lauantai 23. helmikuuta 2013

Arvostele mun äitini.


Huokauksia kasvokkain. Huokauksia salassa. Ja ihan pelkkiä huokauksia. Näitä olen kuullut riittämiin sitten lapseni syntymän. 

Itse asiassa kuulin ensimmäiset huokailut jo treenatessani raskausaikana. Olin kuitenkin ollut raskaana kolmesti aiemmin elämässäni, mutta lasta en ollut silti syliini saanut. Miksi jälleen kerran riskeerata kaikki liikkumalla? Viikoittain sain kuntosalilla ohjeita muilta ihmisiltä ja salin ulkopuolellakaan en säästynyt neuvoilta. Ota nyt rauhallisesti. Keskity nyt raskauteen. Joskus mietin, että katsoiko kukaan edes kuinka treenasin? Ja miten siihen raskauteen keskitytään?

Seuraavat huokailut kohtasin lapseni syntymän jälkeen. Lähdin välittömästi sairaalasta kotiin päästyäni vaunujen kanssa lenkille. Ensin puoli tuntia, sitten kolme varttia, viikon päästä synnytyksestä jaksoin jo tunnin. Kymmenen päivää synnytyksestä ja menin takaisin kuntosalille treenaamaan. Kuukausi synnytyksestä ja lähdin juoksemaan. Kuulin huokailuja kroppani kestävyydestä. Kohtuhan tuossa jo tipahtaa. Ja keskity nyt siihen lapseen! Pahoittelen. En osannut säätää aivojani kokopäiväisesti Äiti-kanavalle. Turmeltuneissa aivoissani oli myös muita ajatuksia.

Äitiyslomalla olin silloin tällöin töissä, tein koulutehtäviä ja aloin treenaamaan juoksua tavoitteellisesti. Huokauksia, huokauksia. Onko todellakin noin vaikeaa rauhoittua edes hetkeksi? Edes lapsen parhaaksi? En edelleenkään tiennyt, sainko tehdä koulutehtäviä lapsen päiväunien aikana tai sainko mennä lenkille iltaisin lapsen jo nukkuessa yöuniaan. Miksi isä saa olla töissä 10h/pv ja minun muutaman tunnin työssäkäymisestä huokailtiin? Ai niin, se keskittyminen! Minun olisi pitänyt keskittyä siihen lapseen. 

Kun lapseni oli 11kk, oli aika mennä tarhaan. Tässä vaiheessa olin ollut jo kahdessa työpaikassa useamman kuukauden ja ihan tahallani tehnyt arjestamme haastavaa. Samaan aikaan käytiin tiedotusvälineissä keskustelua, kuinka liian pieniä lapsia laitetaan liian varhain hoitoon. Asiantuntijat toisensa jälkeen totesivat, että äidin paikka on kotona. Oliko siis Västervikissä odotettavissa panttivankidraama, kun haluton ja keskittymiskyvytön äiti sidottiin väkisin kotiin leipomaan pullaa? Äidin onneksi pankki haluaa joka kuukausi lyhennyksen talolainan maksuun ja omakotitalo ei ole halvin mahdollinen asumismuoto. Mutta silti! Noin pieni lapsi tarhaan? Huokauksia, huokauksia.

Lapseni kasvaessa  huokailu jatkuu. On kyseessä sitten työt, matkat, treenit. Aina on aikaa ja aihetta huokailla. Lapset ovat ainoastaan kerran pieniä. Siitä tulee nauttia, eikä juosta ympäri lakeuksia kohtu polvissa. Olenko minäkin siis niitä moderneja äitejä, jotka haluavat lapsia, mutta eivät ole valmiita niistä huolehtimaan? Oot aika paljon töissä, koska näet lastasi? Nämä kysymykset on minulta kysytty viimeisen kuukauden aikana.

Kun ilmoitan, että meille ei enää lapsia tule, saan aikaiseksi huokailua. Kerran surkuteltiin sitä, että harmi, jos äitiys ei ollutkaan sitä, mitä olit ajatellut. Jep. Tuossa varmaankin oli se syy. Saako tän palauttaa?

Valitettavasti en ole valmis pysäyttämään omaa elämääni lapseni takia seuraaviksi vuosiksi. Miksi ihmeessä äidin elämän pitäisi olla yhtä kuin lapsen elämä? Ja minkä ihmeen takia äidit ovat vapaata riistaa, joiden ajankäyttö, kasvatusmetodit tai lasten lukumäärä on jatkuvan yleisen tarkastelun alla? 

Niin tai näin, menee aina väärinpäin. Ei nimittäin ole helppoa kotiäideilläkään. Ne äidit vasta vapaata riistaa ovatkin. Tsemppiä vaan teille täältä aidan toiselta puolelta!

Ps. Kohtuni on kohdallaan. Teen oikeasti hyvää pullaa. Lapseni on tarhassa 5 tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa. Teen 60% työviikkoa. Olen töissä aamuisin lapseni vielä nukkuessa, yleensä vien lapseni tarhaan klo 11.30 ja olen joka ilta kotona viimeistään klo 17.30. Vietän illat lapseni kanssa leikkien, laulaen, Muumeja katsoen ja lukien satukirjoja. Lapseni on lähes poikkeuksetta mukanani juoksureissuillani. Äitiys on ylittänyt kaikki toiveeni ja se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitän siitä elämää joka päivä.

      



 

     


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti