Kerroin alkukesästä Mörököllille meneväni juoksemaan Kolille. Mörökölli kysyi, että olinko koskaan ollut niin pohjoisessa. Vastasin, että en ollut käynyt Oulua korkeammalla. Oikein Nuija ja Tosinuija. Vakka ja vakka. Meidän perheen on varmaan turha lähteä Amazing Raceen. Kolihan sijaitsee Vaasasta katsottuna viivasuorasti itään noin viidensadan ajokilometrin päässä.
Jätin Kahvakuulan Laihian Mummolaan, käänsin mopoautoni nokan itään ja aloitin yksinäisen matkani kohti Kolia. Olin yrittänyt asennoitua tulevaan urheilusuoritukseen, mutta itse asiassa eniten varmasti jännitti viikonloppu ilman Mörökölliä ja Kahvakuulaa. Harvinaista herkkua. Tähän sopisi jälleen jokin vertaus, jossa vilahtaisi Juha Mieto ja maistuvat mämmituokkoset.
Autossa huudatin Volbeatia ja ihailin lakeuksien muuttumista mäkimaisemiksi. Pysähdyin monta kertaa. Piti ottaa valokuvia, käydä vessassa, kahvilla, kaupassa, syömässä. Sain edetä rauhallisesti ihan omaan tahtiin. Mahtavaa, ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen omaan tahtiin. Mieto ja tuokkoset, you know.
Saavuin Kolille hieman ennen iltakuutta. Kävin ilmoittautumassa kisatoimistossa ja samalla näin juoksututtuni Markon. Pian näin myös Jussin, Sinan, Matiaksen, Anssin, Jounin, Karitan ja Soilen. Oli aivan hurjaa nähdä oikeita ihmisiä, joiden kanssa juttelee netissä päivittäin (meinasin kirjoittaa lähes päivittäin, mutta päätin olla rehellinen). He kaikki olivat oikeasti olemassa! Ja vielä pirun mukavia! Sosiaalinen media voi siis synnyttää ihan oikeitakin sosiaalisia suhteita. Voi tuokkonen sentään!
Yöllä pyörin sängyssä. Kello tuli kaksitoista, puoli yksi, yksi. En saanut unta. Olin ihan virkeä. Taisi adrenaliini jo virrata. Vartin yli kaksi könysin kerrossängystäni vessaan ja katsoin itseäni vessan peilistä: "Ole rauhallinen. Älä panikoi. Olet tottunut elämään univelassa. Yksi yö ei haittaa. Pärjäät kyllä." Todennäköisesti itsetutkiskelu vessassa auttoi ja nukahdin joskus kello kolmen jälkeen. Kun heräsin kello kuusi, oli edelleen outo olo. Mitä mää täällä teen? Tiedänkö yhtään mitä olen tekemässä? 43km, hahahahah, auts. Maastossa. Kuulemma kovassa maastossa. Isä sanoi, että se on vaan yksi juoksu. Se on todellakin vaan yksi juoksu. Siinä oli isä oikeassa. Se on vaan perhanan kova juoksu. Tunsin itseni Juha Miedon seuraavaksi tuokkoseksi ja kohta Mieto lapioisi minut partaansa.
Söin, kävin vessassa, puin, kävin vessassa, join, kävin vessassa. Vatsa toimi tuokkosten lailla, joten sen puoleen ei ollut huolta. Olin valmis lähtemään kohti Kolin huippua, josta Vaarojen maratonin lähtö tapahtuisi klo 9.10. Minua jännitti ja hymyilytti. Helpommallakin varmasti pääsisi elämässä, mutta rajat on tehty rikottavaksi. Toivotin tutuille onnea matkaan ja lähtölaskenta alkoi...
9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti