Maalisuoralla.

Boston. Maraton, jonka juoksemisesta monet haaveilevat. Maraton, joka on järjestetty vuodesta 1897. Maraton, joka on yksi arvostetuimmista.

Jälleen kerran jäin sanattomaksi. Eilen ihmiset tulivat juttelemaan, että kuulitko jo? Luitko uutiset? Ja kyllähän minä luin. Jo viisi minuuttia räjähdyksien jälkeen maanantai-iltana. Sosiaalinen media on nopea. Luin uutiset, seurasin uutisia koko eilisen päivän, mutta en osannut oikein kommentoida mitään. En jaksa olla vihainen, en katkera, en surullinen, en yllättynyt. En jaksa olla mitään. Ei saisi kuulemma lannistua, ei jäädä tuleen makaamaan, ei lietsoa pelkoa. Ei saisi, mutta silti minä pelkään.

Käytän lenkeilläni paljon mielikuvaharjoitteita. Kuvittelen väläyksiä tulevista juoksuistani ja fiilistelen viimeistä suoraa, jonka päässä on maaliviiva. Yleensä liikutun jo ajatuksesta. Maalintulo on nimittäin niin hieno tunne. Sen viimeisen suoran tuoma tunnemyräkkä on kuukausien raadannan arvoinen hetki. Vaikka olisit ollut ihan puhki maratonin viimeiset kilometrit, kipität maalisuoraa pitkin kivuttomasti maaliin kuin Haile Gebrselassie. Mielikuvitukseni on myös kuvitellut etukäteen tilanteen, jossa maaliviivalla vastassani olisi pieni Kahvakuula. Pieni ylpeä mies kannustamassa äitiään. Nyt jo itkettää. Jos jonkun kanssa haluan jakaa sen itselleni elintärkeän hetken, jaan sen ehdottomasti tuon alastomuutta ihannoivan pikkupojan kanssa, joka iltaisin kikattaen juoksee alasti kumisaappaat jalassa ympäri keittiötä vaaleanpunainen hikinauha kädessä.

Kuullessani Bostonissa kuolleesta 8-vuotiaasta pojasta, joka hetkeä ennen räjähdystä antoi maalisuoralla isälleen tuon tärkeän hetken, liikahti sisälläni jokin. Tunne, jonka tulen muistamaan ensi kerralla juostessani maalisuoraa pitkin maratonin maaliin. 

Tänään juoksin 12km tuntiin ja tein päälle 8 x 100m vedot. Kiitollisena siitä, että olen etuoikeutettu. Etuoikeutettu juoksemaan ja etuoikeutettu olemaan osa juoksijoiden suurta perhettä ympäri maailmaa.