Kahden päivän päästä lähestyn maalia Kolilla. Takana on kohta 43km:n maastomaraton ja viimeisten kahden kilometrin ylämäkikirikilpailu on käsillä. Syön ennen tuota jyrkkää nousua pari palaa lempisuklaatani, huudan Banzai ja sitten syöksyn reidet hapoilla viimeiseen kovaan nousuun. Jalkoihin sattuu, en jaksaisi enää metriäkään. Koli yrittää lannistaa pienen väsyneen blondin, mutta minä juoksen sen mäen päälle. Vilkaisen alaspäin juoksureppuni olkaimeen. Siinä on Kahvakuulan kuva. Maailman rakkain Kuula hymyilee minulle lisää voimia. Minä jaksan, minä pystyn. Minä ylitän maaliviivan. Nostan käteni ilmaan, hypin tasajalkaa ja lyön tuttuun tapaan käsiäni yhteen huutaen "Hyvä minä". Koska minä olen sen todellakin ansainnut.
Viimeisenä viikkona ennen juoksukilpailuja teen paljon mielikuvaharjoitteita. Yritän parhaani mukaan kuvitella itseni tulevaan juoksutilanteeseen ja psyykkaan kroppani jaksamaan sekä henkisesti että fyysisesti. Mielikuvaharjoittelu on muutenkin omassa harjoittelussani suuri tekijä, koska onnistuakseen tarvitaan rautaista tahtoa. Pyrin aina elämässäni siihen, että en yritä mitään. Minä teen. Minä teen, koska haluan tehdä.
Huomenna klo 09 lähden kohti Kolia ja veikkaan, että tulen kokemaan yhden elämäni huikeimmista kokemuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti