tiistai 23. helmikuuta 2016

Kun treenit ei mene putkeen.


Helmikuu on ollut aikamoinen kuukausi. Ensin Kahvakuula oli lähes viikon korkeassa kuumeessa ja öisin tuli valvottua. Sitten sain itse saman taudin. Sen jälkeen Mörököllille tehtiin rutiinileikkaus, josta päälle pätkähti pitkä sairausloma ja nostokielto. Tämä vaati itseltäni hieman enemmän osallistumista 4veen tarhakuljetuksiin, joka taas söi aamutreeneihin tarkoitetun ajan. Kun elämä jo kaikilla voitti, päälle tuli vatsatauti, jossa olin viisi päivää. Tauti on nyt voitettu, mutta kropan energiat ovat edelleen vähissä ja pienetkin ponnistukset väsyttävät.

Tässä kuussa väliin on jäänyt niin monta treeniä, että en ole jaksanut niitä edes laskea. Vielä joitakin kuukausia sitten olisin ollut henkisesti hermona. Miten käy huhtikuun Hampurin maratonin? Viimeisestä uintitreenistä on jo ihan liikaa aikaa? Miksi juuri, kun sain pyörätreenit toimimaan?

Tiedättekö mitä? Tällä kertaa mulle on ollut ihan se ja sama, kuinka monta treeniä on jäänyt väliin.

Viime aikona on tapahtunut paljon. Uutisia syövistä, vakavia sairauksia, kuolemantapauksia. Reilu viikko sitten olin vieressä, kun eloton 2-vuotias elvytettiin takaisin elämään. Toiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa läheistensä tai oman terveydensä puolesta. Ja minä muka stressaan jostain väliinjääneestä uintitreenistä, koska olo oli flunssainen?

Minkä takia haluaisin riskeerata oman terveyteni tai jaksamiseni? Minkä takia suorittaisin elämää päivästä toiseen, jos siihen ei ole fyysisiä tai henkisiä voimavaroja? En riskeeraa, en suorita - enää.

On aika sairastaa, on aika pitää huolta, on aika levätä.

Ja tiedättekö vielä mitä? Hampurin maraton menee hyvin. Juoksen sitten enkkani tai en, en ole yhtään sen parempi ihminen. Avainsana hauskanpito. Uimaan pääsen varmasti loppuviikosta ja pyörätreenit toimivat muutaman kerran jälkeen entisesti. Tämä oli ainoastaan yksi kuukausi elämästäni, joka ei mennyt treenien kannalta halutusti. Mutta hermoilemalla menetetystä treeniajasta tai kiristelemällä hampaita tulevista kisoista, en olisi saanut kuitenkaan tähän kuukauteen yhtään ylimääräistä treenikertaa. Pääasia, että meillä kaikilla on kaikki hyvin.



   

torstai 18. helmikuuta 2016

Mitä on tämä hiljaisuus?


Kiitän elämästäni päivittäin. Kiitän mahdollisuuksista, sattumista, kaikesta hyvästä ja välillä jopa kääntöpuolista, jotka antavat perspektiiviä elämän poluille. Välillä valintani ovat olleet huonoja, mutta sieltä on noustu. Hauraan hiljalleen. Osaa tehdyistä asioista kadun koko sydämestäni, mutta olen päässyt niistä jo eteenpäin. Opetellen elämää, askel askeleelta, itselleen anteeksiantaen. Joinakin päivinä askel on tavallista raskaampi, joskus kevyen kevyt, mutta suunta on aina sama. Katse tiiviisti horisontissa pyrin näkemään elämän matkana kohti seikkailuja, kokemuksia. Matkana, jota kuljetaan rakkaiden kanssa rinnakkain. Nauttien, aistien, rakastaen. Välillä tottakai riidellen, turhautuen. Joskus Västervikin ylle nousee mustaakin mustempia pilviä, salamat lyö maahan metrin railot ja jyrinä kuuluu naapuriin asti. Mutta silti tulee huominen.

Polkujuoksu vei minut metsään. Ensin se pelotti, sitten rauhoitti. Mitä enemmän näin, sitä enemmän kaipasin. Luonto otti tiukkaan otteeseensa. Jokainen tietää, että elämä on turhan raskasta, jos sitä elää kuin viimeistä päivää. Mutta jos ihminen ei tee asioita, jotka sytyttää mielen liekkeihin ja tuo mukanaan rajattoman intohimon, näkyy silmistä ainoastaan harmaata tuhkaa.

Seuraava juoksuseikkailu on suunnitteilla. Sisällä kytee, luonnon ote tiukkenee entisestään. Ennen reissasin levottomuuttani, nyt menen aistimaan rauhallisuutta. Tämäkin reissu piti tehdä tulevaisuudessa, sitten joskus, mutta miksi odottaa? Mitä tässä pitäisi odottaa?


Kirjassa on reitit ja yöpymispaikat valmiina.
Ilmestyi juuri, 
joten tiedot ovat ajankohtaisia.



Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.


Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin 
ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

Eino Leino






 







 

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kohti tuhatta tarinaa.


Kuten tiedätte, minulta löytyy unelmia kasapäin. Jos joku on omaansa vailla, ota yhteyttä. Täältä liikenee muutama myös sinulle. Omalla vastuulla. Lupaan, ettet pety.

Koulussa pidin aina kuvaamataidosta. Mallista piirtäminen oli vaikeaa ja hedelmälautaseni banaanin lävisti lautasen ääriviivat. Työni olivat alkeellisia, mutta väriä riitti. Tavoitteena yleensä oli, että paperissa ei saa olla yhtään valkoista. Koko työ väritettiin aina kokonaan, jos tehtävänanto sen salli. Mutta kaikki muu näperrys oli sitten mun juttu! Erityisesti nautin savitöistä. Kävin jopa savityökerhossa ja savieläimiäni löytyy tänäkin päivänä vanhempieni kukkaruukuista (jos oot äiti ottanut ne pois, laita ne heti takaisin tai vie Sara Hildeniin). Olen pienestä pitäen rakastanut museoita. Mitä omituisempia juttuja - sitä parempi. Mieleni sopukoissa olen tuhat kertaa suunnitellut sanojen ja kuvien yhteistyötä. Ajatellut sen tapahtuvan sitten joskus.

Lukiossa oli aikoinaan muutama pakollinen kuvaamataidon kurssi. Kävin niitä yhdeksän. Suurin syy oli niiden helppous ja lukemisen vähyys. Osa syy oli, että nautin niistä. Siellä ei tarvinnut kuunnella, vaan sai tehdä itse. Suunnitella ja toteuttaa. Ja aina kannustettiin olemaan itsensä. Ei tarvinnut olla lahjakas tai miellyttämään ketään. Sai olla oma luova itsensä, omalla tavallaan. Ei ollut oikeaa tai väärää. Sama kuin juoksussa. Aloita, tee ja nauti lopputuloksesta. Ei ole väärää. Ei ole oikeaa. Matkusta ja ole perillä.

Yksi lukion kuvaamataidon kursseista oli valokuvaprojekti. Projektini nimi oli "Pidä Tampere puhtaana". Olin eräänä syksyisenä sunnuntai-aamuna kuvaamassa Tampereen katuja ennen siivousta. Otin kuvia oksennuksista, roskista ja tuhotöistä. Se oli mahtavaa. Diaesitys näytettiin juhlasalissa koko koululle. Opettaja oli sotkenut kuvieni järjestyksen vahingossa ja se ei ollut tarkoittamani. Harmitti. Esityksessä oli tarina, joka ei nyt tullut esille.

Järjestelmäkameran hankinta on ollut listalla vuosia. Ongelma on lähinnä ollut teknisten laitteiden kiinnostamattomuus. En pysty lukemaan käyttöohjeita, en tutkimaan teknisiä tietoja. Unelmoin, mutta en saa tehdyksi. Liikaa kaikkea uutta. Taas. Tutustun vasta nyt triathlonpyörääni, jonka ostin vuosi sitten. En vaan ole niitä ihmisiä, jotka pistävät heti tuulemaan, jos aikomuksen ja maalin välissä on käyttöohjeet tai teknistä diipadaapaa. Mutta sitten ystävältäni tuli viesti. Hän oli ostanut uuden kameran. Kysyi, olenko kiinnostunut vanhasta. Olen. Otan sen. Kiitos. Sain kameran, objektiivin, muistikortin, piuhan, pikaopetuksen ja jalustan. Kaikki viidessä minuutissa. Matka ja maali. Loistavaa.

Nyt mulla on vihdoin järjestelmäkamera. Älä kysy, en muista sen merkkiä. Tutkin sitä, ihmettelen sitä, kokeilen sitä. Pidän sitä hyvänä. En tiedä siitä yhtään mitään, mutta me ollaan jo hyvät kaverit. Tunnen, kuinka yksi hetki voi kertoa tuhat tarinaa. Olen niin tarvinnut tätä.

 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Vapaalla liidolla.


Viime kuukaudet olen treenannut tekemisen ilosta. En ole noudattanut treeniohjelmaa. En ole oikeastaan edes treenannut kovin tavoitteellisesti Hampurin huhtikuiselle maratonille. Olen pyrkinyt tekemään yhden kovan juoksun viikoittain sekä yhden 25km-30km lenkin. Muu treenaus on mennyt täysin tunteella. Olen juossut juoksukoululaisten kanssa, välillä nauttinut kavereiden seurasta Botniahallissa, välillä hölkötellyt pyöräilyn jälkeen, joskus juossut vaan, koska on tuntunut siltä.


Kaikki pyöräilyt olen tehnyt trainerilla kotona. Talvella on tullut katsottua Sillan kaksi ensimmäistä tuotantokautta, Orphan Blackin kolme tuotantokautta, Making a murder-sarja ja lukuisia komedioita. Omasta mielestäni en juuri ole polkenut, mutta itselläni on lupa katsoa Netflixiä ainoastaan polkiessa, joten kyllähän sitä on tuon listan perusteella näköjään tullut muutama tunti pyöritettyä. Pyörään olen saanut uutta tuntumaa myös käännellessäni ja väännellessäni ruuveja sekä yrittäen saada ajoasentoa mahdollisimman kivuttomaksi. Satulaa en vaan saa istumaan persuksiini, mutta en anna vielä periksi. Luotan siihen, että viimeistään asfaltille päästyäni takapuoleni on jo niin parkkiintunut, että sillä voisi istua vaikka tiiliskiven päällä.


Uimassa käyn, kun ehdin. Valmentajan kanssa parannetaan tekniikkaa, jotta saadaan enemmän voimaa vetoon. Välillä ehdin uimahallille kolmesti, välillä voi jäädä viikko väliin. Välillä tuntuu, että homma lähtee rullaan ihan fantastisen hienosti, välillä sitten on niitä päiviä. Juuri niitä. Te muut aloittelijat kyllä tiedätte. Silloin vaan noustaan nopeasti altaasta ja mietitään, kuinka jo ala-asteella suoritin uimakandidaatin. Mitä tässä välissä on tapahtunut?


Viikot ovat siis välillä juoksupainoitteisia, välillä täynnä pyöräilyä ja välillä palelen uimahallissa tiiviimmin. En ole kokenut, että juuri nyt olen kykenevä tai edes halukas noudattamaan tarkkoja treeniohjelmia. En vaan halua ohjelmoida harjoitteluni sisältöä tarkemmin. Aluksi mietin, että tämä johtuu vuodenvaihteessa aloittamastani kokopäiväduunista. Työtä on nyt viikolla tuntimääräisesti enemmän, enkä voi suunnitella treeniaikataulujani kovin tarkkaan. Haastattelukeikkoja kun voi tulla nopeassakin aikataulussa. Sitten tajusin, että tämä on ainoastaan osasyy. Tärkein syy on, että näin on nyt hyvä


Kun ennen juoksin noin 8h/vko, nyt treenaan kolmea lajia keskimääräisesti 12h/vko. Jo kuukausitasolla harjoittelumäärä on lähes 16h enemmän kuin vain juostessani. Viime vuonna tämä tuntui välillä raskaalta, mutta nykyään suhteellisen helpolta. Viikolla teen, mitä ehdin. En pakota. Jos olen joutunut heräämään yöllä monesti tai tunnen itseni väsyneeksi, treenaan sen ehdoilla tai lepään. En stressaa väliinjääneistä treeneistä, en treenaa koska pitää. Perhe, työ, uni ja treeni kulkevat hienossa sovussa keskenään. Viikonloppuisin treenaan enemmän, jos tilanne sallii ja yleensä se sallii. Pyörän ollessa keskellä olohuonetta pääsen silti seuraamaan sivusilmällä perheen arkea, käymään välillä pyyhkimässä nuorimmaisen pyllyn tai vapauttamassa legokypärän sisään jumittuneen muovisen pään. Kieltämättä pitkiin, yli kolmituntisiin treeneihin, joutuu ajankohtaa jo hieman järjestämään. Yöunista ei treeniaikaa oteta minuuttiakaan.         


Tiedän, että ohjelmoidulla harjoittelulla saisin itsestäni enemmän irti. Olen kuitenkin ollut sen verran kauan liikunta-alalla, että tunnen itseni hyvin ja treenaukseni on hyvissä kantimissa "vapaasta liidostani" huolimatta. Näkymätön treeniohjelmani pitää huolen siitä, että palautumista on tarpeeksi ja kovat treenit muodostavat vähemmistön treeniviikosta. Enemmän pystyisi tottakai tekemään, ja varmasti fiksummin, mutta tiedän olevani jo nyt paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Tekniikat kehittyy. Se riittää. Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että ensi syksynä on uudet, kunnianhimoisemmat suunnitelmat. Silloin olen tottunut uusien työtehtävien tuomaan rytmiin, 12h treeniviikot ovat peruskauraa ja Kahvakuula on jälleen vuoden vanhempi.  Toivottavasti olen saanut jo pyöräilystä oppilaan natsan ja uinnissa alikessun tuplanatsat. Tätä armeijaa ei kyllä jätetä vuoteen, vaan pyrkimys on edetä aina kenraali Kahilaksi asti. 


Rauhassa, maltilla ja rakkaudella. Pysäkki kerrallaan. 

Hyvää ystävänpäivää ihanat,
Miia 


maanantai 1. helmikuuta 2016

Täällä keulii jo!


Viime vuosi oli aikamoinen. Opettelin uimaan vaparia, ostin pyörän. Osallistuin ensimmäiseen pyöräkilpailuuni, osallistuin ensimmäiseen triathloniini. Ensin Vanajanlinnan sprintti, sitten Vierumäen perusmatka. Heinäkuussa legendaarinen Joroisten puolimatka ja elokuussa Tahkon täysmatka - matka, johon en olisi uskonut pystyväni. Tahkon jälkeen kokeilin swimrunia ja menetin osan sielustani. Vuosi oli täydellinen. Kerrassaan täydellinen. Lokakuussa sain vielä päähänpiston osallistua Halloween Hikeen, jossa sain rikki ekan sataseni. Matkasta 50km edettiin valoisalla ja toiset 50km pimeässä otsalamppujen turvin. Oli tietä, puskaa, metsää, kuoppaa ja mäkeä. Uuvuttava matka, mutta aivan älyttömän mahtavaa. Jalkojen kanssa oli ongelmia, mutta niin vaan Tommi ja Antti minut maaliin hinasi. Aamulla herätessä oli loistava fiilis. Ei siksi, että juoksin 100km, vaan siksi, että tein jälleen kerran jotain, johon en joskus olisi uskonut pystyväni. Matkalla oli vaikeuksia, mutta keskeyttäminen ei käynyt edes mielessä. Olin täysin varma, että pääsen maaliin, jos polvi kestää. Ihmisen voimavarat ovat valtavat, jos niille antaa mahdollisuuden. 


Välillä oli vähän haastavampaa maastoa.
Kuva ratamestari Tommi Lahtonen.


Reitti meni tuolta huipulta.

Halloween Hiken jälkeen oli aika levätä ja suunnitella tulevaa. Viikot kuluivat kevyesti treenaten, vetäen Running Club Wasan juoksukoulua ja tehtiin myös Kahvakuulan kanssa retki Espanjaan. Sitten tuli joulu, uusivuosi. Oli jälleen aika siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. 

  
Running Club Wasan kanssa Öjbergetillä.


Tätä on tullut tehtyä. Jonkin verran.


Tätä on kanssa tullut tehtyä. Silleen sopivasti.


Tätä on tullut tehtyä. Paljon. 

Alkuvuoden askelmerkit on nimittäin viritetty kohti huhtikuuta ja Hampurin maratonia. En ole juossut pelkkää asfalttimaratonia yli kahteen vuoteen, joten nyt on aika pistää ennätys uusiksi ja samalla nauttia keväisestä Saksasta. Kahvakuula kyllä sanoi, että Saksassa on paska keli, mutta se sopii. 

Ensi kesän tavoitteena on sitten itseni totaalinen hakkaaminen, nitistäminen, suoranainen nöyryyttäminen. Osallistun jälleen samaan Finntriathlonin #kerääkokosarja-kilpailuun. Kisaan siis täsmälleen samoissa skaboissa kuin viime kesänä. Triathlonkausi alkaa kesäkuussa Vanajanlinnan sprintillä, jatkuu heinäkuussa Vierumäen perusmatkalla, tiukentuu Joroisten puolimatkaan ja huipentuu Tahkon täysmatkaan elokuussa. Aion voittaa itseni jokaisessa kisassa ja jokaisella matkalla. Tavoitteena tämä on ihan huikea! Saan haastaa itseni päivittäin ja nähdä konkreettisesti kehittymiseni kaikissa kolmessa lajissa. Kävin muuten myös kirjoittelemassa Finntriathlonin vieraskynässä. Kirjoitukseni löydät tästä: http://finntriathlon.fi/aina-on-joku/ Sitten kisojen väleihin vähän swimrunia, paljon avomeriuintia ja polkujuoksua. Täällä keulii jo!

Blogi on nyt jälleen aktivoitu - kevättä kohti!

Mukavaa helmikuuta,
Miia 

Ps. Niin mikä se uusi elämänvaihe oli? 

Aloitin kokopäivätyöt Radio Vaasassa. Henkisesti kokopäivätyö rentouttaa ja helpottaa. Treenillisesti se asettaa haasteita. Onni on kuitenkin ymmärtävä työnantaja ja perhe, jota päivä päivältä vedetään enemmän mukaan triathlonin kiehtovaan maailmaan...