustassa, joten puolen päivän jälkeen menin liikuntakeskus GoGolle Bodybalanceen. Ohjelman mukaisesti luvassa olisi ollut myös 5km:n palauttava juoksu, mutta päätin kävellä hienossa ilmassa reippaasti GoGolta kotiin 6km. Tässä oli palauttavaa ihan tarpeeksi. 


Tiistai: 
Aamusta ajo Tampereelta Vaasaan, päiväksi töihin ja illaksi Laihialle. Juoksin Laihian kuntoradalla 6km:n vauhtileikittelyn. 


Keskiviikko:
Aamusta kuntosali ja päälle 5km:n peruskestävyysjolkottelu. 

Torstai:
Jälleen aamutreeni olosuhteiden "pakosta". Jos toinen treenimahdollisuus on klo 22, on aamut pakko käyttää treenaamiseen. Myöhäinen iltatreeni vaikuttaa liikaa uneen. Maratonvauhtinen 5km, alkulämmittelyineen ja jäähdyttelyineen yhteensä 8km. Kiva treeni! 

Perjantai:
Kello soi 06.30 ja 07.15 olin jo Bodyattackissa vauhti päällä. Tein päälle vielä Bodypumpin, joten vaihtelu virkistää. Ensi viikosta alkaen ohjaan tuota perjantai-aamun Bodyattackia loppuvuoden, joten eiköhän se kimmoisuus tule pian takaisin! Ja onhan se ohjaaminen kivaa! 


Illalla oli deitit Mörököllin kanssa ja en edes nukahtanut leffaan. Pian sen jälkeen kyllä...


Lauantai:
Kölli oli töissä ja itse menin illaksi Sportin matsiin kuuluttamaan, joten ainoa treenimahdollisuus oli Kahvakuulan päiväunet. 7km palauttavaa ruokaohjelmia katsellen. Passar bra!


Sunnuntai:
Sain aamusta Tuulan kaverikseni ja menimme Öjenin luontopolulle. Polku on haastava ja hidas juosta, joten tiedän nyt, missä juoksen lenkkini ensi kesänä ennen Vaarojen maratonia. Tasaista maastoa Pohjanmaan tapaan se (valitettavasti) on, mutta siinä on hyvä harjoitella lennokkaampaa askelta. Käytiin myös tekemässä yksi lenkki Vaskiluodossa, joten aikaa tänään kului 2h 35min ja kilsoja tuli 19. Teki hyvää! 


Viikko 2/30:
Juoksua 45km
Kävelyä 6km
1 Bodybalance
1 Bodyattack 
1 Bodypump
1 Kuntosali

Ensi viikolla korkataan tonnin vedot! Yes!

torstai 24. lokakuuta 2013

Kengät on kivoja.

Koko kesän olen juossut maastossa ja kuntoradalla Inov8 x-talon 190-kengillä. Olen ollut niihin todella tyytyväinen.


Kengät ovat ainoastaan 190 grammaa ja pohja on todella ohut. Mitään tukia niissä ei ole ja varpaille on hyvin tilaa. Kengät toimivat erinomaisesti jopa tiistain vauhtikestävyyslenkillä, jonka juoksin lumisella latupohjalla Laihian kuntoradalla.


Laihian kuntorata on vaan niin mahtava paikka. On jyrkkää ylämäkeä, loivaa ylämäkeä, luonnollisesti myös alamäkeä, tasaista maata ja mikä parasta - pohja on haketta.


Koska olen ollut tyytyväinen Inovin kenkiin ja jalkani rasitusvamma (plantaarifaskiitti) on pysynyt lähes piilossa, tein ratkaisun hankkia Inovin kevyemmät kengät myös täksi treenikaudeksi. En halua enää käyttää tuettuja kenkiä, vaan haluan keventää hieman. Ihan minimalistisiin kenkiin en vielä uskalla lähteä, vaan etenen hiljalleen totutellen.

Ja ovathan nämä kengät hienot! Saanko esitellä: Inov-8 Road 238.

Tänään aamulla pääsin kokeilemaan uusia kenkiäni ensimmäistä kertaa. Kaksi kilometriä lämmittelyksi, sitten 5km maratonvauhtia ja lopuksi kilometri hissukseen. Kengät tuntuivat todella mahtavilta jaloissa! Plantaarifaskiitti ei tuntunut ollenkaan ja näin jälkikäteen jalkaterissä on hyvä fiilis. Näillä kengillä mennään kohti uutta maratonennätystä! JOO!

Tavoitevauhti oli 12.35km/h, joten tällä kertaa meni melkein nappiin. Nämä maratonvauhtiset eivät nyt ole itselleni ihan aamulenkkikamaa, mutta oli pakko päästä testaamaan uusia kenkiä heti aamusta.

Mukavaa päivän jatkoa kaikille!
Miia


    


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Viikko 1/30.

Ensimmäinen viikko 30 viikon treeniohjelmasta alkaa olla takana. Kymmenen treeniä, joista 6 juoksutreeniä. Aion seurata ohjelmaa orjallisesti, mutta tottakai sitä pitää välillä ottaa omia vapauksia. Tosiasia on, että itselläni on perheen ja harrastusten lisäksi neljä työnantajaa, joten arki on välillä hyvin rikkonaista. Kaikki viikot ovat aikataulutukseltaan erilaisia ja tarkasti rakennetut aikataulut voivat muuttua salamannopeasti. Pyrin ensisijaisesti pitämään kiinni ohjelman juoksuharjoitusten ajankohdista ja tarpeen mukaan vaihtelen omatoimisten treenejen aikatauluja.


Maanantai

Aamulla tein omatoimisen salitreenin. Liikkuvuutta, vähän jalkoja (Vaarojen maratonista oli vasta 9 päivää), yläkroppaa ja keskivartaloa. Illalla kävin juoksemassa Samin kanssa palauttavan viitosen. Chihuahua pisti jälleen parastaan, mutta viitosen meni silti 38min. Sami on hyvä apu, jos ei saa juosta lujaa.

Tiistai

Mäkitreeni. Otin vielä rauhallisesti, koska kroppa ei ollut palautunut täydellisesti Vaaroilta. Tästä treenistä on alempana oma postaus. Yhteensä tuli juoksua 7km.


Keskiviikko

Fustra-treeni. Liikkuvuutta, keskivartaloa, hartian takaosia eli ongelmakohtiani. Illalla surullisen kuuluisa juoksutekniikkaharjoitus, jota sätkiessäni juoksin samalla 6km.


Torstai

Ennen töitä kävin Bodybalancessa. Se tekee kyllä liikkuvuudelle ihmeitä. Illalla oli vauhtileikittelyharjoitus, jonka tein matolla, koska ulkona oli surkea ilma ja yhdeksän jälkeen illalla olen sokerista. Kilometrejä tuli kuusi kappaletta.

Perjantai

Lepopäivä. Ajoin työpäivän jälkeen Vaasasta Tampereelle kera "pirteän" taaperon.


Lauantai

Tämä treeni meni sitten ihan pieleen. Olin juuri lähtemässä 7km:n maratonvauhtiselle lenkille ovesta, kun Garmin (nopeusmittarini) meni pimeäksi. Oli pärjättävä puhelimen Sports Trackerilla. Juoksin alkulämmittelyksi 2km ja sen jälkeen oli siis tarkoitus jatkaa 7km maratonvauhtia. Tämä tarkoittaa 12,35km/h eli 4.51min/km. Alussa vilkaisin pari kertaa Trackeria, että suurin piirtein vauhdissa ollaan. Juoksu tuntui hyvältä ja helpolta. En kuitenkaan jaksanut koko ajan räpeltää puhelinta taskusta, joten päätin jatkaa samalla vauhdilla. Se tuntui hyvältä ja kyllähän mää nyt suurin piirtein sen vauhdin tiedän. Joo, joo. No, lopputulos oli seuraava:


Menin aivan liian lujaa. Aivan liian lujaa. Ja kaiken lisäksi olin aika kaukana majatalostani, kun tarvittavat 7km tuli täyteen. Loppuverryttelyksi juoksin siis kahden kilsan matkan takaisin Mummolaan. 11km oli päivän saldo. Ensi kerralla tiedän sitten paremmin tai sitten en.

Sunnuntai   

Tänään tein aivan fantastisen polkupitkiksen. Tarkoitus oli juosta vain 14km, joten päätin lähteä heti aamusta Tohlopin ja Lamminpään poluille. Ja sieltähän löytyi vaikka mitä! Kiersin ristiin rastiin 1h 40min. Helppoa polkua, vaikeaa polkua, suota, ylämäkiä ja kivoja alamäkiä! Kohta on ohjelmassa vielä Bodybalance, jolla saadaan tämä viikko pakettiin.



VIIKKO 1/30 

49km Juoksu
1kpl Kuntosali
1kpl Fustra-treeni
2 kpl Bodybalance

Hyvä fiilis. Aktivoin myös Bodybalance-, Bodyattack- ja Bodypump-lisenssit, joten näemme jälleen jumpissa Wasa Sports Clubilla sekä Keskustan Lady Linellä marraskuun alusta. Hyvä fiilis.






torstai 17. lokakuuta 2013

Parisuhdetekniikkaa.

Treenipäivä 4/210 ja mulla on edelleen kivaa. Tällä viikolla olen saanut tehtyä jo kuusi treeniä, joista kolme on ollut juoksutreenejä. Tänään kävin ennen töiden alkua Bodybalancessa ja illalla on tarkoitus lähteä vauhtileikittelemään muutamaksi kilometriksi. Tekisi jälleen mieli alkaa ohjata Bodybalance-tunteja muutaman vuoden tauon jälkeen, mutta mietin sitä vielä seuraavat kaksi tuntia. Nopea päätös on intiaaninimeni.


Eilen oli ensimmäinen kerta tänä syksynä, kun Vaasassa "pääsi" juoksemaan pakkasessa. Myöhään illalla oli pimeää ja kylmää. Toisaalta oli kuitenkin erinomaiset olosuhteet tehdä juoksutekniikkaharjoituksia. En varmaan olisi edes kehdannut tehdä niitä valoisaan aikaan.


Toissailtana vietettiin jälleen parisuhdeaikaa Mörököllin kanssa. Tällä kertaa oltiin superrrrrromanttisia ja katsottiin yhdessä Youtubesta juoksutekniikkavideoita. Mörökölli on entinen yleisurheilija ja hän halusi auliisti jakaa tietämystään juoksutekniikkaharjoituksista, jotka hän itse osasi kuulemma jo 3-vuotiaana. Arvatenkin. Kuuntelin ohjeita kiltisti ja päätin kokeilla muutamaa harjoitusta siinä olohuoneessa. Mörökölli ulvoi vedet silmissä. Olipas hauskaa, joo. Ja minä yritän. Ei, ei, ei noin ja lisää ulvontaa. Nilkka näin ja painopiste noin. Lantio alle, selkä suoraksi. Hetken sitä ulinaa kuunneltuani kysyin, onko olemassa joitakin harjoituksia, jotka on tarkoitettu alle 3-vuotiaille?


Hatunnosto kaikille urheilijoille, joita valmentaa oma puoliso.


tiistai 15. lokakuuta 2013

Run to the hills...

Syksy on kyllä kaunista aikaa. Onko se aina ollut vai huomaanko sen nyt vasta ensimmäistä kertaa? 

Tänään oli vuorossa mäkitreeni. Ajattelin ottaa sykkeiden kanssa suhteellisen iisisti. Lihakset alkavat tuntua normaaleilta Vaarojen maratonin jälkeen, mutta sykkeet nousevat edelleen turhan helposti. 

Talomme lähellä on iso (nykyään aika suhteellinen käsite, kun on noussut Ukko-Kolille 41km:n juoksun jälkeen) mäki. Sen nimi on Rapatunturi eli Rapis, joka on Vaasan korkeimpia kohtia. Sen vieressä on matalampi nyppylä, josta on kiva pulkkamäki talvisin. Tein näistä kahdesta "tunturista" itselleni juoksureitin. 

Ensin lämmittelin Gerbyn metsäpoluilla 2km. Sitten juoksin jyrkimmästä kohdasta Rapiksen huipulle, sieltä vastakkaiselta puolelta alas, nousin viereistä pulkkamäkeä ylös ja laskettelin pulkkamäkeä alas takaisin Rapiksen jyrkimmän kohdan juurelle. Tämän reitin juoksin läpi 8 kertaa eli kuusi kertaa enemmän kuin valmistautuessani Vaaroille (hölmö nainen). Päälle tein vielä kilometrin verran polkujuoksua. Kaiken kaikkiaan kilometrejä tuli 7 ja aikaa kului 50min. 


Fiilis oli hyvä, koska en sortunut repimään liikaa. Kroppa tuntui hyvältä, voimakkaalta. Vasemman jalan plantaarifaskiitti oli TÄYSIN kivuton koko lenkin. Wuhuu!!! Jännityksellä odotan lauantaista maratonvauhtista lenkkiä asfaltilla. Kuinka jalka kestää? Tuleeko kipu takaisin? Uskon ja toivon, että tuo rasitusvamma olisi nyt lopullisesti tässä. Mutta lopullisesti en uskalla vielä huokaista...

Huomenna taas tuplatreenit! 

 

maanantai 14. lokakuuta 2013

210 päivää tavoitteeseen.

Vaarojen maratonia suunniteltiin, fiiliksen annettiin kasvaa viikkoja. Maraton juostiin, koettiin ja siitä on nyt melkein palauduttu. Fyysisesti palautuminen vie aikansa, samoin henkisesti. Tämä oli ensimmäinen maratonini, josta ei jäänyt suurempia vammoja tai kiputiloja. Kroppa on edelleen väsynyt, mutta se tuntuu itse asiassa paremmalta kuin ennen juoksua. Tänään hovihierojani Fredrik ihmetteli jopa vasemman nilkkani parantunutta liikkuvuutta. 

Vaaroista jäi mahtavat muistot, mutta henkisesti työstän vielä muutamaa juttua. Jokainen juostu matka nimittäin tunkee konkreettisesti puseron alle. Joka kerta juostessani teen samalla matkan itseeni. Mitä pidempi juoksu, sitä pidempi matka. Vaaroilla ymmärsin, että joudun tekemään tulevien kuukausien aikana muutaman vaikean päätöksen. Muutos on välttämätön. Minun on muututtava, tärkeysjärjestyksien on muututtava ja sisäistä paloa on seurattava rohkeasti. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. 







Eilen kävin Degerträskillä juoksemassa pari tuntia. Polut olivat täynnä lehtiä ja maasto oli vetisempi kuin pari viikkoa sitten. Juoksemaan siellä silti pystyi erittäin hyvin, joten suosittelen testaamaan ennen lumien tuloa.

Mutta nyt on aika suunnata katse tulevaan ja uusiin tavoitteisiin:
30 viikkoa.
210 päivää (meniköhän tämä nyt oikein?).
10 treeniä viikossa.
Maraton alle 3h 25min.

Tämä vaatii paljon itseltäni. Tämä vaatii paljon läheisiltäni. Tämä vaatii kunnon yöunia. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Tämä vaatii kekseliäisyyttä. Vuorokaudessa on vain 24h.


Tänään oli treenipäivä numero 1 / 210. Aloitin kuntosalitreenillä. Tarkoitus on parantaa kropan toimintakykyä ja ylläpitää lihasvoimaa. Kuntosalitreenini pohjautuu Fustraan ja pääpaino on vartalon takaosan lihaksissa. Olen myös palkannut Mörököllin Fustra Personal Trainerikseni, joten Kölli treenauttaa minua kerran viikossa. Hän ei vielä itse tästä tiedä, mutta lukee varmasti illalla blogiani (puspus, niin määkin susta). Vaikka olen itse Fustra PT, tekee oma PT tarvittavan lisän treeneihin. Sitä treenaa ihan eri intensiteetillä, kun PT vaatii vieressä parastasi ja vielä vähän lisää. Tänään illalla on sitten vuorossa lyhyt palauttava juoksu. I like!

Teen sunnuntaisin yhteenvedon treeniviikostani ja sen toteutumisesta, jotta kaikki te muut oman elämänne huippu-urheilijat pääsette kurkistamaan treeniohjelmaani.


Mukavaa treeniviikkoa kaikille,
Miia  

perjantai 11. lokakuuta 2013

Vaarojen varusteluraportti.

Vaarojen maratonista on nyt viisi päivää. Tässä vielä hieman raporttia varustelusta.

Kaiken kaikkiaan varusteet toimivat erinomaisesti. Matka- ja nopeusmittarina toimineen Garmin 110:n akku kesti juuri ja juuri melkein kuuden tunnin taivallukseni. Olisin muuten varmaan heittänyt mittarin Ukko-Kolin metikköön, jos mittari olisi mennyt pimeäksi viimeisessä nousussa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Mittari saa jatkaa ranteessani.


Juoksureppuna toimi Ospreyn Raven. Olin juossut sillä muutaman kerran töihin, mutta vesisäiliötä (3l) en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Olisi ehkä kannattanut. Tajusin nimittäin kaksi minuuttia ennen starttia, että repun juomapussi pitää kääntää ympäri ja päästää siitä ilmat pois. Muuten vesi hölskyy repussa. Jep, se hölskyminen meinasi viedä ensin jyrkänteen reunalle, mutta siihen tottui.. Olin laittanut reppuun 1,7 litraa vettä ja se riitti melkein koko matkalle. Join myös mukillisen vettä molemmilla huoltopisteillä. Juomasäiliön letku kiinnitettiin rinnan edessä olevaan olkaimeen ja siitä oli helppo hörppiä matkan aikana. Reppu ei painanut olkapäitä, eikä tuntunut muutenkaan oudolta. Meistä tuli vähän niinkuin yhtä. Ei sillä etten olisi ollut onnellinen saadessani sen maalissa pois selästäni. Mutta meistä tuli hyvät ystävät. Traumaattiset kokemukset yhdistävät.


Päälläni oli Odlon pitkähihainen paita kilpikonnakauluksella sekä Odlon pitkät juoksutrikoot. Ostan suurimman osan vaatteistani Odlolta, koska pidän niistä ulkonäöllisesti ja laatu on erittäin korkeatasoista. Tähän ei siis yhtään liity se, että myös idolini Kaisa Mäkäräinen nähdään usein Odlon vaatteissa. Ja minähän en missään tapauksessa soita Odlon maahantuojalle heti, jos näen vaikka Kaisalla hienon pääpannan. En myönnä mitään, turha yrittää painostaa! Alustoppina oli ihan perusurheilutoppi, joka oli näköjään hieman liian kireä. Selkääni koristaa nyt koko alustopin pituinen hieno rupi. 

On muuten perhanan päättäväinen katse. Tuon kun saisi yhdistettyä siivoukseen tai ruuanlaittoon. Kuva: Jari Pouta

Juoksukenkinä Vaarojen maratonilla toimivat Inov8:n x-talon 190. Ne ovat todella kevyet (190gr) kengät ja pohja on ohut kuin lompakkoni. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kävin aamulla mieheni lompakolla. Mutta kengistä puhuttaessa ohuus hieman haittasi. Kuten kisaraportissani alkuviikosta kerroin, kompastelin paljon. Löin varpaitani puunjuuriin ja kiviin lukuisia kertoja ja ohuet kengät eivät vaimentaneet iskuja. Loppumatkasta varpaat olivat hellinä, mutta tämä oli siis enemmän käyttäjän vika kuin kengän vika. Jonkin verran maaston epätasaisuudet myö sattuivat jalkapohjaan, koska vasemman jalan plantaarifaskiitti teki paluun loppumatkasta. Maastossa Inovit toimivat hyvin ja esimerkiksi liukastumisia ei tapahtunut kuin yksi. Olin etukäteen saanut ohjeet, että nämä kengät eivät sitten pidä pitkospuilla eikä kalliolla. Etenin koko matkan kiltisti tuon ohjeen mukaan. Rikoin sitä ainoastaan kerran ja se yksi kerta riitti. Kalliolla täräytin kaatuessani lantion kallioon ja vasen hauis venähti, mutta tää on ny tätä.


Matkalla söin pussillisen Squeezyn energiakarkkeja ja viisi Squeezyn geeliä. Ennen viimeistä mäkeä söin kolme Pätkistä, jotka tekivät henkisesti hyvää. Omasta mielestäni energia riitti hyvin. Kaiken kaikkiaan tankkaus ennen sekä Vaarojen maratonin aikana tuntui olevan onnistunut.

Olin saanut ohjeet käyttää hanskoja Ryläyksellä. Pidin niitä kaksi minuuttia ja otin pois. Jotenkin tuntui, että hanskoilla tuli kuuma ja ne ahdistivat. Pystyin ottamaan kiinni puista ja rämeiköstä ihan paljaalla kädellä. Samalla hymyilin Power Red-kynsilakalla lakatuille kynsilleni. Turhamainen nainen on turhamainen myös Ryläyksellä.

Ensi vuonna laitan varmasti jälleen Inovit jalkaan ja saman repun selkään. Muutenkin teen kaiken suurin piirtein samalla tavalla. Paitsi yhden asian. Ajattelin juosta lujempaa. Paljon lujempaa.  


Treenit jatkuivat jo eilen Vaskiluodossa, kun kävin jahtaamassa jääkarhuja.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Vaarojen maraton 2013.

Lähtö: Juoksijat oli jaettu useampaan eri lähtöryhmään arvioidun loppuajan sekä juostavan matkan perusteella. Olin valinnut ryhmän, jonka loppuajaksi oli arvioitu 5-6h. Loppuaikaa oli todella vaikea arvioida, koska reitin profiili muistutti yhtä paljon tasaista asfalttimaratonia kuin minä suunnistajaa, joka osaa liikkua Kolin vaativassa maastossa. 


9,8,7,6,5,4,3,2,1 - vauhtia, vauhtia! Mikä kestää! Aika kuluu! Juoskaa lujempaa! Ootte kaikki liian hitaita! Olin juossut vasta kaksi minuuttia ja saanut pääni jumiin. Jouduin käymään itseni kanssa vakavan palaverin. Aiheena oli matkan pituus ja siihen suhteutettuna alkumatkan vauhti. Pidin itselleni puhuttelun, jossa kerroin ehtiväni juosta sydämeni kyllyydestä ja varmasti niin lujaa kuin haluan tulevien 43km:n aikana. Muistutin itseäni, että olen täällä pitämässä hauskaa ja saamassa uusia kokemuksia. Päätin lopettaa hosumisen ja nauttia hymyssä suin jokaisesta kilometristä.  

1-10km: Juostaan letkassa. Ohittelen, minua ohitellaan. Ylämäessä letka kävelee. Ensin ihmettelen sitä, mutta muistan juuri itseltäni saaman puhuttelun. Sitä paitsi jalat kertoivat totuuden jo ensimmäisissä mäissä. Pelkästään alkumatkan helpot mäet olivat kovempia kuin Vaasassa juoksemani mäet. Juoksinhan sen talomme viereisen ison mäen jopa kahdesti (?!?) eli hyvin oli taas oman elämänsä huippu-urheilija valmistautunut elämänsä fyysisimpään suoritukseen. Mutta juoksu kulkee kuitenkin hyvin. Pidennän alamäessä askeltani ja juoksu rullaa rennosti. Alkumatkan polut muistuttavat hieman sellaista maastoa, jossa olen harjoitellut. Korkeuserot ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat kuin lakeuksilla ja poluilla on enemmän tavaraa (puiden juuria, kiviä). Letkassa on myös hankala juosta, mutta nautin silti juoksusta. Oon mukana vielä! Pärjään kyllä!

12km: Jyrkkä alamäki. Tuntuu siltä, että opin koko ajan enemmän. En ole enää niin varovainen askeleissani, uskallan juosta alamäet alkua lennokkaammin. Ylikivaa! Mää osaan! Kunnes en osaakaan. Tossu nappaa oksaan kiinni ja lennän alamäkeen kasvot edellä. Neljä ihmistä takanani melkein lentävät päälleni. Au, au. Sääressä ja kämmenessä on kova kipu. Nousen äkkiä ylös. Nielen kivun ja menen takaisin letkaan juoksemaan. Kipua ei tunnu juostessa, joten kaikki on toistaiseksi näköjään hyvin. Päätän, että tutkin mahdolliset vammat vasta maalissa ja hidastan kuitenkin alamäissä hieman vauhtia.

13-15km: Homma toimii ihan jees. Juttelen kanssajuoksijoille ja välillä (itse asiassa aika useasti) kompuroin jalkoihini. Takana tulevilla miehillä on veto keskenään, että jos käsi koskee maahan, on toiselle oluen velkaa. Aikansa etenemistäni seurattuaan mies kysyy, että tulisinko heidän vetoonsa mukaan. Suuni hymyili ja mielessäni usutin maahisarmeijan heidän kimppuunsa. 

16km: Yhtäkkiä takaapäin juoksi ohi iso lauma hikisiä Robin Hoodeja. Mustat trikoot vilahtelivat eläimellisellä rytinällä. Ei näkynyt Jennifer Lopezia, ei Angelina Jolieta. Ei ilmaista oluttarjoilua, ei K-Raudan alea. Sitten ymmärsin. Kilometrin päässä oli tulossa vesistön ylitys, jossa voi joutua odottamaan hetken venettä tai lauttaa. Itse en jaksanut kiirehtiä heidän peräänsä. Mää otan heidät kiinni anyway. 

17km: Vesistön ylitys, veneellä tai lautalla. Laskin, että meitä oli rannalla samanaikaisesti noin 25. Rantaan tuli samassa kaksi venettä ja niihin mahtui yhteensä 8 juoksijaa. Olin juuri se ylimääräinen numero yhdeksän, joten jäin rannalle odottamaan. En uskaltanut vaihtaa paikkaa lauttajonoon. Pelkäsin, että oikeudenmukaisuus jonoissa ei toimisi, koska ihmisiä oli niin paljon. Toisaalta sain myös pienen tauon ja ei tämä nyt niin vakavaa ollut. Veneessä ihailin maisemia ja nautiskelin olostani.

17-22km: Vesistön ylitys hajotti onneksi juoksevaa massaa, joten eteneminen oli nyt helpompaa, koska ei tarvinnut juosta letkassa. Matkan puolivälissä huokaisin syvään ja tajusin olevani hyvissä voimissa. Olin ollut kolmisen viikkoa kovassa flunssassa ja yskinyt menneellä viikolla vielä turhan paljon. Kuitenkin olo oli startti-aamuna hyvä ja yskä oli poissa, joten uskalsin lähteä matkaan. Seuraavaksi nimittäin tarvittiin kaikki voimat. Tiesin, että tuleva 10km on sellaista maastoa, jossa en ole koskaan juossut. En edes unissani. Edessä oli nimittäin Ryläys, paikka, josta isot pojat puhuivat kuiskaten ja jossa pieniä vaasalaisia hienohelmoja syödään välipalaksi. 

23-32km: Ryläys. Elämäni pisin kymppi. Kellossa aika kului, mutta kilometrit eivät. Maasto oli järkyttävää. Mentiin jyrkästi ylös, jyrkästi alas. Jouduin katsomaan koko ajan jalkoihini, miettimään, mihin voisi astua. Teräviä kiviä, juurakkoa, kalliota, oksia. Kohta kaaduin taas. Tällä kertaa kalliolla. Vasen hauis venähti ja pakaraan sattui. Nauratti. Hoin vaan itselleni, että minä osaan. Minä pystyn tähän, minä haluan tehdä tämän, vaikka kaatuisin vielä monta kertaa. Hoin itselleni, että eihän minun pitänyt pystyä ylipäätään juoksemaan tällä polvella enää koskaan. Eräässä jyrkässä mäessä tuli mieleeni kohtaus viime keväältä. Muistin , kuinka sanoin PT-asiakkaalleni Tuulalle, että haluaisin Vaarojen maratonille, mutta en polveni takia voi mennä sinne - ikinä. Ja nyt muutaman kuukauden kuluttua olinkin keskellä Ryläystä ja liikuin eteenpäin hitaan varmasti 4,7km/h. Miten tässä näin kävi? Elämä on hassua. Minä siis pystyn ja minä osaan. Ryläyksen puolivälissä nauratti. Olin vasta tämän peikkometsän takapuolen puolivälissä, vaikka olin ollut täällä jo ikuisuuden. Ryläystä oli siis jäljellä 5km. Olin madellut täällä eteenpäin ainakin satakuusikymmentäseitsemän valovuotta, mutta valmista ei näyttänyt tulevan. On tämä mahtavaa puuhaa. Jollain masokistisella, hieman kieroutuneella tavalla olin onnellinen ja nautin edelleen matkastani.




32km: JEEE, selvisin peikkometsästä! Tunne oli mahtava! Nyt tiesin pääseväni maaliin, vaikka siihen menisi tunteja. Keskeyttäminen ei edes käynyt mielessä. Tämä oli oikeasti hauskaa! 

35km: Plantaarifaskiitti tässä päivää. Olen ollut oireeton jo päiviä, mutta päätin tulla nyt seuraksesi. Vedin varmuuden vuoksi koko jalkapohjasi totaalituskaan. Ihan sen kunniaksi, koska juoksit maantiepätkää yllättävän kovaa ja ohittelit kanssajuoksijoita. Olen siis olemassa, joten myös sinä olet olemassa ja muistat tehdä pohjetreenisi salilla kahdesti viikossa. 

37km: Jokaisella maratonilla on pakollinen herkistymiskilometri. Se sisältää vilkutukset taivaaseen, synnytyksen muistelun ja kasan lämpimiä ajatuksia. Tällä kertaa jumiuduin ajattelemaan, että kumpi on kovempi fyysinen ponnistus - synnytys vai Vaarojen maraton. Kuin huomaamatta pohdin tätä ei-niin-relevanttia kysymystä muutaman kilometrin ajan ja matka eteni hissukseen. 

39km: Jossain näillä main alkoi nousu Ukko-Kolille. Ja se sattui. Reidet olivat tulessa, samoin pohkeet. Kävelin hitaasti eteenpäin. Voiko reidet räjähtää? Maali oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Kuin huonona vitsinä reitti laski takaisin Ukko-Kolin juurelle. Seuraava nousu etenisi sitten Ukko-Kolin huipulle asti. Maaliin. 

Loppunousu: Kirosana. Kirosana. Kirosana. Au. Au. Au. Reidet ja pohkeet oli ihan loppu. Mutta etenin silti. Törkeän hitaasti, mutta etenin. Vesi oli juomarepusta loppunut jo parikymmentä minuuttia sitten. Söin viimeisen kolmesta Pätkiksestä, jotka olin säästänyt tähän nousuun. Se maistui taivaalliselta. Etenin kumarassa, kädet reisillä ja mua hymyilytti. Halusin  haastaa itseni Vaaroilla fyysisesti ja se näköjään onnistui. Jokainen askel sattui, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Halusin myös haastaa itseni henkisesti ja sekin onnistui. En edes ajatellut luovuttamista koko matkalla. Se ei ollut vaihtoehto.

MAALI: Ennen maalia kuulin huutoa. Joku huusi nimeäni. Juoksin loppukirin maaliin ja sillä sekunnilla näin hymyilevän naisen. Siinä hän nyt oli. Nettituttuni Iina, ketä en ollut ikinä tavannut virtuaalimaailman ulkopuolella. Hän oli juossut 15km:n kisan ja jäänyt odottamaan minun maaliintuloani! Iina kaappasi minut syliinsä halaukseen ja nosti ilmaan. Mikä maaliintulo! Mikä tapa kohdata uusi ystävä ensimmäistä kertaa! Tunsin jalkani väsyneiksi, mutta minä olin elämäni voimissa.

Vaarojen maraton 2013 oli kohdallani unelmien täyttymys. Uudet ystävät, onnistunut fyysinen haaste ja ennen kaikkea Ryläyksellä vietetyt 10km, tekivät matkastani Kolille ikimuistoisen. Loppuaika oli 5h ja 50min. Sijoitus naisten sarjassa 24/107. Aika uskomatonta naiselta, joka juoksi ensimmäistä kertaa metsässä tänä kesänä.

Kotimatkalla varasin hotellimajoituksen vuoden 2014 Vaarojen maratonille. Silloin parannetaan 43km:n aikaa ja haetaan tuntumaa vuoden 2015 86km:n ultramaratonille.

WHAAAT????????


Kuvat: Jari Puska

maanantai 7. lokakuuta 2013

24h ennen Vaarojen maratonia.

Perjantai-aamuna pakkasin pikkuruiseen Pököttiini vähintään kahden viikon lomalle tarvittavat tykötarpeet sekä uneliaan Kahvakuulan. Tätä viikonloppua olin odottanut muutaman kuukauden kuin Juha Mieto mämmituokkosiaan pääsiäisenä. Edessä oli Vaarojen maraton 2013 Kolilla.


Kerroin alkukesästä Mörököllille meneväni juoksemaan Kolille. Mörökölli kysyi, että olinko koskaan ollut niin pohjoisessa. Vastasin, että en ollut käynyt Oulua korkeammalla. Oikein Nuija ja Tosinuija. Vakka ja vakka. Meidän perheen on varmaan turha lähteä Amazing Raceen. Kolihan sijaitsee Vaasasta katsottuna viivasuorasti itään noin viidensadan ajokilometrin päässä.


Jätin Kahvakuulan Laihian Mummolaan, käänsin mopoautoni nokan itään ja aloitin yksinäisen matkani kohti Kolia. Olin yrittänyt asennoitua tulevaan urheilusuoritukseen, mutta itse asiassa eniten varmasti jännitti viikonloppu ilman Mörökölliä ja Kahvakuulaa. Harvinaista herkkua. Tähän sopisi jälleen jokin vertaus, jossa vilahtaisi Juha Mieto ja maistuvat mämmituokkoset.


Autossa huudatin Volbeatia ja ihailin lakeuksien muuttumista mäkimaisemiksi. Pysähdyin monta kertaa. Piti ottaa valokuvia, käydä vessassa, kahvilla, kaupassa, syömässä. Sain edetä rauhallisesti ihan omaan tahtiin. Mahtavaa, ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen omaan tahtiin. Mieto ja tuokkoset, you know.


Saavuin Kolille hieman ennen iltakuutta. Kävin ilmoittautumassa kisatoimistossa ja samalla näin juoksututtuni Markon. Pian näin myös Jussin, Sinan, Matiaksen, Anssin, Jounin, Karitan ja Soilen. Oli aivan hurjaa nähdä oikeita ihmisiä, joiden kanssa juttelee netissä päivittäin (meinasin kirjoittaa lähes päivittäin, mutta päätin olla rehellinen). He kaikki olivat oikeasti olemassa! Ja vielä pirun mukavia! Sosiaalinen media voi siis synnyttää ihan oikeitakin sosiaalisia suhteita. Voi tuokkonen sentään!          


Yöllä pyörin sängyssä. Kello tuli kaksitoista, puoli yksi, yksi. En saanut unta. Olin ihan virkeä. Taisi adrenaliini jo virrata. Vartin yli kaksi könysin kerrossängystäni vessaan ja katsoin itseäni vessan peilistä: "Ole rauhallinen. Älä panikoi. Olet tottunut elämään univelassa. Yksi yö ei haittaa. Pärjäät kyllä." Todennäköisesti itsetutkiskelu vessassa auttoi ja nukahdin joskus kello kolmen jälkeen. Kun heräsin kello kuusi, oli edelleen outo olo. Mitä mää täällä teen? Tiedänkö yhtään mitä olen tekemässä? 43km, hahahahah, auts. Maastossa. Kuulemma kovassa maastossa. Isä sanoi, että se on vaan yksi juoksu. Se on todellakin vaan yksi juoksu. Siinä oli isä oikeassa. Se on vaan perhanan kova juoksu. Tunsin itseni Juha Miedon seuraavaksi tuokkoseksi ja kohta Mieto lapioisi minut partaansa.

Söin, kävin vessassa, puin, kävin vessassa, join, kävin vessassa. Vatsa toimi tuokkosten lailla, joten sen puoleen ei ollut huolta. Olin valmis lähtemään kohti Kolin huippua, josta Vaarojen maratonin lähtö tapahtuisi klo 9.10. Minua jännitti ja hymyilytti. Helpommallakin varmasti pääsisi elämässä, mutta rajat on tehty rikottavaksi. Toivotin tutuille onnea matkaan ja lähtölaskenta alkoi...

9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1...   

    




torstai 3. lokakuuta 2013

2 päivää Vaarojen maratoniin.

Kaksi päivää! Kaksi päivää! Kaksi päivää!

Kahden päivän päästä lähestyn maalia Kolilla. Takana on kohta 43km:n maastomaraton ja viimeisten kahden kilometrin ylämäkikirikilpailu on käsillä. Syön ennen tuota jyrkkää nousua pari palaa lempisuklaatani, huudan Banzai ja sitten syöksyn reidet hapoilla viimeiseen kovaan nousuun. Jalkoihin sattuu, en jaksaisi enää metriäkään. Koli yrittää lannistaa pienen väsyneen blondin, mutta minä juoksen sen mäen päälle. Vilkaisen alaspäin juoksureppuni olkaimeen. Siinä on Kahvakuulan kuva. Maailman rakkain Kuula hymyilee minulle lisää voimia. Minä jaksan, minä pystyn. Minä ylitän maaliviivan. Nostan käteni ilmaan, hypin tasajalkaa ja lyön tuttuun tapaan käsiäni yhteen huutaen "Hyvä minä". Koska minä olen sen todellakin ansainnut.


Viimeisenä viikkona ennen juoksukilpailuja teen paljon mielikuvaharjoitteita. Yritän parhaani mukaan kuvitella itseni tulevaan juoksutilanteeseen ja psyykkaan kroppani jaksamaan sekä henkisesti että fyysisesti. Mielikuvaharjoittelu on muutenkin omassa harjoittelussani suuri tekijä, koska onnistuakseen tarvitaan rautaista tahtoa. Pyrin aina elämässäni siihen, että en yritä mitään. Minä teen. Minä teen, koska haluan tehdä.


Huomenna klo 09 lähden kohti Kolia ja veikkaan, että tulen kokemaan yhden elämäni huikeimmista kokemuksista.  


  

maanantai 30. syyskuuta 2013

Kisaviikko on täällä!

Kisaviikko, kisaviikko, kisaviikko! Tätä on odotettu monta viikkoa ja nyt voin päästää itseni virallisesti irti.


Henkisesti olen jo Kolilla. Ajatukset ovat tulevassa juoksussa ja tuleva 43 kilometrin ponnistus on etualalla ajatuksissa. Mää lataan 24/7. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun alan väsymään. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun haluaisin keskeyttää. Lataan käyttäytymismallia siihen kohtaan, kun käyn itseni kanssa pääni sisällä keskustelua luovuttamisesta. Olen käynyt pääni sisäisen luovuttamiskeskustelun lähes jokaisessa pidemmässä juoksukilpailussa, johon olen osallistunut ja tähän mennessä olen aina vienyt aivoistani voiton. Käyttäytymismallit on tehtävä pään sisälle selväksi. Sitä on oltava valmiit vastaukset heikkoihin hetkiin ja ne on perusteltava itselleen kunnolla. Muuten sitä voi tippua turhan helppoon ansaan, koska ansoja minä osaan tehdä. Etenkin itselleni.


Fyysisesti otan viimeisen viikon rennosti. Eilen hölkkäilin fantastisissa Degerträskin maisemissa 1h 45min. Tänään kävin hierojalla avaamassa jalkateriä, pohkeita ja akillesjänteitä. Huomenna tiistaina juoksen vauhtileikitellen 6km ja keskiviikkona on vuorossa kokovartalohieronta. Torstaina käyn juoksemassa jälleen 6km ja nuuhkin samalla ilmaa keräten fiilistä. Perjantaina ajan Kolille ja lauantaina on startti klo 09.10.


Huomenna aloitan myös kevyen tankkauksen. Lisään ruokavalioon hieman urheilujuomaa, appelsiinimehua ja mehukeittoa. Leivän jätän jälleen kerran kokonaan pois, samoin vähennän rasvan (öljyn) määrää. Pidän huolen, että kaikki ateriat välipaloineen tulee syötyä. Nämä ovat yksilöllisiä juttuja ja meikäläiselle sopii ehdottomasti tämä tankkauksen kevyempi malli.


Juoksupaita Kolille on vielä auki ja ajattelin kehittää siitä itselleni todellisen ongelman, koska muuten menee turhankin hyvin. Mukavaa kisaviikkoa kaikille!


torstai 26. syyskuuta 2013

Tuttu juttu.

Mörökölli meinasi tukehtua kanaansa lukiessaan edellistä blogi-päivitystäni.

"Säähän vihaat pyöräilyä ja uintia".
 ...and two points goes to Finland...

"Ethän sää edes tykkää käydä Tropiclandiassa, kun siellä on niin kylmä".
Precis. Taas pinna Mörököllille.

"Mää haluaisin nähdä sut siellä uimahallissa" (huutonaurua).
Voit ihan vapaasti tulla katsomaan.

"Ethän sää suostu ikinä edes lähtemään pyöräilemään".
Ehkä se on seurasta kiinni neropatti.

"Säähän hukut sinne avoveteen".
Siinä tapauksessahan tämä koko keskustelu on ihan turha.

Lopuksi kiitin keskustelun toista osapuolta keskustelun tuomasta lisämotivaatiosta.


Tänään juoksin töihin tuulessa ja sateessa. Juoksureppuun mahtui hyvin vaihtovaatteet, kasa eilen leivottuja korvapuusteja työkavereille ja eväät. Suihkuahan täällä radiolla ei ole, mutta kuka sitä nyt kaipaa. Tosinaiset ei käy suihkussa ja sitä paitsi ulkona satoi.

9 päivää Vaarojen maratoniin! Huikeaa! En millään malttaisi odottaa. Tänään juoksu kulki todella hyvin, joten kiva päästä keventelemään ensi viikolla. Kivaa! Jännittävää! 

Voit muuten seurata mm. juoksukuviani ja valmistautumistani Vaaroille Instagramista nimellä miiakahila.









keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Alexander.

Muistatteko, kuinka Vaahteramäen Eemelin äiti huusi EEEEEEMEEEELIIIIII, kun poika oli tehnyt pahojaan ja poika joutui arestiin verstaaseen vuolemaan puu-ukkojaan? Tänään huudan samalla tavalla AAAALEEEXAAAANDEEEERR ja lähetän Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme vuolemaan Indokiinaan superpositiivisia, hymyileviä puu-ukkoja. 

Alexander. Luulin vihaavani pyöräilyä. Luulin vihaavani uintia. Olin täysin varma kannanotostani. Jämin maastopuolikkaan maalissa eräs kanssakilpailija kysyi "onko triathlon lajisi?". Nauroin ja mutisin veden olevan märkää.

Alexander. Olen positiivinen ihminen, mutta viet minusta voiton positiivisuudellasi. Viet minusta voiton myös kannustuksellasi. Olen lukenut netistä juoksijoiden kirjoituksia, kuinka kannustit heitä viime viikonlopun Espoon Rantamaratonilla. Se oli monille tärkeää. Voitat minut juoksemalla, polkemalla ja uimalla. 

Alexander. Olen uusin uhrisi. Minä vihasin uintia, minä vihasin pyöräilyä ja minä poloinen erehdyin lukemaan blogiasi. Luin vahingossa kirjoituksesi siitä, kuinka alitit Ironman-kisassa 10 tunnin aikarajan. Kuinka saavutit erään unelmistasi, kuinka se oli sinulle hieno hetki. Elin mukanasi koko kisaraporttisi. Kyyneleet valuivat poskiltani tullessasi maaliin. 

AAAALLEEEEEEXAAAANDER!!!! Olen herkkä ja vaikutuksille altis. 

Alexander. Mikä tämä on?


Alexander. Mitä teit minulle? Miksi ostin tänään itselleni kokouimapuvun? Miksi ajatus kylmästä uimahallista ja jäätävästä vedestä ei enää haittaa minua? Miksi haluan oppia uimaan lujaa?

Miksi minäkin haluan kuulla kaiuttimista kuuluttajan mylvivän huudon "Onneksi olkoon Miiiia Kahiiila, olet nyt Teräsmies", kun ylitän maaliviivan? 


AAAAALLEEEEXAAAANNNDEERRR!!!! 
Sinä senkin.

(alexstubb.com/fi/ ,jos haluat ottaa riskin)