tiistai 15. syyskuuta 2015

Se oli sitten siinä.



Tahkon täysmatkan jälkeen palauttelin. Sitten treenasin vähän, sitten treenasin vähän enemmän. Lihaksisto toipui Tahkosta yllättävän nopeasti, hermostolla meni lähes neljä viikkoa. Etenin treeneissä fiiliksellä, toipumiseen tarvittavan ajan ehdoilla. Pitkän urheilusuorituksen jälkeen iskee nimittäin armoton väsymys, josta toipumisessa on oltava tarkka. Arki kun ei anna armoa edes Teräsnaisille. Yöllä herätään lapsen itkuun, aamulla mennään ennen kukonlaulua pää kainalossa juontamaan radiolle ja illalla vedetään jumppaa tai juoksukoulua. Viikonloput kuulutetaan matsissa tai muuten pidetään vilkkaalle nelivuotiaalle seuraa. Ihana arki, mutta näin täysmatkan jälkeen jokainen päivä tuntui viikkojen ajan tavallistakin raskaammalta. Onneksi tästä oli jo kokemusta, joten osasin ottaa palautumisen rauhassa ja antaa kropalle aikaa.


Lepokuukauden aikana tuli käytyä pari kertaa viikossa meressä. 
Pari kertaa jopa kengät jalassa.


Toisaalta törmäsin lepokauden aikana myös seuraaviin väittämiin.

Väite 1:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii hoitaa kotia.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tällä saralla.

Väite 2:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii tekemään paljon muita asioita.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tälläkään saralla. Ehkä olen avannut jääkaapin oven useammin.  

Väite 3:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii keskittymään muihin elämän osa-alueisiin.
Tämä on niin totta. Huomaan käyttäväni huomattavasti enemmän aikaa nipottamiseen, turhista asioista huolehtimiseen ja sosiaaliseen mediaan. 


Julistan siis lepokauden virallisesti päättyneeksi ja uuden treenikauden alkaneeksi. Täten myös haluaisin palavasti kertoa teille uudesta tavoitteesta ensi vuodelle, mutta en voi. En yksinkertaisesti tiedä sitä itsekään. Kun ensin selätät mahdottoman unelmasi maratonin, sitten poluilla toisen unelman Vaarojen maratonin. Sitten seuraavana kesänä kolme ultrakisaa, joista viimeisimpänä unelmien unelma, Vaarojen Ultra 86km Kolilla. Kun sitten päätätkin yhtäkkiä ryhtyä 200 päivässä triathlonistiksi ja vedät kesän aikana kisat sprintistä perusmatkaan ja puolimatkasta täysmatkaan, alkaa reppu olemaan tyhjä. En missään nimessä halua olla se tyyppi, jonka pitää aina pistää itselleen paremmaksi seuraavana vuonna. Olla se tyyppi, joka unissaan ui jossain mutaisessa joessa kilpaa krokotiilien kanssa Amazonilla tai yrittää hyppiä pilveltä toiselle ja aamulla toivoo unen olevan totta. Tästä ei saa tulla liian vakavaa, tästä ei saa tulla mahdottomien tavoittelua. Tämän on oltava hauskaa, monipuolista ja kokeilevaa. 


Tätä on ollut ikävä. 
Puntti tulee olemaan jälleen mukana 2-3 krt/vko.

Tottakai haluan parantaa ensi vuonna kaikkia ennätyksiä. Puolimaratonilla, maratonilla, puolimatkan triathlonilla ja täysmatkallakin. Ultrapolkujuoksu tottakai kiinnostaa jälleen, kun polvi on nyt jo paremmassa kunnossa. Lauantaina on ensimmäinen Swimrun-kisa Solvallassa ja oon jo nyt lajiin ihan hulluna. Kävin toissapäivänä jopa koripallotreeneissä.  


Mutta se ensi vuoden päätavoite?
Odotan vielä. 
Se on aina ennenkin löytänyt mut, joten miksi ensi vuosi olisi poikkeus. 







3 kommenttia:

  1. Koitappa avartaa tuota pyöräilyn maailmaa! TahkoMTB 60km tavoitteeksi, on tutut maisemat ja mukavan rennot ihmiset tapahtumassa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostaa kyllä, mutta uutta pyörää en hetkeen hanki :D Parin vuoden päästä varmasti avarran tännekin päin!

      Poista
  2. Koitappa avartaa tuota pyöräilyn maailmaa! TahkoMTB 60km tavoitteeksi, on tutut maisemat ja mukavan rennot ihmiset tapahtumassa:)

    VastaaPoista