Yksi oikotie, kiitos!

Tässä viikon sisällä on mielessä liikkunut kaikenlaisia ajatuksia. Palautuminen Vaarojen Ultralta on ollut hidasta ja juuri, kun luulin polven olevan jo parempi, ei se ole. Se kestää vauhdikasta juoksua, mutta hidas juoksu on sille myrkkyä. Sunnuntaina polvi kesti juoksukoululaisten kanssa kävellen tehdyt mäkinousut ja perään parin tunnin pitkiksen. Sitten ei juostu enää metriäkään. Kipu kesti maanantaihin, mutta nyt jalka on jälleen hyvä. Ongelma voi lähteä loitontajasta, lonkankoukistajasta, alaselästä tai jopa vastakkaisesta olkapäästä. Siinähän sitä on työsarkaa. Pelkkä polvi ei ole ongelma. Jänteet ja nivelet eivät ole vieläkään olleet normaalin tuntuisia. Polvet tuntuvat välillä siltä, että kaikki elastisuus on kadonnut lopullisesti Kolin metsiin ja jalkaterätkin elävät omaa elämäänsä. Vaarojen jälkeen pidin kuitenkin kunnon tauon, enkä ole vieläkään palannut normaaleihin juoksurytmeihin. Olen myös käyttänyt paljon treenitunteja lihashuoltoon sekä lihaskunnon parantamiseen.

Pakosti sitä miettii, onko kroppani edes vielä valmis pitkiin ultriin. On kiva kokeilla kaikennäköistä, mutta kuten juoksukouluissani opetan, pohjat on tehtävä huolella. Kuntoni kyllä kestää, sitä en epäile, mutta tämä kroppa. Se onkin toinen juttu ja sen totuttautuminen pitkiin matkoihin vie aikaa. Oikotietä onneen ei valitettavasti ole. Sitä myös miettii, kuinka suuri osuus flunssalla oli suorituksesta palautumiseen. Oliko sittenkään järkevää lähteä toipilaana matkaan Vaaroilla, vaikka tavallaan "otin rauhallisesti". Joku varmasti muistaa, että koko Vaarojen Ultra meinasi keskeytyä jo alkumatkasta polvikipuun eli olisikohan sittenkin kannattanut keskeyttää, eikä rikkoa sitä jalkaa? Varmaan, mutta tämä ei muuten ole se sama polvi.

Minä pidän juoksemisesta. Minä pidän siitä, kun voin juosta töihin ja töistä kotiin. Minä pidän siitä, kun huomaan vuorokaudessa käyttämättömän tunnin ja voin ottaa autostani siellä aina olevat lenkkarit ja syöksyä tunniksi metsään. Minulle pääasia on juokseminen, siitä nauttiminen. Itsensä kilpailuissa voittaminen on vasta toissijainen asia.

Kolin iltaa.

Minä en pidä siitä, että en ehdi tunnissa edes kuntosalille tai uimahallille. Jo matkoihin menee liikaa aikaa. Minä en pidä siitä, että joudun miettimään, kestääkö jalka tekemäni treenit juoksukoululaisten kanssa. Kroppa on kuitenkin työvälineeni, elantoni on siitä kiinni. En uskalla juosta töihin klo 06, koska jos joudunkin kävelemään, myöhästyn töistä ja palellun matkalla. En pidä siitä, että ulkona on fantastinen keli juosta, märät polut ovat parhaimmillaan ja minä mietin keittiössäni, voinko juosta tänään.

Minä jatkan miettimistä. Mietin sitä, olenko ensi kesänä hyppäämässä aivan liian suuren hyppäyksen itselleni liian pitkiin kilpailuihin. Olenko valmis pitkiin palautumisiin, pitkiin juoksutaukoihin. Olisiko kuitenkin järkevämpää juosta vielä ensi kesänä maastossa 50km - 80km:n pituisia matkoja, satsata niihin ja totuttaa kroppaa hiljalleen tuleviin, yli sadan kilometrin kisoihin. Minä jatkan miettimistä, vaikka taidan jo tietää vastauksen.

Sitten uutisia uintirintamalta: Viime viikolla löin ennätykseni vapaauinnissa eli räkäroolissa. Vanha ennätykseni, jonka tein kolmannella uintikerralla, oli huikeat 350 metriä vaparia putkeen. Nyt neljännellä kerralla ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun uin yhtäjaksoisesti 2000 metriä vaparia! Tunnin verran siihen meni aikaa, ja voi pojat, kun olin kipeä seuraavana päivänä. Tänä viikonloppuna saan sitten oikein valmennusta uintivalmentajalta, jotta saisin erittäin ontuvan tekniikkani kuntoon. Tuntuu jotenkin ihan mahtavalta opetella uutta lajia. Varsinkin, kun en ole ikinä aiemmin elämässäni uinut vapaauintia. Ja haluan ehdottomasti opetella sen käännösjutun siellä allaspäädyssä. Se on niin siisti taito, että pakotan koko suvun katsomaan uimahallille, kun osaan tehdä sen. Sitten joskus. Tuskin senkään oppimiseen on mitään oikotietä.

Toisaalta oikaisemalla jää monta mukavaa juttua kokematta ja mielenkiintoista tarinaa kertomatta. On kyse sitten elämästä, urheilusta tai uuden oppimisesta.  

Mukavaa tiistain jatkoa,
Miia