tiistai 12. syyskuuta 2017

Ja lopulta se hetki koitti...



Viimeinen päivä heinäkuuta jonotin olohuoneessamme niska-hartiahierontaan. Kahvakuula oli tuntia aiemmin nukahtanut omaan huoneeseensa ja nukahtaessaan jälleen kerran kysynyt vauvan saapumisajankohtaa. Mörökölli sulatteli isoa rahkalautasellista ja minun piti kuulemma odottaa hierontaani vielä hetken. Kello lähestyi uhkaavasti puoltayötä ja halusin vain saada hieronnan avulla päänsärkyäni hieman pois, jotta voisin nukkua yöllä edes muutaman tunnin. Loppuraskaus oli ollut aika vaativa sekä fyysisesti että henkisesti. Kuusi vuotta aiemmin Kahvakuula syntyi etuajassa rv 36+5, kun tänä maanantaina viikkoja oli kasassa 38+2.


Koska Mörökölli ei tehnyt elettäkään luvatun hieronnan suhteen, keräsin voimani ja yritin könytä ylös aivan liian pehmeästä sohvastamme. Selkäni ei kestänyt enää istumista, ei nousemista, eikä oikein seisomistakaan. Noustessani sohvalta kuin kädetön Milon Venus,  tunsin vihlaisun ja siihen ne meni. Lapsivedet, keskelle olohuoneen lattiaa. Mörökölli huusi "yes" ja tarjosi nyrkkiä. Nyrkkiä, miettikää, nyrkkiä. Oot menossa sairaalaan lahdattavaksi ja toinen tarjoaa nyrkkiään. N-y-r-k-k-i-ä. Jou.

En ollut vielä pakannut sairaalakassia, joten päätin aloittaa siitä. Ei kiirettä. Ei ollut supistuksia ja viimeksi lapsivesistä meni aika tasan 12h Kahvakuulan syntymään. Päätettiin kuitenkin kutsua Paappa Laihialta meille nukkumaan Kahvakuulan seuraksi, jos supistukset alkaisivat ja lähtö tulisi nyt keskellä yötä. Tai Mörökölli sen kyllä päätti. Mulla ei ollut edelleenkään mikään kiire.

Sitten Kölli käski soittamaan sairaalaan. Viivyttelin. Sanovat siellä kuitenkin, että jos ei ole supistuksia tai niiden kanssa pärjää kotona, pitää synnärille mennä vasta illalla klo 18 mennessä. Ja juuri näin he sairaalassa sanoivat, kun vihdoin suostuin soittamaan. Lopetettuani puhelun tuli ensimmäinen hento supistus. Hento ku mikä. Seuraava tuli viiden minuutin päästä. Ei enää hento, mutta kivuton. Iisiä. Sitä seuraava supistus olikin jo vähän tiukempi, mutta jatkoin rauhallista valmistautumista. Ai, taas supistus. Aaaaaaa... nyt jo tosi kipeä. Vilkaisin kelloa. Koskahan se Paappa tulee? Supistusten väli oli enää kolme minuuttia ja nämä perhanat jo sattuu aika paljon.

Paappa tuli ja me syöksyttiin samasta ovesta autoon. Vakuuttelin Köllille, että tässä kestää vielä, ei hätää. Haetaan vaan huoltoasemalta evästä, ehditään kyllä. Synnytyksen kyllä kestän, mutta en väsynyttä ja nälkäistä Kölliä. Sen kanssa samassa tilassa vartti ja olet valmis valelemaan itsesi hunajalla ja murtautumaan ampiaistarhaan.

Shellin pihassa odottelin autossa, kun tuli aivan tajuton supistus. Radiossa soi Juha Tapiota ja minä yritin hengittää kivuiltani. Laulussa laulettiin jotain "tervetuloa elämä" ja siltä se todella tuntui. Uusi elämä vaan tuntui kovin kivuliaalta. Kun Kölli saapui, käskin painamaan kaasua. 

Sairaalan oven edessä nojasin käsilläni seinään ja puuskutin, kun Kölli meni viemään autoa parkkiin. Sekunnit tuntuivat pitkiltä. Oliko tämä näin kivuliasta viimeksikin? Synnärin ovella esitin rauhallista ja kerroin ystävällisesti nimeni, vaikka halusin huutaa EPIDURAAAAALI. 

Ensitöikseen kätilö laittoi minut käyrille makaamaan (seurataan mm. supistuksia) ja poistui huoneesta, mutta muutaman minuutin kuluttua käskin Köllin jo hälyttämään kätilön takaisin huoneeseen. Nyt tekee liian kipeää, urheus on niin last season. Piikkiä tänne ja äkkiä. Lailliset, laittomat. Ihan sama. Kätilö teki pikaisen kopeloinnin ja totesi minun olevan 6cm auki, että nyt lähdetäänkin suoraan synnytyssaliin. Kerroin synnytyssuunnitelmastani. Siinä luki ainoastaan EPIDURAAAAALI. Ei taideta ehtiä, sanoi kätilö, sen laittamisessa kestää. Eeeeeiii, sinne se meni. Mun huolella ja yksinkertaisella rakkaudella laadittu synnytyssuunnitelma. EPIDURAAAAALI.

Mörökölli oli innoissaan. Näytti kuulemma hyvältä, että täällä ei menisi tällä kertaa koko päivää. Joo, tässä on hei sulle tällainen saatanan nyrkki hei. Käskin olla supistuksien aikana hiljaa. Ehkä hän siinä tapauksessa pääsisi joskus ehjänä takaisin kotiin.

Kohta saapui paikalle nainen valkoisessa takissa ja tuikkasi jotain jonnekin. Se vei hetkeksi supistuksilta huipun. Sain hetken verran olla oma itseni ja kerätä kipukynnystäni, kunnes supistusten huiput palasivat. Pyysin jälleen Kölliä kutsumaan kätilön paikalle ja antamaan lisää "ihan mitä vaan". Kätilö tarkasti tilanteen ja ilmoitti "nyt ei laiteta enää mitään, nyt synnytetään".

Ja sitten synnytettiin. Ponnistin päättäväisesti, sitten vähemmän päättäväisesti, luovutin, menin paniikkiin, itkin kipuani, päätin ottaa keisarinleikkauksen, huusin tuskaani, potkin, kokosin itseni, hikoilin, purin hammasta, ponnistin karjuen kuin luolamies. Ei näkynyt kullattuja sateenkaaria, ei yksisarvisia. En tuntenut olevani kaikesta luonnollisuudesta voimaantunut nainen, mutta siinä se lopulta oli. Vauva. Kymmenen pisteen pikkuinen vauva.

Ponnistusvaihe, jonka aikana kävin kuussa ja kiersin raketilla maapallon kolmesti, kesti vaivaiset 12min. Ajantaju on nimittäin tuossa tapahtumassa täysin kateissa. Sairaalassa ehdittiin olla alle kaksi tuntia, joten jäi Köllillä tällä kertaa eväät syömättä ja voin säästää hunajapurkkini koko perheen yhteiselle automatkalle Legolandiin.


Mutta se vauva. Siinä se nyt oli. Ei sitä oikein ymmärtänyt koko raskausaikana, että meille tulee vielä vauva. Ihan oikea vauva. Vauva, reilu kolme kiloa ja jonkin verran alle 50 senttiä. Tummat hiukset ja toinen silmä turvoksissa, ihan kuin isoveljellään lähes kuusi vuotta sitten.     

Ollaan me aika onnekkaita. 

<3

maanantai 29. toukokuuta 2017

Liikkumiseni raskauden aikana


Olisin mielelläni kuulunut siihen joukkoon, joka vetää raskaudet läpi vasemmalla kädellä. Tiedätte varmaan ne tyypit, jotka juoksevat raskauskuukaudet ja kroppa pysyy täsmälleen samanlaisena lukuunottamatta pientä kumpua vatsan kohdalla. Niitä, joita tuijotat Instagramissa ja mietit, mihin sinne kroppaan se vauva on oikein tungettu, kun olemus on hoikkaakin hoikempi. En valitettavasti päässyt tälläkään kertaa osaksi tätä timmimimmijoukkoa ja persukseni on hyvää vauhtia sulautumassa osaksi takareittä.

Mutta se ei oikeasti haittaa. Minä etenen minun korteillani ja muut omillaan. Jos kaiken tämän huonovointisuuden, unettomuuden, hermosärkyjen ja kolotuksien rinnalla vielä pitäisi murehtia linjojaan tai treenaamattomuuttaan, ei kiitos. Ei jaksa, ei kykene. Ehkä se on tämä ikäkin. Armollisuus itseään kohtaan. Hyväksyntä kroppaansa ja valintojaan kohtaan. Näin on hyvä.

Se, mitä kuitenkin kaipaan, on endorfiinit. Se hyvä olo, joka tulee liikunnasta. Ennen raskautta liikuin 10-15h/vko ja hain energiani päivittäisistä treeneistä. Sitä nautintoa kaipaan ja sitä on hyvin hankala korvata millään muulla toiminnalla, ainakaan tässä olotilassa. Ja jos nyt mietit kulunutta "pian saat palkkiosi, kun vauva syntyy"-fraasia, niin ei. En minä ainakaan pysty raskauden aikana psyykkaan itseäni kuukaudesta toiseen kuvitelmalla vauvasta, joka syntyy joskus kaukana tulevaisuudessa. Hyvä, kun sitä edes muistaa päivittäin, että odottaa ihan oikeaa vauvaa. Lähinnä sitä vaan kärvistelee närästyksessään ja yrittää olla röyhtäilemättä radiossa muistamatta, miksi olotila on kaikkea muuta kuin endorfiinihumalainen. Kunnes sitten yksi kova potku virtsarakkoon taas muistuttaa, että "Hei mamma, täällä mää oon ja lupaan tulla heti ulos, kun oon valmis ja sitten saat endorfiinisi takaisin".


Jo viikolla 22 ihan isoveljensä näköinen <3 

Kuinka siis olen liikkunut menneet raskausviikot ja kuinka olen joutunut soveltamaan eri lajeja?

Juoksu

Tätä iloa kesti raskausviikolle 19. Kuitenkin heti alkuraskaudesta asti jouduin hölläämään tahtia, koska raskaus aiheutti suunnatonta paineentuntua ja se ei ole kiva tunne se. Juoksin aina hetken ja kävelin perään. Tällä tavoin pystyin tekemään jopa yhden pitkän lenkin (2h-3h) viikossa. Sykkeennostot jätin saman tien. Hengästyin jo aikamoisesti ihan kevyestäkin hölkästä. Viikolla 16 alkoivat jälleen kevyet supistukset, kuten myös ensimmäisessä raskaudessa ja ne lopettivat juoksemisen sitten lopullisesti muutaman viikon kuluttua.

Kävely

Tämäkin on ihan persiistä. Kun juoksu loppui, loppui myös kävely. Välillä pystyn kävelemään jopa 20min. putkeen rauhallisesti, yleensä en. Olisi ihanaa ollut jatkaa lenkkeilyä edes kävelyn muodossa, mutta ei väkisin. Kiitti vaan ja munkkia poskeen.

Pyöräily

Raskauden alussa oli mahtavaa pyöräillä. Se tuntui niin hyvältä verrattuna juoksuun, mutta vaikeudet alkoivat jo ensimmäisellä kolmanneksella. Vatsaa ei saanut kiristää mikään tai supistelu alkoi välittömästi. Triathlonpyörän asento siis ei enää onnistunut, kun vatsa jäi väliin. Sama ongelma oli maastopyörällä, vaikka sen asento oli pystympi. Viikolla 21 hankin kunnon Mummiksen. Sen jälkeen matkat ovatkin menneet rattoisasti selkä suorana, toki äärettömän hitaasti.


Kolme vaihdetta ja ihan hurja meno.

Uinti

Suuri suosikkini. Ainoa paikka, jossa en tunne olevani Pullervo kalliolla. Suurin piirtein viikolle 20 pystyin tekemään hyviä treenejä. Sen jälkeen 50m rata oli liian pitkä. Puolessa välissä alkoi jälleen supistaa. Ongelma helpottui, kun vaihdoin 25m radalle. Uin pari altaan väliä ja odotan hetken. Toistan ja toistan. Potkuja en voi tehdä, supistaa. Rintaa en voi uida, supistaa. Mutta vapaauintia, selkäuintia ja tekniikkaa pystyy. Jihuu. Uintitreeneissä myös 45min. on maksimi. Sen pidemmät harjoitukset ei tunnu hyviltä.

Kuntosali

Tämä toimi loistavasti viikolle 25 asti. Tein monipuolisesti koko kroppaa kuntopiirimäisesti. Välillä Cross Traineria lihasliikkeiden väliin ja lopputuloksena oli supistukseton treeni.


Kaiken kaikkiaan pystyin treenaaamaan pitämieni kevyiden jumppatuntien (seniorijumppaa, vesijumppaa, keppijumppaa) lisäksi ihan mukavasti aina viikolle 20 asti. Laskujeni mukaan treenitunteja tuli viikossa reilu 10h ja päälle vielä muutama tunti lihashuoltoa. Sen jälkeen tunnit vähentyivät 6-8h/vkossa, kunnes loppuivat lähes kokonaan.

...

Tänään olen viikolla 30. Olo on aika paska. Öisin heräilen liitoskipuihin ja hermosärkyihin vartin välein. Vauva oleilee alavatsassa, välillä pää alaspäin. Jos teen lähinnä mitä tahansa, paitsi makaan, aiheuttaa se supistelua ja painetta alapäähän. Kevyt pyöräily on ehdottomasti paras liikkumismuoto. Kaiken muun liikkumisen olen jättänyt nyt pois. Esikoiseni syntyi 36+5, joten nyt ei oteta mitään turhia riskejä. Vauva on silti vielä liian pieni syntymään moneen viikkoon, vaikka Kahvakuula oli ennenaikaisesti syntyessään jo yli 3kg.

Onneksi on enää 5vkoa äitiyslomaan ja nämä viikot työskentelen lähinnä Radio Vaasan studiossa juontamassa 3-4pv/vko. Työpäivät ovat lyhyitä, toki illat menee melkein aina kaksin turhautuneen 5-vuotiaan kanssa, kun äiti ei voi tehdä mitään hänen mielestään järkevää.


Jotain sentäs voi tehdä ilman, että supistaa.

Välillä mielen valtaa alakuloisuus, kun katselee turvonnutta olemustaan ja pyyhkii sokeria suupielestään, mutta sitten sen taas muistaa.

Väliaikaista kaikki on vaan.

...

Viime viikolla pistin Spotifyista juoksulistani soimaan ja ilmoittauduin ensimmäiseen polkujuoksukisaan vuodelle 2018. Eilen tilasin juoksurattaat.

Täältä tullaan taas, hitaasti, mutta varmasti.


Arkistosta löytyi kuva juoksukisoista vuodelta 2012. 
Kahvakuula oli tuolloin vähän alle vuoden vanha <3
Hyvin kulki silloin lenkit juoksurattailla, molemmilla. 













 


torstai 20. huhtikuuta 2017

hei hei mitä kuuluu...


Joulukuun alussa googlasin vaihdevuodet. Oudot oireet ja kuumat aallot olivat piinanneet jo joitakin viikkoja. Harvemmin ne tämän ikäisillä alkaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. 

Ei tiedä ei. Nyt ollaan tukevasti menossa kohti kevättä ja elokuista laskettua aikaa. Ei kuulunut suunnitelmiin ei. Ei vauva tai vaihdevuodet, mutta joskus se elämä vaan yllättää. 

Koko kevät on kulunut lähinnä selviytyessä päivästä toiseen, kuten kävi myös ensimmäisen raskauteni kanssa kuusi vuotta sitten. En kuulu niihin ihmisiin, jotka pitävät raskautta naisen parhaana aikana. Voisin hyvinkin vaihtaa kaikki nämä päivät pois. Tällä kertaa ympärivuorokautinen kuvotus kesti vain raskausviikolle 20, jonka jälkeen se siirtyi lähinnä iltaan ja yöhön. Aamu viiden jälkeen heräilen noin vartin välein vaihtamaan asentoa, koska jalkojen hermokipu piinaa. Nyt viikolla 25 en voi enää kävellä normaalia vauhtia supisteluiden takia, vaan Kahvakuula joutuu odottelemaan äitiään ja siirtymät toisesta työpaikasta toiseen on todella hankalia ilman autoa. En nimittäin ehdi perille, vaikka yritän pistää parastani. En voi syödä mitään normaaleja ruokiani, koska tulee oksennus. Kaikki epäterveellinen kyllä menee alas ja sitä todellakin menee. Ja tämä väsymys. Ja sitten ne navanalaiset muut jutut, joista en nyt viitsi julkisesti avautua. Ah. En vaan pidä raskaana olemisesta, en sitten yhtään. 

Mutta myönnän, tämäkin on osaksi asennekysymys. Kahvakuulaa odotin seitsemän vuotta. Olin luvannut itseni ja maailmankaikkeuden välillä, että jos joskus saan yhdenkin raskauden "maaliin", en valita. En mistään. Enkä valittanut. Nyt raskaus vaan tuli ilman ennakkovaroitusta. En ehtinyt asennoitua siihen, että pahoinvointi alkaa saman tien. Kammottava olo keskelle kiireistä kevättä, jonka aikataulut oli suunniteltu täysin treenin ehdoilla. Mutta näin siitäkin vaan selvittiin. Treenit vaihtui päiväuniksi ja kisakunto odottaa tulevia vuosia. Nyt on käsillä tiukkojen aikataulujen kaksi viimeistä viikkoa ja sitten saan kevennellä kohti kesää. Äitiyslomalle jään heinäkuun alussa.

Olen myös huomannut, että helposti tulkitaan väärin, kun kertoo raskauden olevan kaikkea muuta kuin mieluinen olotila. Vaikka me ei olla raskauden kanssa match made in heaven, on vauva enemmän kuin tervetullut tähän perheeseen. Mulla on vahva tunne, että näin pitikin käydä. Mutta koska ollaan Mörököllin kanssa välillä niin saamattomia, piti vauvan vähän niinkuin huijata tiensä maailmaan. 

Mutta aika kuluu nopeasti, myös raskausaika. Kahvakuula syntyi viikolla 37, joten jos tämä tulokas päättää syntyä yhtä aikaisin, tässähän tulee oikeasti kiire. Tätä raskautta en jää kaipaamaan, tätä nyt jo kookasta mahaa en jää kaipaamaan, mutta vauvan näkemistä en malttaisi odottaa. Häntä odotetaan kovasti <3 


Vko 23 parin viikon takaa.

Kuinka sitten olen liikkunut raskauden aikana ja miten sovellan lajeja itselleni sopiviksi? Niistä lisää ensi päivityksessä. 

Tsemppiä torstaihin,
Miia