Täten tuomitsen teidät.

Metsässä juostessa on aika tavallista, että suurin osa kanssaretkeilijöistä on matkassa nelijalkaisen ystävänsä kanssa. Nämä karvaiset, ihmisen parhaat ystävät, kirmaavat metsässä tassut täynnä hetkellistä vapautta. Kirsu kohti uusia seikkailuja, turkki tuulessa hulmuten. On aina yhtä ihanaa, kun juokset metsäpolkua ajatuksissasi ja yhtäkkiä edessäsi seisoo lehmänkokoinen irlanninsusikoira tai tanskandogi. Kelaat nopeasti läpi elämäsi, toteat sen olleen hyvän, pikalausut Oscar-puheesi parhaasta käsikirjoituksesta ja lähetät telepaattisesti viimeiset jäähyväiset perheellesi. Hidastat vauhtia ja antaudut pedolle. Yleensä se peto vaan ei ole yhtään kiinnostunut. Juokseva kääpiö ei jaksa suurpetoja innostaa, kun eihän sillä ole edes makkaraa ja juoksuvauhtikin on aivan liian hidas heidän makuunsa.

Degerträsk tarjosi parastaan. 

Suurin osa polusta oli juostavassa kunnossa. 

Välillä polku oli jopa kesäisen pehmeää. 

Tänään nautin juoksusta. Olin jälleen omassa maailmassani, pienessä juoksukuplassani, kunnes hätkähdin ensimmäisen kerran. Vastaani juoksi vauhdilla koira, joka tuli heti nuuhkimaan kättäni. Samassa paikalle tuli toinen koira. Koirat olivat aika isoja. Periaatteessa luotan siihen, että ainoastaan ystävällisiä koiria ylipäänsä pidetään vapaana juoksemassa. Siihen on vähän pakko luottaa. Pian koiria tuli lisää ja näin koirien ulkoiluttajat. Koiria oli monta. Ohitin omistajat, mutta yksi koirista karkasi edelleni menosuuntaani. Koira näytti todella innostuneelta ja juoksi takaisin heidän tulosuuntaansa. Otin muutaman kävelyaskeleen, yritin houkutella koiraa luokseni, mutta se ei ollut kiinnostunut. Ilmeestä näki, että vapauskärpänen oli puraissut hetkeksi ja se oli menoa nyt.

Seisoin paikallani, kävelin, otin muutaman juoksuaskeleen. Välillä en nähnyt koiraa ollenkaan. Se juoksi intopiukeena edelläni pusikossa. Takaani kuulin, kuinka omistaja huusi koiraa ja kiroili. Aina välillä huusin takaisin nähneeni koiran, jos olin nähnyt sen vilahtavan kaukana edessäni.

Omistaja huusi edelleen takanani. Kohta tajusin tylyn, käskevän huudon "pysähdy ny" tarkoittavan minua. Olin luullut, että hän oli huutanut koiralleen. Sävy oli nimittäin täsmälleen sama. Pysähdyin hämilläni. Jotenkin "voisitko pysähtyä" tai "odottaisitko hetken" olisi toiminut paremmin. Olisin ymmärtänyt, että nyt ihminen puhuu toiselle ihmiselle.

Omistaja sai minut kiinni ja kiroili koiralleen, joka oli edelleen jossain kauempana. Ehdotin, että voin juosta järven ympäri koiran perässä ja hän voi tulla meitä vastaan toista kautta. Ei käynyt. Kiroilu jatkui, koiran nimen huutaminen jatkui, mutta onneksi koko tapahtumalle löytyi syyllinen.

"Olisit heti pysähtynyt, niin oisin saanut sen heti kiinni"

Että mitä. Kuulinko nyt oikein? Siis oliko tämä minun vikani. Lenkkini viimeinen kymmenen minuuttia oli tuhraantunut joko paikallaan seisten tai kävellen. Jos nyt muistan oikein, tulin metsään ilman koiraa. Ilman vapaana olevaa koiraa. Ja yhtäkkiä karkuteillä juossut koira oli minun vikani. Koira, jota ei kukaan olisi saanut kiinni, vaikka olisin istunut vartin kannolla päivittämässä Twitteriä.

"Ai, tämä oli minun vikani?"

En saanut vastausta.

Sisälläni nosti päätänsä tuo tuttu hahmo. Tunsin pirunsarvieni kasvavan. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Päätin pitää suuni kiinni. Päätin olla kerrankin hiljaa.

Mutta jalkojeni teki mieli lähteä juoksemaan. Täysillä. Niin paljon kuin lähtisi. Jättää koiranomistaja siihen huohottamaan. Antaa vaan pokkana tossujen viedä. Ehkä muutkin koirat olisivat lähteneet perääni. Olisin kirmannut polkuja koiralauman kanssa, kirsut kosteena, vapaus turkissa. Sitten oltaisiin menty meille kahville ja rapsuteltu toistemme vatsakarvoja auringonlaskuun.

Mutta en lähtenyt juoksemaan. Pysyin paikoillani vain ja ainoastaan sen koiran takia. Ihmiset on niin ääliöitä välillä, että heidän takiaan en viitsi vaivautua, mutta sen koiran oli parempi päästä kotiin. Onneksi koiran keväinen karkuretki sai pian onnellisen lopun ja pääsin jatkamaan lenkkiäni. Nautinto oli kyllä muuttunut ärsytykseksi, mutta muutaman kilometrin päästä sain karistaa senkin epämiellyttävän tunteen harteiltani.

Itse olen maailman surkein koirankouluttaja. Edellinen koirani oli haukkuva, huonosti käyttäytyvä, ihastuttava rähisijä. Nykyinen koirani on haukkuva, huonosti käyttäytyvä, ihastuttava rähisijä. Voin siis katsoa ihan rauhassa peiliin. Pari juttua kuitenkin tiedän koirien koulutuksesta.

1. Älä pidä koiraasi vapaana, jos et pysty hallitsemaan sitä.
2. Vittu-hokema ei tuo karannutta koiraa takaisin.

Vielä Bonus-vinkki kaupanpäälle, koska olen mukava ihminen:

Ei kannata ruveta tuntemattomille. Meidän tiet voi vielä joskus kohdata. Voin olla tulevaisuudessa vaikka tyttäresi anoppi. Ei ihan oikeasti kannata ruveta.