tiistai 8. lokakuuta 2013

Vaarojen maraton 2013.

Lähtö: Juoksijat oli jaettu useampaan eri lähtöryhmään arvioidun loppuajan sekä juostavan matkan perusteella. Olin valinnut ryhmän, jonka loppuajaksi oli arvioitu 5-6h. Loppuaikaa oli todella vaikea arvioida, koska reitin profiili muistutti yhtä paljon tasaista asfalttimaratonia kuin minä suunnistajaa, joka osaa liikkua Kolin vaativassa maastossa. 


9,8,7,6,5,4,3,2,1 - vauhtia, vauhtia! Mikä kestää! Aika kuluu! Juoskaa lujempaa! Ootte kaikki liian hitaita! Olin juossut vasta kaksi minuuttia ja saanut pääni jumiin. Jouduin käymään itseni kanssa vakavan palaverin. Aiheena oli matkan pituus ja siihen suhteutettuna alkumatkan vauhti. Pidin itselleni puhuttelun, jossa kerroin ehtiväni juosta sydämeni kyllyydestä ja varmasti niin lujaa kuin haluan tulevien 43km:n aikana. Muistutin itseäni, että olen täällä pitämässä hauskaa ja saamassa uusia kokemuksia. Päätin lopettaa hosumisen ja nauttia hymyssä suin jokaisesta kilometristä.  

1-10km: Juostaan letkassa. Ohittelen, minua ohitellaan. Ylämäessä letka kävelee. Ensin ihmettelen sitä, mutta muistan juuri itseltäni saaman puhuttelun. Sitä paitsi jalat kertoivat totuuden jo ensimmäisissä mäissä. Pelkästään alkumatkan helpot mäet olivat kovempia kuin Vaasassa juoksemani mäet. Juoksinhan sen talomme viereisen ison mäen jopa kahdesti (?!?) eli hyvin oli taas oman elämänsä huippu-urheilija valmistautunut elämänsä fyysisimpään suoritukseen. Mutta juoksu kulkee kuitenkin hyvin. Pidennän alamäessä askeltani ja juoksu rullaa rennosti. Alkumatkan polut muistuttavat hieman sellaista maastoa, jossa olen harjoitellut. Korkeuserot ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat kuin lakeuksilla ja poluilla on enemmän tavaraa (puiden juuria, kiviä). Letkassa on myös hankala juosta, mutta nautin silti juoksusta. Oon mukana vielä! Pärjään kyllä!

12km: Jyrkkä alamäki. Tuntuu siltä, että opin koko ajan enemmän. En ole enää niin varovainen askeleissani, uskallan juosta alamäet alkua lennokkaammin. Ylikivaa! Mää osaan! Kunnes en osaakaan. Tossu nappaa oksaan kiinni ja lennän alamäkeen kasvot edellä. Neljä ihmistä takanani melkein lentävät päälleni. Au, au. Sääressä ja kämmenessä on kova kipu. Nousen äkkiä ylös. Nielen kivun ja menen takaisin letkaan juoksemaan. Kipua ei tunnu juostessa, joten kaikki on toistaiseksi näköjään hyvin. Päätän, että tutkin mahdolliset vammat vasta maalissa ja hidastan kuitenkin alamäissä hieman vauhtia.

13-15km: Homma toimii ihan jees. Juttelen kanssajuoksijoille ja välillä (itse asiassa aika useasti) kompuroin jalkoihini. Takana tulevilla miehillä on veto keskenään, että jos käsi koskee maahan, on toiselle oluen velkaa. Aikansa etenemistäni seurattuaan mies kysyy, että tulisinko heidän vetoonsa mukaan. Suuni hymyili ja mielessäni usutin maahisarmeijan heidän kimppuunsa. 

16km: Yhtäkkiä takaapäin juoksi ohi iso lauma hikisiä Robin Hoodeja. Mustat trikoot vilahtelivat eläimellisellä rytinällä. Ei näkynyt Jennifer Lopezia, ei Angelina Jolieta. Ei ilmaista oluttarjoilua, ei K-Raudan alea. Sitten ymmärsin. Kilometrin päässä oli tulossa vesistön ylitys, jossa voi joutua odottamaan hetken venettä tai lauttaa. Itse en jaksanut kiirehtiä heidän peräänsä. Mää otan heidät kiinni anyway. 

17km: Vesistön ylitys, veneellä tai lautalla. Laskin, että meitä oli rannalla samanaikaisesti noin 25. Rantaan tuli samassa kaksi venettä ja niihin mahtui yhteensä 8 juoksijaa. Olin juuri se ylimääräinen numero yhdeksän, joten jäin rannalle odottamaan. En uskaltanut vaihtaa paikkaa lauttajonoon. Pelkäsin, että oikeudenmukaisuus jonoissa ei toimisi, koska ihmisiä oli niin paljon. Toisaalta sain myös pienen tauon ja ei tämä nyt niin vakavaa ollut. Veneessä ihailin maisemia ja nautiskelin olostani.

17-22km: Vesistön ylitys hajotti onneksi juoksevaa massaa, joten eteneminen oli nyt helpompaa, koska ei tarvinnut juosta letkassa. Matkan puolivälissä huokaisin syvään ja tajusin olevani hyvissä voimissa. Olin ollut kolmisen viikkoa kovassa flunssassa ja yskinyt menneellä viikolla vielä turhan paljon. Kuitenkin olo oli startti-aamuna hyvä ja yskä oli poissa, joten uskalsin lähteä matkaan. Seuraavaksi nimittäin tarvittiin kaikki voimat. Tiesin, että tuleva 10km on sellaista maastoa, jossa en ole koskaan juossut. En edes unissani. Edessä oli nimittäin Ryläys, paikka, josta isot pojat puhuivat kuiskaten ja jossa pieniä vaasalaisia hienohelmoja syödään välipalaksi. 

23-32km: Ryläys. Elämäni pisin kymppi. Kellossa aika kului, mutta kilometrit eivät. Maasto oli järkyttävää. Mentiin jyrkästi ylös, jyrkästi alas. Jouduin katsomaan koko ajan jalkoihini, miettimään, mihin voisi astua. Teräviä kiviä, juurakkoa, kalliota, oksia. Kohta kaaduin taas. Tällä kertaa kalliolla. Vasen hauis venähti ja pakaraan sattui. Nauratti. Hoin vaan itselleni, että minä osaan. Minä pystyn tähän, minä haluan tehdä tämän, vaikka kaatuisin vielä monta kertaa. Hoin itselleni, että eihän minun pitänyt pystyä ylipäätään juoksemaan tällä polvella enää koskaan. Eräässä jyrkässä mäessä tuli mieleeni kohtaus viime keväältä. Muistin , kuinka sanoin PT-asiakkaalleni Tuulalle, että haluaisin Vaarojen maratonille, mutta en polveni takia voi mennä sinne - ikinä. Ja nyt muutaman kuukauden kuluttua olinkin keskellä Ryläystä ja liikuin eteenpäin hitaan varmasti 4,7km/h. Miten tässä näin kävi? Elämä on hassua. Minä siis pystyn ja minä osaan. Ryläyksen puolivälissä nauratti. Olin vasta tämän peikkometsän takapuolen puolivälissä, vaikka olin ollut täällä jo ikuisuuden. Ryläystä oli siis jäljellä 5km. Olin madellut täällä eteenpäin ainakin satakuusikymmentäseitsemän valovuotta, mutta valmista ei näyttänyt tulevan. On tämä mahtavaa puuhaa. Jollain masokistisella, hieman kieroutuneella tavalla olin onnellinen ja nautin edelleen matkastani.




32km: JEEE, selvisin peikkometsästä! Tunne oli mahtava! Nyt tiesin pääseväni maaliin, vaikka siihen menisi tunteja. Keskeyttäminen ei edes käynyt mielessä. Tämä oli oikeasti hauskaa! 

35km: Plantaarifaskiitti tässä päivää. Olen ollut oireeton jo päiviä, mutta päätin tulla nyt seuraksesi. Vedin varmuuden vuoksi koko jalkapohjasi totaalituskaan. Ihan sen kunniaksi, koska juoksit maantiepätkää yllättävän kovaa ja ohittelit kanssajuoksijoita. Olen siis olemassa, joten myös sinä olet olemassa ja muistat tehdä pohjetreenisi salilla kahdesti viikossa. 

37km: Jokaisella maratonilla on pakollinen herkistymiskilometri. Se sisältää vilkutukset taivaaseen, synnytyksen muistelun ja kasan lämpimiä ajatuksia. Tällä kertaa jumiuduin ajattelemaan, että kumpi on kovempi fyysinen ponnistus - synnytys vai Vaarojen maraton. Kuin huomaamatta pohdin tätä ei-niin-relevanttia kysymystä muutaman kilometrin ajan ja matka eteni hissukseen. 

39km: Jossain näillä main alkoi nousu Ukko-Kolille. Ja se sattui. Reidet olivat tulessa, samoin pohkeet. Kävelin hitaasti eteenpäin. Voiko reidet räjähtää? Maali oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Kuin huonona vitsinä reitti laski takaisin Ukko-Kolin juurelle. Seuraava nousu etenisi sitten Ukko-Kolin huipulle asti. Maaliin. 

Loppunousu: Kirosana. Kirosana. Kirosana. Au. Au. Au. Reidet ja pohkeet oli ihan loppu. Mutta etenin silti. Törkeän hitaasti, mutta etenin. Vesi oli juomarepusta loppunut jo parikymmentä minuuttia sitten. Söin viimeisen kolmesta Pätkiksestä, jotka olin säästänyt tähän nousuun. Se maistui taivaalliselta. Etenin kumarassa, kädet reisillä ja mua hymyilytti. Halusin  haastaa itseni Vaaroilla fyysisesti ja se näköjään onnistui. Jokainen askel sattui, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Halusin myös haastaa itseni henkisesti ja sekin onnistui. En edes ajatellut luovuttamista koko matkalla. Se ei ollut vaihtoehto.

MAALI: Ennen maalia kuulin huutoa. Joku huusi nimeäni. Juoksin loppukirin maaliin ja sillä sekunnilla näin hymyilevän naisen. Siinä hän nyt oli. Nettituttuni Iina, ketä en ollut ikinä tavannut virtuaalimaailman ulkopuolella. Hän oli juossut 15km:n kisan ja jäänyt odottamaan minun maaliintuloani! Iina kaappasi minut syliinsä halaukseen ja nosti ilmaan. Mikä maaliintulo! Mikä tapa kohdata uusi ystävä ensimmäistä kertaa! Tunsin jalkani väsyneiksi, mutta minä olin elämäni voimissa.

Vaarojen maraton 2013 oli kohdallani unelmien täyttymys. Uudet ystävät, onnistunut fyysinen haaste ja ennen kaikkea Ryläyksellä vietetyt 10km, tekivät matkastani Kolille ikimuistoisen. Loppuaika oli 5h ja 50min. Sijoitus naisten sarjassa 24/107. Aika uskomatonta naiselta, joka juoksi ensimmäistä kertaa metsässä tänä kesänä.

Kotimatkalla varasin hotellimajoituksen vuoden 2014 Vaarojen maratonille. Silloin parannetaan 43km:n aikaa ja haetaan tuntumaa vuoden 2015 86km:n ultramaratonille.

WHAAAT????????


Kuvat: Jari Puska

12 kommenttia:

  1. Mahtavaa! Oot sä kova mimmi! Moni muu ois luovuttanu jo ekan kaatumisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei sattunut pahemmin :) Pakaraa kyllä vielä kivistää, kun se iskeytyi kallioon...

      Poista
  2. Mahtava raportti! Tätä olen odottanut lauantaista asti, etkä sinä kyllä pettänyt! Onnea hirmuisen paljon Vaarojen selättämisestä, ja nähdään me viimeistään sitten vuoden päästä tuolla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Asta! Ja ensi vuonna viimeistään nähdään :)

      Poista
  3. Onnea, tosi hieno kisa ja raportti! Mitä enemmän näitä Vaarojen raportteja lukee niin sitä suurempi palo syttyy päästä sinne kisaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Mika! Suosittelen kyllä tulemaan mukaan!

      Poista
  4. Uskomaton suoritus!! Mä täällä poraan aina näille kisakertomuksille. Ei kai se väärin oo?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sannis, ei oo! Voidaan näin virtuaalisesti itkeä yhdessä :)

      Poista
  5. Ultramaraton!? Todellinen respekt jo pelkästään tuolle ajatukselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heheh :) Totuushan on se, että mun kroppa ei kestäisi pelkkää asfalttimaratonia toisensa perään eli pitää vähän soveltaa. Kun nyt opettelen uimaan ja pikkuhiljaa pyöräilemään ja sitten pidennän pk-lenkkejä, siinä pohja kasvaa kuin huomaamatta. Sitten voisikin jo kokeilla tuota ultra-hullujen ihmisten ultrahommaa :)

      Poista
    2. Olen kyllä sitä mieltä, että tuollaisilla ultra hulluilla ajatuksilla on vain tapana toteutua. Varsinkin jos ne jonnekkin kirjoittaa, se on jo lähes puoliksi tehty, ainakin päätös tuollaisesta :)

      Poista