perjantai 28. helmikuuta 2014

Arkea.

Eilen oli mielenkiintoinen päivä. Aloitin aamun klo 07.00 Radio Vaasan aamulähetyksessä. Lopetin lähetyksen klo 10.53, jonka jälkeen otin räjähtävän lähdön Vaasan keskustan läpi. Klo 11.00 aloitin Lady Linella Bodybalance-tunnin. Yritin näyttää lavalla tosi seesteiseltä, vaikka nopea työpaikanvaihto stressasi koko aamun. Jumpan jälkeen juoksin matolla 8km ja herättelin hauiksia. Päivän päätti Vaasan yliopistolla tuleville liikuntatutoreille pidetty luento liikunnan ilosta ja motivaatiosta. Aiheesta puhuminen on hankalaa, koska olemme kaikki yksilöitä ja koemme asiat todella eri tavalla. Se, mikä motivoi minua, voi olla toisen motivaation tappaja. Toivottavasti sain kuitenkin annettua osviittaa siihen, kuinka aloittelijoita voi saada mukaan kokemaan liikunnan iloa ja kuinka heidät voi pitää aktiivisina myös alkuinnostuksen lopahdettua.


Tänään aamu alkoi tuttuun tapaan Wasa Sports Clubilla, kun ohjasin aamuvirkuille Bodyattackin. Vaikka viime viikon kuumeesta on nyt aikaa 6 päivää, kroppa ei ole vielä entisensä. Tällä kertaa kävi siinä mielessä hyvä säkä, että vältyin kokonaan tyypilliseltä räkätaudilta. Kuumeen poistuttua mitään flunssan oireita ei jäänyt ja muutoin on ollut tosi hyvä olo. Olen treenannut päivittäin, mutta kyllä se viimeinen terä silti askeleesta vielä puuttuu. Illalla teen vielä lyhyen palauttavan juoksun ja viikonloppuna pari pidempää lenkkiä.

Pidin tänään myös toiseksi viimeisen PT-tuntini Wasa Sports Clubilla. Laitoin pystyyn oman toiminimen vuoden alusta, koska luova pääni keksii koko ajan kaikenlaista uutta kivaa tekemistä. Toiminimen kautta "joka paikan freelancer"-työt ovat helpompia toteuttaa. Halusin kokeilla jotain uutta ja se tuntuu toimivan kivasti. Teen siis tulevaisuudessa edelleen PT-töitä, mutta nyt oman firmani kautta.

Huomenna Botniahallissa juostaan Pohjalaisen Hallimaraton ja Puolikas. Jos teillä on mahdollisuus, menkää katsomaan! Siellä juoksuhullut kiertävät kenttää ympäri "muutaman" kerran ja jokainen kannustushuuto tulee varmasti tarpeeseen.


Lumottu Öjen.
Yksi lempipaikoistani Telluksella.




   

maanantai 24. helmikuuta 2014

Onko jänöjussilla pylly ruvella?

Tänään oli ensimmäinen juoksulenkkini kymmeneen päivään. Suunniteltu juoksutaukoni kun törmäsi keula edellä kuumeeseen ja tauosta tuli yllättäen aiottua pidempi. Juoksutaukoilu on vaarallista. Sitä on liikaa aikaa ja me tätimoonikat ehditään käydä turhan monella henkisellä torilla.

Aamulla heräsin jokainen ninjasoluni täynnä energiaa. Kun koirani pissa valui sulaneen kinoksen sijasta hänen kintuilleen, tiesin puuskaisen tuulen olevan kerrassaan täydellinen lenkkeilylle. Vierashuoneessa oleva juoksumatto kyllä kutsui lailla seireenin, mutta jos pitää tuosta genrestä valita, olen enemmän poikabändi-tyyppiä.


Tuuli 11m/s, viisi astetta plussaa. Tämä talvi on todella hellinyt meitä juoksijoita. Lämmin syksy. Lumeton alkutalvi. Lähes lumeton helmikuun loppu. Nautinnollista. Samassa tietenkin iski huono omatunto, joka iskostetaan suomalaiseen kristittyyn jo synnärillä. Lumettomuudesta aiheuttuu myös paljon surua. Lapsien rakentamattomat lumilinnat, jänöjussien "pylly ruvella" mäenlaskut, turhaan pränikät hiihtovehkeet ostanut naapurin Pena, puhumattakaan lumiauramiehistä. Onko auramiehellä nyt lovi lompsassa? Onneksi olen kuitenkin erittäin varhaisen tarhakasvatuksen pilaama yksilö, joten jatkoin itsekästä nauttimista.


Metsässä oli fantastista. Se rauha vei välittömästi mennessään kiireen ja ylienergiset ajatukset. Vahva yhteenkuuluvuuden tunne valtasi kehoni, kun juoksin pehmeitä polkuja. Lenkkarit olivat jälleen läpimärät. Se oli mahtavaa. Kymmenen kilometriä pilvissä, mutta maan päällä. Sovitaanko kuitenkin sellainen juttu, että jos näet minun roudaavan siihen lähimettään pahvilaatikoita ja makuupussia, puutut asiaan?



         

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pelosta.

Tällä viikolla Vaasassa raiskattiin nuori nainen. Raiskaus oli törkeä. Mies oli seurannut naista ja teräaseella uhaten, kommandopipo päässä, raiskannut naisen. Raiskaus tapahtui niillä kulmilla, joilla olen asunut ennen. Niillä kulmilla, joilla olen yksinäni ulkoiluttanut koiraa tai kävellyt nuorempana yöllä kaupunkiin tai kaupungista kotiin.

Raiskaus on aina törkeä. Olosuhteet ovat minulle ihan sama. Raiskaus on aina törkeä. Ei siihen ole mitään lieventäviä asianhaaroja, sanoo laki mitä tahansa. Voin samantien luetella kahden käden sormilla ystäväpiirini raiskaustapaukset. Niitä on MONTA. Niitä on LIIAN MONTA. Ja kuinka paljon on tapauksia, joista ei kerrota edes ystäville. Raiskaus jättää aina jälkensä ja ne jäljet ei lähde edes kulumalla. 

Kun aloin juosta metsässä viime kesänä, minua pelotti. Jotenkin se yksinäisyys, hiljaisuus, eristyneisyys teki minusta alastoman ja hauraan ulkopuoliselle pahalle. Metsä oli pimeä, ahdistava. Jouduin tekemään itseni kanssa töitä, jotta pääsin pelostani eroon. Mietin pelon syitä ja punnitsin seurauksia. Päätin voittaa pelon, päätin olla pelkäämättä. Siihen meni aikaa, mutta vähitellen meistä tuli metsän kanssa ystäviä. Aloin juosta metsäpoluilla juuri sen yksinäisyyden, hiljaisuuden ja eristyneisyyden takia. Näin luonnon kauneuden ja tunsin olevani osa sitä.

Nyt minua taas pelottaa. Vihaan tätä tunnetta. Myöhään eilen illalla ollessani koiran kanssa kävelyllä, huomasin katselevani ympärilleni. Jälleen pelokkaana. Varuillani. Oi, kun vihaan tätä tunnetta. Se vangitsee liikaa. Se rajoittaa liikaa. 

Huomenna pääsen juoksemaan ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään. Aion suunnata metsään, vaikka minua pelottaa. Jälleen. Ja se pelko seuraa mukana vielä pitkän tovin. 

       

perjantai 21. helmikuuta 2014

Pokaalit himaan!

Edelleen kuumeessa. Nyt olisi mukava kirjoittaa kunnon juoksupäivitys, mutta ei pysty ei. Näyttää siltä, että lumet ovat sulaneet metsästä. Siellä pystyisi jo hyvin juoksemaan. Parin asteen pakkasen takia pahimmat kohdat soisessa maastossa ovat nyt jäässä, joten kelit hivelevät juoksijan sieluani. Mutta aina ei voi voittaa. Viikonlopuksi on luvattu lumimyräkkää ja muutenkin parantumiseni menee pitkälle ensi viikkoon.

Nyt on siis jälleen aika laittaa kirjallisia suunnitelmia eteenpäin. Olen suunnitellut esikoisdekkariani sen verran pitkälle, että voin aloittaa sen kirjoittamisen tänä viikonloppuna. Tai oikeastaan voisin suunnitella sitä vielä pidemmälle, mutta en malta enää. Sormet syyhyävät liikaa. Pakko saada sanoja paperille.

Monet vastaavassa tilanteessa olevat ovat hyvin hiljaa suunnitelmistaan. Jotenkin tuntuu, että asiasta ei saisi puhua ääneen. Tämä ei koske ainoastaan meitä wannabe-kirjailijoita, vaan yleensäkin unelmien tai haaveiden tuomista julki. Onko se epäonnistumisen pelko, joka vaientaa suunnitelmistaan innostuneen ihmisen vai pelätäänkö siinä muiden reaktioita, jos suunnitelma ei toteudukaan? Ymmärrän sen, että joskus on mahtavaa käpertyä vaaleanpunaisiin unelmiinsa ja pitää unelmaa ainoastaan itsellään.

Minä HUUDAN suunnitelmani julki. Mulla on oikein oma blogi niitä varten. Repikää siitä. Ei se ole niin vakavaa, jos suunnitelmat ei onnistu. Jos esikoisdekkarini on ihan floppi, en saa sille kustantajaa tai innostus tyssää puolessa välissä - entäs sitten? Villi veikkaukseni on, että keksin sitten jotain muuta. Ja aina voi julkaista tekstejään omakustanteena tai voi printata kirjasta himassa kaksikymmentä kappaletta ja antaa ne sukulaisille joululahjaksi. Kerrankin olisin oikein nähnyt vaivaa joululahjojen eteen! Pokaali mulle!

Jos sanon unelmani ääneen, saan myös boostin toteuttaa sen loppuun asti. En voi perääntyä. Myös te lukijat täällä Blogissa, Facebookissa sekä Instagramissa (liityin muuten eilen Twitteriin "miiakahila", hyvin tuntuu olevan ylimääräistä aikaa pelehtiä sosiaalisessa mediassa) kannustatte ja inspiroitte minua päivittäin jatkamaan tällä tiellä. Kiitos siitä <3

Tässä kuitenkin esimakua tulevasta. Projektista, jossa olen saanut olla mukana:


"Ensi syksynä ilmestyy kirja nimeltä Joulukalenteri, jossa on jännityskertomukset 24 eri kirjoittajalta, siis adventtiaikana yksi tarina jokaiselle päivälle. Kirjan kustantaa Reuna. Lisätietoa tulee kevään mittaan verkkokauppaan reunalla.fi."

Sukulaisten lahjat on tänä vuonna turvattu. 










 

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kuumeessa on kiva horista.

Olen antanut itseni huomioida, että minua pidetään yleisesti erittäin kiireisenä ihmisenä. Kiire on itse asiassa tehtyä, ei todellista. Kiire on monesti ainoastaan keinoni tehostaa ajankäyttöä, jotta toimintojen väliin jäisi aikaa ottaa rennosti ja pystyisin nollaamaan aivoni hetkeksi. Vaikka kiire olisi joskus todellista ja juokset paikasta toiseen kauppakassien kanssa, tukka pitkällä, kuola suusta valuen, kasvot rypyssä kuin takan reunalle unohtunut muumioitunut banaani, on mulla aina aikaa tietyille toiminnoille.

Pirrpirr. Pirrpirr.

– Tässä Jouni Suomen Gallupista päivää!

– No, mutta hyvää päivää!

– Olisiko teillä pieni hetki aikaa vastata muutamaan kysymykseen Suomen maataloudesta?

– No, mutta tottahan toki!

Pysähdyt, lasket kassit maahan ja palautat kasvoillesi kirkkaan hymyn. Kiire? Ei tokikaan.

Jos kotiin tulee erilaisia "rasti ruutuun"-kyselyitä, tarkistan aina ensin, voiko niistä voittaa jotakin. Jos ei, täytän ne silti. Mielipiteeni on siis tärkeä ja minusta on kiva tuntea itseni tärkeäksi. Olen ollut myös mukana useissa nettipaneeleissa vastaamassa tuotteiden herättämiin mielikuviin ja jakanut mielipiteitäni asioista, joista en tiedä sitten yhtään mitään. Mutta jos mielipiteeni on tärkeä, minä olen tärkeä. Se on aina hienoa kuulla, vaikka sitten Suomen Gallupin Jounilta.

Hearts & Minds-blogin Sanna haastoi minut blogihaasteeseen. Sanna on vastavalmistunut lääkäri ja juoksututtuni täältä sosiaalisesta mediasta. Hän on Hyvä Terveys-lehden bloggaaja ja hänen mielenkiintoisen ja innostavan blogin löydät täältä. Haasteessa kerron ensin itsestäni 10 + 1 faktaa ja sen jälkeen vastaan kymmeneen Sannan esittämään kysymykseen. Lopuksi teen itse kymmenen kysymystä ja haastan viisi bloggaajaa. Vastasin viime syksynä samantapaiseen haasteeseen, mutta mielipiteeni muuttuvat niin vauhdilla, että voisin tehdä näitä joka kuukausi ja aina olisi eri vastaukset.


10 + 1 FAKTAA 


  1. Minulla on viisi työpaikkaa. Päätyöni teen Radio Vaasassa, ohjaan jumppatunteja sekä Wasa Sports Clubilla että Lady Line Keskustassa, Vaasan Sport työllistää minut matsien kuuluttajana ja toimin myös yrittäjänä (mm. Personal Training, Juoksukoulu). 
  2. Tykkään jokaisesta työpaikastani. Käyn mielelläni töissä. Olen onnellisessa asemassa, että voin mennä hymy huulilla jokaiseen työpaikkaani.
  3. Jos katsotte työpaikkojani, huomaatte varmaan, että jokainen duuni on mielipideherkkä. En pidä perusteettomista, nimettömistä palautteista. Jokaisella pitäisi olla munaa seisoa omalla nimellään palautteensa takana. Vihaan Vaasan Ikkunan Risuja-palstaa, jossa munattomat voivat nimettömänä haukkua lähinnä palvelualojen työntekijöitä. Itse en perusteettomista palutteista enää säikähdä. Nahka on jo parkkiintunut.
  4. Ammatillinen haaveeni on olla kirjailija. Suomessa ainoastaan harvat voivat elättää itsensä kirjailijana. Se minulle kerrottiin välittömästi jo vuosia sitten, kun ensimmäisen kerran uskalsin sanoa haaveeni ääneen. Samalla sekunnilla myös tämä kokeneempi alalla toiminut lyttäsi haaveeni ja nauroi paskaista nauruaan päälle. Mutta ei tätä optimistijollaa niin vaan nujerreta. Mää kellun. Uskon itseeni, kiipeän vuorille ja huipulla tuuletan niin maan perkeleesti. Perästä kuuluu.   
  5. Allekirjoitin ensimmäisen kustannussopimuksen viime viikolla. Se oli tosi suuri juttu minulle. En oikein vieläkään usko sitä todeksi. Nyt teen kovasti töitä, että saan allekirjoittaa vastaavia sopimuksia myös tulevaisuudessa.
  6. Tulin Vaasaan Tampereelta vuonna 1998, koska pääsin yliopistoon. Pääaineena oli ruotsin kieli. Aloin kuitenkin hyvin pian huseeraamaan liikunta-alalla, joten opinnot jäivät kesken. Neljä kurssia on suorittamatta filosofian kandidaatin tutkinnosta ja joskus vielä tsemppaan ne läpi.
  7. Lapseni kotikieli on näköjään ruotsi. Puhumme mieheni kanssa kotona ainoastaan suomea, mutta siitä huolimatta Kahvakuula vetää koko ajan ruotsiksi. Kuula on ruotsinkielisessä tarhassa, mutta silti on outoa, että ruotsi on kotonakin se vahva pääkieli. Joskus tulee hauskoja tilanteita, kun ihmiset tietävät meidän olevan suomenkielisiä ja sitten Kuula puhuu ruotsia. Mutta mikä rikkaus kasvaa kahdella kielellä!
  8. Itse luen lähes kaiken kirjallisuuden ruotsiksi. Ainoastaan suomenkielisten kirjailijoiden teokset luen alkuperäiskielellä suomeksi. Ruotsin kielessä on parasta äänteet, jotka sointuvat kauniisti pään sisällä, esimerkiksi "så skimrande var aldrig havet". Suomen kielessä on parasta muuttuva kieli. Mitä tahansa sanaa voi vääntää ja kääntää halutessaan ihan mihin tahansa muotoon. Sanamuodoilla voi leikitellä ja uusia sanoja on helppo keksiä. 
  9. Kolme vuotta sitten päätin avata ovet positiivisuudelle. Jätin itsesäälissä rypemisen, muiden syyttelyn ja otin vastuun omasta elämästäni. Se ei ollut helppoa aluksi, mutta se on ollut hyvin palkitsevaa. Positiivinen elämänasenne on tuonut elämääni samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että iltaisin nukkumaanmennessäni en malttaisi enää odottaa seuraavaa päivää. Herääminen uuteen, jännittävään aamuun on mahtavinta ikinä!         
  10. Elän periaatteella "Jos heität kymmenen verkkoa vesille, vähintään yhdestä nappaa". Se on todennäköisyyttä se. Jos vaan odotat himassa, että joku käy ostamassa sulle ne verkot, saat odottaa koko loppuelämäsi.      
    +1 Suurin taakka tippui harteiltani, kun en enää yrittänyt pyrkiä täydellisyyteen. En ihmisenä,
         en äitinä, en vaimona, en tyttärenä, en työntekijänä. Mää on mää. Oon tämmösenä paras  
         versio itsestäni.
   

Sitten Sannan esittämät kysymykset:

1. Seuraatko urheilua telkkarista? 
Aina, kun mahdollista. Välillä tämä on hankalaa, kun 2-vuotias pitää kiireisenä. Erityisesti pidän yleisurheilusta. 
2. Mikä on suurin urheilullinen haaveesi/ tavoitteesi?
Haluan päästä "isona" veteraanien MM-kisoihin. 
3. Miten haluaisit viettää eläkepäiväsi?
Talvet etelänlämmössä juosten ja kirjoittaen. Kesät Suomessa juosten ja kirjoittaen. Eläkkeellä olisi aikaa treenata parikin kertaa päivässä :)
4. Jos saisit ilmaisen matkan jonnekin, minne matkustaisit?
Japanin kiertomatkalle.
5. Millaisena ihmisenä haluaisit tulla muistetuksi?
Positiivisena.
6. Mikä saa sinut nauramaan?
Tuo ruotsiksi kommunikoiva pikkupoika.
7. Entä ärsyyntymään?
Jatkuva yhteiskunnan / muiden ihmisten / lapsuuden / kumminkaiman syyttäminen omista ongelmistaan, joille ei kuitenkaan olla itse valmiita tekemään yhtään mitään. Ja miksi se yhteiskunta ei anna koskaan tarpeeksi rahaa? *huokaus* 
8. Oletko riskinottaja vai pelaatko varman päälle?
Molempia. Riippuu, olenko vastuussa yksin vai olenko vastuussa myös muista. Rahapeleissä riskinottaja. 
9. Mihin käytät anteliammin rahaa?
Juoksutapahtumiin, tapahtumien hotellimajoituksiin, matkakuluihin, juoksuvaatteisiin, juoksukenkiin. Muuhun en juuri rahaa kuluta.
10. Mikä on hankalin arkipäiväinen haasteesi?
Taaperon potalle opettaminen! ARGH!!!!!!!
11. Mitä urheilulajia haluaisit kokeilla?
Kilpatanssia. Olin vuonna 2009 töissä Tanssii Tähtien Kanssa-produktiossa kuvaussihteerinä ja fantastisinta olisi päästä siihen kilpailijana mukaan.   
Viimeistään huomenna haastan viisi bloggaajaa ja teen kysymykset heille. Nyt sohvalle makaamaan, koska olen edelleen kipeä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Karhunkierros?

Varasin äsken Rukalta hotellihuoneen ja samalla toukokuun Karhunkierros Trail Ultra (17.5) realisoitui päässäni. Tuntuu niin mahtavalta päästä taas maastoon kamppailemaan itseään vastaan ja kokemaan roppakaupalla Suomen luonnon antamia ainutlaatuisia elämyksiä. Enää vajaa kolme kuukautta ja pääsen oikeasti pohjoiseen. Melkein hävettää myöntää (ei mua oikeasti hävetä), että en ole koskaan ollut Oulua korkeammalla. Ei vaan ole tullut asiaa sinnepäin. Edellisessä elämässäni rämpiminen metsässä tai maisemien ihailu ei vaan kiinnostanut tippaakaan. Nyt en muuta tekisi. Liekö syynä uusien elämyksien hakeminen vai vanheneminen? En tiedä, mutta välillä Katri Helena kuulostaa ihan hyvältä.   

NUTS Karhunkierros Trail Ultralla juostava matka on 53km. Tuo kisareitti seuraa Suomen tunnetuinta vaellusreittiä Karhunkierrosta Oulangan luontokeskuksesta Rukalle. Siellä juoksijoita odottavat jyrkät nousut ja laskut sekä rakastamani (?) juurakot ja kivikot. Reitti on kuulemma erittäin vaativa ja siitä minä erityisesti pidän. Voisi tietysti kysyä, että miksi kiusata itseään? Miksi mennä pöpelikköön kärsimään? Siksi, että se on kivaa. Vaarojen maratonilla hoin kivikossa itselleni, että lehmienkin lypsäminen olisi helpompaa, mutta ei se oikeasti ole. En uskalla koskea lehmiin ja me ollaan sovittu lehmien kanssa, että ne eivät koske muhun. Sama juttu hevosten kanssa. Ja lampaiden. 


Eniron mukaan Vaasasta Rukalle on 567km ja autolla sinne menee 7h 41min. Arvioitu kilometrimäärä minulle on noin 620km ja ajoaika lähemmäksi 9h. Viimeksi Kolille mennessäni ajoin harhaan kolmesti, koska unohdin lukea ohjeita. Pysähdyin myös aika monesti kahville, syömään tai valokuvaamaan, koska maisemat olivat niin fantastiset eli kilometreihin lisätään fiilistelylisä.

Ainoa asia, joka minua hieman mietityttää on, että miksi tuota sanotaan Karhunkierrokseksi? Ei kai vaan...


       
Kolille mennessäni ajoin harhaan, koska innostun niin kovasti kyltistä, 
jossa luki tyttönimeni. Uskaltauduin ulos kuvaamaan, vaikka alueella oli hirvivaara.

Ps. 
Juoksutauko etenee muuten loistavasti! Olen kuumeessa, joten ei tee mieli juoksemaan ei. 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Hups.

Kolmas päivä ilman juoksua. "Vähän" kiristää vanne koppaa, mutta aamuinen touhutunti salilla oli oiva lääke vieroitusoireisiin. Sain tehtyä perustreenini ja samalla avattua kireitä paikkoja. Nivusen kipu on helpottanut jonkin verran ja salilla huomasin voimantuoton heikentyneen sekä kipupuolen vatsalihaksissa että pakaralihaksissa. Jumi on siis todellinen ja ongelma on paikallistettu.

Vapaa viikonloppu oli myös erittäin tervetullut. Sitä ymmärsi, kuinka kivaa ja helppoa töissä on. Hups.


Ei pyykkejä, ei ruuanlaittoa, mukava tuoli
ja "aikuismaista" seuraa. Hups.

Eilen ajattelin olla kotona kerrankin kunnon puoliso ja jutella aviopuolisolleni mukavia. Valitsin aiheeksi välillä jonkun muun kuin orastavan juoksijan urani ja päätin jutella hänelle tärkeästä asiasta. 

– Mites sun treenit sujuu? Onko tullut kehitystä?
– Mitä kehitystä?
– Sitä määkin tässä ihmettelin.

Hups.

Kuten huomaatte, juoksutauko sujuu kuin vettä vaan.  








  

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Koska on aika levätä?

Perjantai-iltana pohje äityi sen verran araksi, että päätin aloittaa viiden päivän juoksutaukoni välittömästi. Se ei fyysisesti ole todellakaan pitkä aika, mutta henkisesti pituus lähentelee Kiinan muurin pituutta. Päätin myös pitää koko viikonlopun vapaata liikunnasta, koska viime aikoina olen treenannut aika kovaa. Kroppaa vaatii lepoa ja sen viestejä kannattaa kuunnella.

Yleensä kroppani reagoi liialliseen treeniväsymykseen seuraavin tavoin:

  • Heräilen öisin.
  • En pysty rentoutumaan henkisesti, ajatukset puuroutuvat.
  • Nestettä kertyy kroppaan, koska se ei pysty palautumaan stressitilassa.
  • Joka paikkaan sattuu, iho on herkkä.
  • Valtava ruokahalu. Uiminen irtokarkkilaarissa tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Onneksi helpotus on lähellä:

  • Viikonlopun treenitauko.
  • Kuulokkeet korviin ja Mindfulness-sovellus.
  • Päiväunet.
  • Pilatesrulla, keppi ja Mörököllin hieronta.
  • Irtokarkkiöverit.
  • Pulkkamäki ja sauna.

Mörökölli ja Kahvakuula.

Tänään sunnuntaina tuntuu hyvältä. Pohje antaa vihdoin periksi, nivunen on jo parempi. Kokovartalojumi aukeaa hitaasti, nestepöhö poistuu valtavalla vauhdilla. Nälkä on palannut oikeisiin uomiinsa ja on taas ihan kiva olla minä. Huomenna sitten salille treenaamaan ja torstaina jatkan juoksutreenejä kohti Trail Tour Finland 2014, joka siis koostuu seuraavista kilpailuista:

17.5 NUTS Karhunkierros Trail Ultra Ruka, 53km
29.5 Bodom Trail, 21km
25.7 NUTS Midnight Sun Trail Ultra Ylläs-Pallas-Hetta, 55km
9.8 PYHÄ Tunturimaraton, 42km
6.9 Nuuksio Classic Trail Marathon, 42km
4.10 Vaarojen Maraton Koli, 43km

Vaarojen Maraton Koli 2013.
Äitini sanoi, että tuossa viimeisessä kuvassa näytän samalta kuin pikkutyttönä,
kun olin päättänyt jotain.

Ostin muuten ne farkut. Ostin myös rintaliivit. Luvassa on siis tulevaisuudessa ihmismäistä esiintymistä julkisesti. En vaan ole ihan varma, tunnistanko enää itseäni, jos päälläni on treenikamoista poikkeavat vermeet. Hukkaanko itseni tuonne Vaasan torille? Jos en löydä enää kotiin?


Päätin palata vanhoihin hyviin aikoihin 90-luvulle. 
Silloin Levikset ja Anneli Magnusson muodostivat elämän peruspilarit.
Oltiin selvästi vankalla pohjalla.
Siinä eväitä tulevaisuuteen.


Napit kaakkoon.






perjantai 14. helmikuuta 2014

Mistä tänään kiristää?

Urheilija ei tervettä päivää näe.

Pyh. Tottakai näkee. Aamuöisin REM-unen aikana ja parin promillen humalassa. Voidaan tietysti aina viisastella, että oikein annosteltuna liikunta ei tuota harrastajalleen tuskaa kipeytyneinä lihaksina tai muina kolotuksina. No. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että en juokse tuolla pakkasessa nokka valuen ensisijaisesti terveysvaikutusten takia. Tottakai juoksuharrastus pitää minut poissa monesta muusta pahasta, koska sekoitan pääni nykyään mielummin endorfiineillä kuin alkoholilla. Vaikka kieltämättä välillä se alkoholin tuoma pumpulimainen pehmeys, venäläisen voimistelijan notkeus ja MC Hammerin rytmikkään rento liikehdintä kiinnostavat yhtä paljon kuin kokovartalopuudutus.

 

Monipuolisella liikunnalla, lihashuollolla ja muilla toimenpiteillä yritän ennaltaehkäistä vammojen syntymistä, mutta välillä se on vaikeaa. Yö on ainoa aika, jolloin pystyn lepäämään hetken ja joskus sekin lepo on erittäin katkonaista. Parin vuoden univelkoja ei nukuta pois yhdellä hyvin nukutulla yöllä, mutta näillä mennään. Onneksi arkeni on erittäin mielenkiintoista ja mielekästä, joten sitä on helppo jaksaa odotellessa aikaa, jolloin voin nukkua teinin kanssa yhteentoista.

Viime vuoden rasitusvamma-aika oli opettavaista. Olen oppinut, että orastavien vammojen ilmoitellessa itsestään, on otettava välittömästi askel taaksepäin. Tänä vuonna olen saanut treenata terveenä jo useampia viikkoja. Se on harvinaista herkkua se. Olen pystynyt nostamaan juoksun kuormittavuutta ja todellakin nauttimaan jokaisesta askeleesta. Viime vuonna jatkuvasti vaivanneet flunssat ovat olleet historiaa ja kroppa on toiminut kaiken kaikkiaan erittäin hyvin. Nyt kuitenkin vasen nivunen hieman oireilee, samoin oikea pohje. Jälleen kerran oireille löytyy vastapari. Tämähän ei ole sattumaa, vaan uskon, että nämä kaksi oiretta liittyvät täysin toisiinsa. Koska kipu alkoi nivusesta, hoidetaan se ensin. Olen satavarma, että pohje hellittää pian sen jälkeen.



Tämän viikonlopun juoksen vielä suunnitelmieni mukaan, mutta ensi viikolla kevennän hetkeksi. Teen korvaavia harjoitteita ja jätän sunnuntain Kotirataultran (25km/50km) väliin. Kaikki rakkaudesta juoksuun, jota haluan harrastaa täyspainoitteisesti myös tulevaisuudessa.

Hyvää Ystävänpäivää kaikille,
Miia

 


torstai 13. helmikuuta 2014

Lyhyestä virsi kaunis.

1. Treeni

Juoksu aamulla töihin 7,5km.
Bodybalance.
Juoksu illalla kotiin 10km.



2. Tähtihetki

"Ensi syksynä ilmestyy kirja nimeltä Joulukalenteri, jossa on jännityskertomukset 24 eri kirjoittajalta, siis adventtiaikana yksi tarina jokaiselle päivälle. Kirjan kustantaa Reuna. Lisätietoa tulee kevään mittaan verkkokauppaan reunalla.fi."

Keitin kahvit. Fiilistelin. Hymyilin taas koko päivän. Aika rasittavaa.


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ja tänään tuulee...

Kun Tuuliviiri pitää blogia, todistaa jokaista ilmansuunnanmuutosta vähintään muutama sata lukijaa. Tuuliviirin ajatukset kääntyvät ilmansuunnasta toiseen hyvinkin lyhyessä ajassa. On torpedoja ja lumimyrskyjä, maanjäristyksiä ja mannerlaattojen halkeamisia. Sitten yhtäkkiä paistaa aurinko, on täysin tyyntä ja levitetään itsestäänruskettavaa omaan selkään notkeuden rajamailla.


Viime syksynä kuvasin aamulenkillä Tampereella joutsenia. 
Ilma oli tyyni, mutta mielessäni kymmenentuhatta Duracell-pupua 
kiillotteli rumpujaan valmiiksi uuteen päivään.

Otetaan sen verran hiio-hoi-komentoa takaisin, että en menekään juoksemaan toukokuussa Kokkolaan ensimmäistä ultramatkaani. Sain toissapäivänä tietää, että Suomessa järjestetään ensimmäistä kertaa Trail Tour Finland, joka yhdistää Suomen kovimmat polkujuoksukisat valtakunnalliseksi sarjaksi. Osakilpailuja on yhteensä kuusi ja sijoituksista saa pisteitä. Mukana olevat juoksutapahtumat ovat aivan huikeita! 


MUKANA MM. RUKA, YLLÄS-PALLAS-HETTA, PYHÄ, KOLI! 

Tiesin välittömästi, kun näin tämän mainoksen, että mun paikka on tuolla. Ensin piti vähän järjestellä asioita, jotta tämä voisi toteutua, mutta nyt homma on selvä. Minä menen tuonne, osallistun jokaiseen mahtavaan juoksuelämykseen, itken silmät päästäni ainakin kuudesti ja sillä selvä. Ensi kesä tulee olemaan mahtava! 

Kiitos maailma, Kiitos järjestäjät, Kiitos elämä, Kiitos Mörökölli!

Tänään muuten tuulee jokaisesta ilmansuunnasta yhtä aikaa.

   



tiistai 11. helmikuuta 2014

Houston, we have a problem.

Sunnuntaina kävin juoksemassa 20 km:n pitkän lenkin rauhallisella 10km/h tahdilla ja maanantai oli lepopäivä. Tänään ohjelmassa on penkkiurheilun lomassa juostava rento kymppi ja huomenna onkin sitten tuplatreenipäivä. Tällä hetkellä kaipaan kovasti metsään. Kaipaan pehmeitä polkuja. Juuria, jotka tuntee jalanpohjan alla. Sitä tunnetta, kun huomaat pystyväsi juoksemaan metsässä rohkeammin ja jalkasi toimivat yhdessä ajatuksen sekä näköaistin kanssa. Etenkin kaipaan sitä luonnon hiljaisuutta, vihreyttä, sinistä taivasta. 


En edelleenkään erityisemmin tykkää talvella juoksemisesta, mutta minkäs teet. Motivaationi otan liikunnan ilosta ja siitä, että lähdin lenkille. En anna talven voittaa minua, vaan haluan selättää sen kerta toisensa jälkeen.    


Viikon päästä aloitan Juoksukouluni ensimmäisen ryhmän ja odotan sitä kovasti. Tällä hetkellä suunnittelen materiaaleja ja teen luentoja. On mahtavaa päästä kertomaan juoksun ilosta muille sekä jakamaan tietämystäni erityisesti kehonhallinnasta ja sen toiminnallisuudesta juoksussa. Tämä kevät mennään tällä yhdellä ryhmällä ja seuraavat ryhmät aloitan sitten vasta ensi syksynä. Haluan omistautua ryhmälle täydellisesti, joten en halua kiristää aikataulujani liian tiukalle. 
        
Eilen viedessäni Kahvakuulaa tarhaan, pihalla vilisi vaaleanpunaisia haalareita. Jotenkin vasta nyt tajusin, että poikani päiväkodissa on 10 tyttöä ja ainoastaan kolme poikaa. Illalla oli aika pitää ensimmäinen vakava keskustelu tytöistä.

– Teillä on aika paljon tyttöjä dagiksessa. Onko tytöt kivoja?

– Nam nam uuummm.

Houston, we have a problem.


   

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Miia Goes Fashion.

Radio Vaasa, jossa pääosin työskentelen, sijaitsee Vaasan keskustassa. Kuljen päivittäin keskustan kauppojen ohi ja näyteikkunoista näen toinen toistaan kauniimpia vaatteita. Koska työaikani alkaa klo 12, tulee keskustan kaduilla tuohon aikaan vastaan myös muodikkaita kaupunkilaisia, jotka ovat menossa lounaalle vähintään yhtä muodikkaiden työkavereidensa kanssa. Vaasalaiset osaavat pukeutua ja sen kyllä huomaa kaupunkikuvasta. Oma pukeutumiseni näyttää siltä, että olen juuri menossa treenaamaan tai tulossa treenaamasta. Yleensä olen kyllä menossa treenaamaan töiden jälkeen tai tulossa treenaamasta. Mutta varsinkin keväisin se iskee. Halu pukeutua oikeisiin vaatteisiin. Näyttää edes piirun verran muodikkaalta. Olisihan se asteen verran "ammattimaisempaa" käydä juttukeikoilla tai tapaamassa asiakkaita pukeutuneena verkkareiden sijaan farkkuihin tai käyttää urheilutopin sijasta rintaliivejä.      


Jos jalassani ei ole lenkkarit, on Hai-saappaat varma valinta. 
Vaikka ei sataisi.
Todella mukavat jalassa.
Todella mukavat.

Yleensä verhoan alaosani kulahtaneisiin verkkareihin tai juoksutrikoisiin. Ne ovat mukavat jalassa ja ne ovat niin mukavat jalassa. Vielä 90-luvulla farkkuja pystyi käyttämään, koska ne puristi korkeintaan reisistä ja takapuolesta. Nykyään farkkujen pitää ahdistaa käyttäjäänsä koko matkalta aina vyötäröstä nilkkoihin asti. Pelkästään niiden pukemisesta tulee tuskan hiki. Ja auta armias, jos olet juuri käynyt suihkussa treenin jälkeen ja iho on vielä kostea. Ei niitä saa päälle. Ei. Jos kuitenkin edelleen yrität kyseistä vaatekappaletta päällesi ja vihdoin siinä onnistut, on farkkujen saumat aina ihan jengalla. Yrität vääntää niitä jotenkin suoraan, mutta et pysty, kun ne on niin perhanan kireet. Ei niistä saa edes otetta! Ja se riisuminen. Ne pitää vetää pois väärinpäin, koska et voi ottaa lahkeesta kiinni ja vetää niitä normaalilla tavalla pois päältä. Et vaan pysty, koska et taivu ottamaan farkkujen lahkeesta kiinni, kun ne farkut kun on niin pirun kireät! Ja ne saumat muuten näkyy ihossa vielä seuraavanakin päivänä.

Ai, pitäisi ottaa isompi koko? Mutta kun tämä oli jo se isompi koko!    


Rintaliivejä käytän ehkä kahdesti kuussa. 
Ne on ihan kamalia.
Urheilutopit on niin mukavat päällä.
Niin mukavat päällä.
Aijaijaijai.

Jos nyt sitten kuitenkin joskus lähden jonnekin farkuissa ja rintaliiveissä (joskus jopa laitan paidan siihen päälle), vastaanotto kotona, töissä ja vapaa-ajalla on ollut yllättyneen ylistävä: "Minnekäs sitä ollaan menossa noin hienona", "Kylläpäs sitä ollaan nättinä" tai "Mitkäs juhlat illalla on?". Tottakai suhtaudun kommentteihin mielissäni, mutta ne pistävät myös miettimään. Voisin ihan oikeasti panostaa pukeutumiseeni enemmän. Nyt yrittäjänä olen itseni paras käyntikortti ja pukeutumistani ei välttämättä katsota "voi, kun tuo on pukeutunut niin ihanan mukavasti juoksutrikoisiin", vaan sitä voidaan jopa pitää väliinpitämättömyytenä. 


Sen kyllä tiedän, keneltä varastan tyylini.

    
   
Höpinät sikseen. Eilen tein 10km:n maratonvauhtisen juoksun eli juoksin kymmenen kilometriä hieman alle 5min/km. Tarkoitus on siis juosta tuolla vauhdilla koko maraton sitten joskus. En ole vielä päättänyt seuraavaa maratoniani. Se on joko huhtikuun alussa hyvissä ajoin ennen toukokuun ultraa tai vasta marraskuussa.

Nyt lähden juoksemaan pitkää lenkkiä, joten mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille,
Miia



lauantai 8. helmikuuta 2014

Ja mitä Mörökölli vastasi?

Viime päivityksessäni kerroin alkaneeni jälleen ohjata jumppatunteja vuoden tauon jälkeen. Bodybalancen lisäksi otin jo marraskuun alussa ohjelmistoon toisen Les Mills suosikkituntini eli Bodyattackin, jossa tarvitaan nopeita jalkoja, räjähtävyyttä ja kimmoisuutta. Tunti on kuin tehty juoksijoille, koska siinä pakotetaan liikkumaan moniuloitteisesti ja käyttämään alaraajoja isoilla liikeradoilla. Askelkyykkyhypyt, polvennostot ja nopeat pyrähdykset poikkeavat tavallisesta juoksuharjoittelustani ja se on hyvä se. Ainoa huono puoli on, että tuntini on perjantai-aamuna klo 07.15.


Näkymä Gerbyn Rapatunturilta perjantai-aamuna klo 09 
viime marraskuussa, kun aurinko nousi.

Välillä olen herännyt perjantaisin jo ennen kello kuutta, laittanut repun selkään ja juossut kotoa 7km:n matkan Bodyattackiin. Joskus treenin päätteeksi paluumatkalla juoksen vielä Rapatunturille ja katselen heräilevää kaupunkia hetken. On mahtava tunne istua aamupalapöytään Kahvakuulan ja Mörököllin kanssa klo 09, kun takana on 14km juoksua ja Bodyattack-tunti. 

Eilen tein treenit kuitenkin hieman lyhyemmällä kaavalla. Bodyattackin jälkeen juoksin rennosti 7km juoksumatolla ja aikaa meni n. 45min. Juoksustudiossa näin myös juoksukaverini Tuulan, jonka kanssa puhuttiin tulevista juoksuista. Keskustelu jäi kytemään loppupäiväksi levottomaan mieleeni ja outoja ajatuksia kuiskivat äänet oli pakko vaientaa. 

Kokkolassa järjestetään toukokuussa ultrajuoksukilpailut, jossa voi osallistua erilaisille matkoille. Nämä ovat vaatimattomasti kestoltaan 6h, 12h tai 24h. Tuossa ajassa on siis tarkoitus juosta niin monta kilometriä kuin mahdollista. Pisin juoksemani matka, sekä pituudeltaan että ajallisesti, on Vaarojen maraton 43km. Vaaroilla on paljon jyrkkiä nousuja ja maasto on paikoitellen todella teknistä, joten eteneminen on välillä todella hidasta. Vaaroilla juoksin, kävelin ja kompastelin ajallisesti 5h 50min. Kokkolassa taasen reitti on tasainen ja siinä on helppo juosta. 


Vaarojen maraton 2013. Takana 32km.
Ryläykseltä selvitty ja lyhyen tieosuuden jälkeen takaisin pöpelikköön.

Sitten vaan painoin sitä ilmoittautumisnappia ja ilmoittauduin. Kuuden tunnin juoksu ei houkutellut, koska minulla ei ole mitään kilometritavoitetta. Tiedän, että jaksan juosta (kävellä) kuusi tuntia omalla tahdillani. Asia olisi eri, jos pyrkimykseni olisi juosta mahdollisimman monta kilometriä kuuden tunnin aikana. Se muuttaisi kilpailun luonteen ihan erilaiseksi. Nyt kuitenkin haluan kokeilla sekä fyysisen että henkisen jaksamiseni rajoja ennen kesän tulevia maastoultria. Sen takia ilmoittauduin 12-tunnin kilpailuun. Ei tavoitteita, ei tavoitevauhteja. Aion edetä tunti kerrallaan ja nauttia uudesta elämyksestä. Kilpailun jälkeen sitten katsotaan, kuinka monta kilometriä tuli.

Ja sitten se suurin ongelma. Kuinka kertoa asiasta Mörököllille? Aviomieheni on se ärsyttävä järjen ääni, jonka tylsiä ohjeita ei jaksa sitten millään kuunnella, mutta valitettavasti hän on useimmiten oikeilla jäljillä. Tuuliviiri-vaimon kanssa yksikään päivä ei ole kuulemma samanlainen ja koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siis jos vaimoa sattuisi joskus näkemään. 

Tällä kertaa kuitenkin Köllin vastaus yllätti täydellisesti.

- Kas, kun et mennyt siihen 24-tunnin kisaan. Jäädäänkö Kokkolaan yöksi?


Jihuu!

   



            



  

torstai 6. helmikuuta 2014

Ryhtiasiaa juoksijoille.

Tänään aloitin päivän treenit kuntosalilla. Lihaskunnon kannalta salilla käyminen on ihan ehdotonta. Treenaan koko kroppaa monipuolisesti, mutta kiinnitän erityishuomion ongelmakohtiini. Itselläni suurimpia ongelmakohtia ovat hartiat ja pakara. Monella kestävyysjuoksijalla hartiat kääntyvät helposti eteen pyöristäen liiaksi yläselkää. Tästä seuraa monia ryhtiongelmia sekä olkapäiden ja käsivarsien kiputiloja. Etenkin pienten lasten vanhemmilla tapaa tätä ongelmaa. Imetysasento, pinnasängyn reunalla roikkuminen ja jatkuva lasten nostelu sekä sylissä pitäminen pahentavat tilannetta, joten yläselän ja hartian takaosien lihaksista on pidettävä liikkuvuuden ohella huolta. Itse jouduin Kahvakuulan ollessa pieni tekemään jatkuvasti töitä tämän asian kanssa ja vieläkään en ole päässyt kokonaan raskautta edeltävään tilanteeseen. Asiaa auttaa myös keskivartalon vahvistaminen, koska ilman sitä ylävartalon oikeaa ryhtiä ei jaksa ylläpitää.



Toinen ongelmani on lonkankoukistajat. Etenkin pitkät lenkit jumittavat lonkankoukistajia. Niiden tukkoisuus estää pakaraa aktivoitumasta arjessa ja myös syvät lihakset (mm.lantionpohjalihakset) eivät aktivoidu halutulla tavalla, jos lonkankoukistajat ovat totaalijumissa. Pyrin salitreenissä aina vahvistamaan pakaralihaksia ja jatkamaan aktivoimista erityisesti pystyliikkeissä. 

Salitreenin jälkeen pidin tänään Bodybalance-tunnin Vaasan Lady Linen Keskustan asiakkaille. Olen vetänyt Bodybalancea vuodesta 2004 ja viime vuonna pidin ohjauksesta tauon. Ja se tauko todellakin näkyy ja etenkin tuntuu! Juokseminen on kyllä fantastinen laji, jos haluaa tuhota liikkuvuutensa. Vaikka olen tehnyt tämän paussivuoden aikana liikkuvuutta suhteellisen paljon, ei sitä kyllä huomaa, kun tekee jooga-liikkeitä. Tammikuun alussa aloittaessani jälleen ohjaamisen, olin kuin varjo entisestäni. Ennen nautin Bodybalancesta. Se oli aivan ihanaa nautintoa. Pehmeää liikehdintää, rauhallisuutta, kauniita liikkeitä. Yleensä liikkeet eivät tuottaneet minulle juurikaan haasteita. Ne olivat helppoja ja taivuin vaikeimpiinkin asentoihin. Mutta toista se oli nyt. Tästä oli rentoutuminen kaukana. Tammikuun alussa aloittaessani jälleen ohjaamisen Bodybalance oli ihan hirveää tuskaa. Lonkat huusivat moottoriöljyä, jokainen liike vaati ylimääräisen tuskahengityksen, väliläähätyksen tai tuska salpasi hengityksen kokonaan. Yritin näyttää siltä, että nauttisin tunnista jollakin tasolla, mutta tuskin onnistuin huijaamaan asiakkaita. 



Mutta tänään kaikki oli jo onneksi toisin. Harjoittelu kotona, salitreeni ja rutiini ovat tuoneet toivotun tuloksen. Liikkuvuuteni on edelleen kaukana niistä ajoista, kun juoksu oli ainoastaan epäsäännöllistä reippailua, mutta aion tehdä liikkuvuuteni eteen kovasti töitä. Ilmaiseksi ei saa kuin vallitsevan säätilan.

Eli juoksijat: Ottakaa rento asento ja katsokaa sivuprofiilianne peilistä. Työntyykö hartiat eteen? Pyöristyykö yläselkä? Onko pylly pitkällä takana? Eikö vatsa pysy litteänä? Jos vastaus johonkin on kyllä, kannattaa tehdä jotakin mahdollisimman pian. Nuo virheet eivät korjaannu levossa, ei hierojalla, eikä ainakaan itsekseen. Hyvä ryhti tuo hyvän juoksuasennon, jota jaksaa pitää pidempään ja pidempään. Saat nopeamman ja tehokkaamman askelluksen sekä toiminnallisemman kropan.             


Viime syksyisestä ojentajapunnerrus-kuvasta huomaa, että lonkankoukistajat kiristää ja alimmaisesta kuvasta näkee hyvin, kuinka hartiat pyrkivät eteen.

Ei mulla muuta tänään!

Pimpelipom,
Miia


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Muuttuneet tavoitteet.

Vielä viime vuonna juoksin kohti aikatavoitteita. Välillä hymyssä suin, välillä väsyneenä ja välillä totaalisen kyllästyneenä jalan rasitusvammaan, joka ei jättänyt rauhaan edes levolla. Kysymykset lisääntyivät. Mitä järkeä tässä on? Miksi kiusaan itseäni? Jos juoksu ei tunnu hyvältä, miksi jatkaa? Kesäkuun Tukholman maraton oli pohjanoteeraus. Ensin olin ylpeä itsestäni, että jaksoin painaa kipeällä jalalla maaliin asti tehden ennätysjuoksun. Sitten olin ihan tyhjä. Sain juoksusta uuden ennätyksen 3.41, mutta tyydyttikö juoksu minut jotenkin? Ei. Nautinko juoksusta? En. Juoksisinko sen uudelleen? En.  

Kivulias rasitusvamma jätti minut vihdoin rauhaan marraskuussa. Hölkkäilin rauhallisesti, varovasti. Kävin paljon kuntosalilla. Aloitin jälleen Bodyattackin ohjaamisen ja harrastin liikuntaa monipuolisesti. Sitten tuli 21. joulukuuta. Tampereen Maratonklubi järjesti Nokian Edenissä Joulumaratonin ja päätin lähteä mukaan. Lumeton Tampere tarjosi erinomaiset juoksuolosuhteet ja pakkasta oli ainoastaan muutama aste. Lähdin matkaan tarkoituksena nauttia matkasta. Edellisenä päivänä päätin, että ennnätys saa mennä rikki, jos on mennäkseen. En runttaa väkisin maaliin, en juokse hampaat irvessä, en pakota itseäni mihinkään. Jos hymy hyytyy, on aika keskeyttää. 


Ennen juoksua tavattiin juoksututtuja ja fiilisteltiin starttia.
  
Vuoden 2013 viimeinen maraton oli paras maraton koskaan. Hyvällä sykkeellä, hymy huulilla ja täynnä nautintoa. Mulla oli niin hyvä olo, että välillä teki mieli tirauttaa muutama kyynel Nokian moottoritien laidassa. Maisemiltaan reitti ei ollut mikään Kolin Vaarojen maraton ja pääosin juoksin yksin koko matkan, mutta rakastin jokaista askelta. Kivuton juoksu tuntui niin hyvältä ja tunnelma oli jouluisen pörröinen. Tunsin itseni jälleen kerran etuoikeutetuksi. Saan harrastaa juoksua. Saan olla osa tätä juoksijoiden universaalia joukkoa, joka kesken maratonin huutelee toisilleen tsemppiä ja vilkuttelee tien toiselta puolelta valkoiset hampaat ilosta vilkkuen.


Juoksua oli takana 21,1km. 
Veljeni perhe oli yllätyksenä tullut kannustamaan pikkusiskoa. Menin niin sekaisin, että unohdin katsoa puolikkaan väliaikani. Perhe on paras.

Loppumatkan odottelin sitä hetkeä, jolloin pitää hidastaa vauhtia. En edelleenkään halunnut runtata väkisin maaliin. En halunnut tuntea kipua. Olin tuntenut sitä jo ihan riittävästi. Kun oli juostu 35km, jalat alkoivat väsyä. Askel ei ollut enää yhtä lennokas kuin alkumatkalla, mutta se ei haitannut. En tuntenut kipua missään. Viimeiset kolme kilometriä olivat raskaimmat, mutta eivät mahdottomat. Koko loppumatkan ajan tiesin tekeväni ennätykseni. Olisin pystynyt repimään itsestäni vielä vähän lisää vauhtia, mutta en halunnut. Matka oli ollut niin onnistunut, helppo ja täynnä elämyksiä. En halunnut päättää sitä näyttäen Montgomery Burnsilta. Halusin olla edelleen Eric Cartman. Maalissa ajanottokello näytti 3.37 ja Tukholman tyhjyys oli täytetty. Tämän maratonin jälkeen tiesin, miksi juoksen ja mitkä ovat tavoitteeni tulevaisuudessa. 

Minulle juoksu on ennen kaikkea nautintoa. Pala vapautta, jonka saan kokea arjen keskellä. Pieni hetki omia ajatuksia, hetki omaa rauhaa. Minä ja metsä, minä ja taivas, minä ja meri. Kukaan ei vaadi minulta hetkeen mitään, kukaan ei odota minulta hetkeen mitään. Olen oma herrani, luonto on linnani. Jos tavoitteet vie nautinnon, on aika päästää irti tavoitteista. 



Öjenin luontopolku.

Tulen tänä vuonna juoksemaan kymppejä, maastokisoja, maratoneja ja ultramaratoneja. Haluan nauttia jokaisesta kilpailusta täydellä sydämellä. Mottoni on "jokainen askel on elämys". Maaliin tullaan, kun matka loppuu. Jos huvittaa juosta lujaa, juostaan lujaa. Jos ei kulje, nautitaan silti jokaisesta askeleesta. Väkisin ei juosta enää metriäkään.

        
Onkilahti ja -20c.

Koska tänä vuonna juoksen ensimmäiset ultrakilpailuni, olen lisännyt juoksukilometrien määrää jonkin verran tammikuun alusta alkaen. Pyrin kuitenkin pitämään vauhdit alhaisina, koska en halua saada uusia rasitusvammoja liian rasittavasta harjoittelusta. Teen yhdistelmäharjoittelua ja yritän juosta välillä työmatkoja, jolloin lenkkeihin menevä aika ei ole poissa Kahvakuulan (2v5kk) kanssa viettämästäni ajasta. Olen myös huomannut, että kovemmat juoksualustat (matto, kävelytiet) rasittavat kroppaani huomattavasti enemmän kuin pehmeä polkujuoksu, joten etenen ultrajuoksijaksi varoen ja askel kerrallaan. 

Eilen illalla juoksin matolla 7km ja sivistin itseäni samanaikaisesti The Simpsonien joulujaksolla. Tänään sitten juoksin työmatkat, jolloin matkaa kertyi yhteensä 15km. Huomenna on vuorossa kuntosalitreeni ja Bodybalance, jota olen alkanut jälleen ohjata. 

Siinä hieman juoksumietteitä menneiltä kuukausilta. On tässä blogipaussin aikana tapahtunut muutakin, mutta säästetään ne tulevaisuuteen.



Mukavaa Runebergin päivää kaikille,
Miia    

maanantai 3. helmikuuta 2014

Paluu hoodeille.

Nautiskelin iltapäivällä lapseni jälkiruokavanukasta hänen nukkuessaan ja kappas kappas, löysin Google-profiilistani blogin palautusnapin. Luulin, että blogini oli jo maatunut somemullaksi someavaruudessa, mutta ei. Siinä se sitten jälleen oli. Odottavana kuin sähköinen kärpäslätkä. Siihen on vain pakko työntää sormensa. 




Eli tulevaisuudessa on jälleen luvassa kertomuksia juoksemisesta, saliharjoittelusta ja äitiydestä. Tänä vuonna tavoitteet ovat maastoultrakisoissa, joista ensimmäinen, Jättelångt 68km, on Ruotsissa kesäkuussa. Lupaan olla edelleen ärsyttävän positiivinen ja uhota juoksevani ainakin miljoona kertaa kuuhun ja takas. 



Tänään oli lepopäivä, mutta huomenna pärähtää taas!