Muuttuneet tavoitteet.

Vielä viime vuonna juoksin kohti aikatavoitteita. Välillä hymyssä suin, välillä väsyneenä ja välillä totaalisen kyllästyneenä jalan rasitusvammaan, joka ei jättänyt rauhaan edes levolla. Kysymykset lisääntyivät. Mitä järkeä tässä on? Miksi kiusaan itseäni? Jos juoksu ei tunnu hyvältä, miksi jatkaa? Kesäkuun Tukholman maraton oli pohjanoteeraus. Ensin olin ylpeä itsestäni, että jaksoin painaa kipeällä jalalla maaliin asti tehden ennätysjuoksun. Sitten olin ihan tyhjä. Sain juoksusta uuden ennätyksen 3.41, mutta tyydyttikö juoksu minut jotenkin? Ei. Nautinko juoksusta? En. Juoksisinko sen uudelleen? En.  

Kivulias rasitusvamma jätti minut vihdoin rauhaan marraskuussa. Hölkkäilin rauhallisesti, varovasti. Kävin paljon kuntosalilla. Aloitin jälleen Bodyattackin ohjaamisen ja harrastin liikuntaa monipuolisesti. Sitten tuli 21. joulukuuta. Tampereen Maratonklubi järjesti Nokian Edenissä Joulumaratonin ja päätin lähteä mukaan. Lumeton Tampere tarjosi erinomaiset juoksuolosuhteet ja pakkasta oli ainoastaan muutama aste. Lähdin matkaan tarkoituksena nauttia matkasta. Edellisenä päivänä päätin, että ennnätys saa mennä rikki, jos on mennäkseen. En runttaa väkisin maaliin, en juokse hampaat irvessä, en pakota itseäni mihinkään. Jos hymy hyytyy, on aika keskeyttää. 

Ennen juoksua tavattiin juoksututtuja ja fiilisteltiin starttia.

  
Vuoden 2013 viimeinen maraton oli paras maraton koskaan. Hyvällä sykkeellä, hymy huulilla ja täynnä nautintoa. Mulla oli niin hyvä olo, että välillä teki mieli tirauttaa muutama kyynel Nokian moottoritien laidassa. Maisemiltaan reitti ei ollut mikään Kolin Vaarojen maraton ja pääosin juoksin yksin koko matkan, mutta rakastin jokaista askelta. Kivuton juoksu tuntui niin hyvältä ja tunnelma oli jouluisen pörröinen. Tunsin itseni jälleen kerran etuoikeutetuksi. Saan harrastaa juoksua. Saan olla osa tätä juoksijoiden universaalia joukkoa, joka kesken maratonin huutelee toisilleen tsemppiä ja vilkuttelee tien toiselta puolelta valkoiset hampaat ilosta vilkkuen.

Juoksua oli takana 21,1km. 

Veljeni perhe oli yllätyksenä tullut kannustamaan pikkusiskoa. Menin niin sekaisin, että unohdin katsoa puolikkaan väliaikani. Perhe on paras.

Loppumatkan odottelin sitä hetkeä, jolloin pitää hidastaa vauhtia. En edelleenkään halunnut runtata väkisin maaliin. En halunnut tuntea kipua. Olin tuntenut sitä jo ihan riittävästi. Kun oli juostu 35km, jalat alkoivat väsyä. Askel ei ollut enää yhtä lennokas kuin alkumatkalla, mutta se ei haitannut. En tuntenut kipua missään. Viimeiset kolme kilometriä olivat raskaimmat, mutta eivät mahdottomat. Koko loppumatkan ajan tiesin tekeväni ennätykseni. Olisin pystynyt repimään itsestäni vielä vähän lisää vauhtia, mutta en halunnut. Matka oli ollut niin onnistunut, helppo ja täynnä elämyksiä. En halunnut päättää sitä näyttäen Montgomery Burnsilta. Halusin olla edelleen Eric Cartman. Maalissa ajanottokello näytti 3.37 ja Tukholman tyhjyys oli täytetty. Tämän maratonin jälkeen tiesin, miksi juoksen ja mitkä ovat tavoitteeni tulevaisuudessa. 

Minulle juoksu on ennen kaikkea nautintoa. Pala vapautta, jonka saan kokea arjen keskellä. Pieni hetki omia ajatuksia, hetki omaa rauhaa. Minä ja metsä, minä ja taivas, minä ja meri. Kukaan ei vaadi minulta hetkeen mitään, kukaan ei odota minulta hetkeen mitään. Olen oma herrani, luonto on linnani. Jos tavoitteet vie nautinnon, on aika päästää irti tavoitteista. 

Öjenin luontopolku.

Tulen tänä vuonna juoksemaan kymppejä, maastokisoja, maratoneja ja ultramaratoneja. Haluan nauttia jokaisesta kilpailusta täydellä sydämellä. Mottoni on "jokainen askel on elämys". Maaliin tullaan, kun matka loppuu. Jos huvittaa juosta lujaa, juostaan lujaa. Jos ei kulje, nautitaan silti jokaisesta askeleesta. Väkisin ei juosta enää metriäkään.

        

Onkilahti ja -20c.

Koska tänä vuonna juoksen ensimmäiset ultrakilpailuni, olen lisännyt juoksukilometrien määrää jonkin verran tammikuun alusta alkaen. Pyrin kuitenkin pitämään vauhdit alhaisina, koska en halua saada uusia rasitusvammoja liian rasittavasta harjoittelusta. Teen yhdistelmäharjoittelua ja yritän juosta välillä työmatkoja, jolloin lenkkeihin menevä aika ei ole poissa Kahvakuulan (2v5kk) kanssa viettämästäni ajasta. Olen myös huomannut, että kovemmat juoksualustat (matto, kävelytiet) rasittavat kroppaani huomattavasti enemmän kuin pehmeä polkujuoksu, joten etenen ultrajuoksijaksi varoen ja askel kerrallaan. 

Eilen illalla juoksin matolla 7km ja sivistin itseäni samanaikaisesti The Simpsonien joulujaksolla. Tänään sitten juoksin työmatkat, jolloin matkaa kertyi yhteensä 15km. Huomenna on vuorossa kuntosalitreeni ja Bodybalance, jota olen alkanut jälleen ohjata. 

Siinä hieman juoksumietteitä menneiltä kuukausilta. On tässä blogipaussin aikana tapahtunut muutakin, mutta säästetään ne tulevaisuuteen.

Mukavaa Runebergin päivää kaikille,

Miia