Elämä täynnä treeniä ja musiikkia.

Flunssa on nyt melkein selätetty ja oman elämänsä huippu-urheilija alkaa olemaan treenikunnossa. Ääni on vielä hieman käheä ja niistäminen on kivaa, mutta eiköhän tämä flunssa ollut nyt tässä.

Aamulla kävin jälleen treenaamassa asiakkaiden jälkeen pitkän kaavan mukaan. Ensin salilla Fustraa. Aloitin liikkuvuudella, sitten aktivoin lisää juoksuasentoa tukevia lihaksia, herättelin pakaraa ja lopuksi aktivoin keskivartaloa, jota kylläkin aktivoidaan jo kaikissa edellä mainituissa osioissa.

Tuntui hieman tylsältä mennä matolle juoksemaan, kun olin eilen päässyt raittiin ilman makuun, mutta tämä oli nyt ajallisesti jälleen paras vaihtoehto. Nostin matolla hieman vauhtia eilisestä ja porotin kymmenen kilometriä. Raskastahan se jälleen oli. Ei tämän hetkisen olon takia, vaan flunssan jälkeen on aina vaikea saada kroppaa rennoksi ja rullaavuutta juoksuun. Tuntuman saaminen vie muutaman kerran ja kyllä se siitä hiljalleen. Näin myös eilen videota Gran Canarian maratonilta ja nyt pitää saada lisää liikettä olkaniveleen. Loppumatkasta kyllä haroin käsilläni kuin vaahtobileissä kohti baaritiskiä.

Iltapäivä vierähti tuttuun tapaan Radio Vaasan iltapäivälähetystä juontaessa. Radiolla on mukava työilmapiiri ja hauskat työkaverit, joten puhunkin iltapäivistä yleensä "mini-lomina". Kun olen studiossa juonnan, venyttelen ja syön. Uutisfriikkinä rakastan ajankohtaista ilmapiiriä ja musiikkitietämykseni on lisääntynyt 500% viimeisten yhdeksän kuukauden aikana, jonka olen ollut radiolla töissä.

Olen onnentyttö, kun saan tehdä kahta unelma-ammattiani! Ja juosta. Ja elää Kahvakuulan ja Mörököllin kanssa. Ja ylipäätänsä olla elossa.

Tämän päivän biisi oli ehdottomasti Rihannan Stay. 

Loistava.

Raitista ilmaa ja omistussuhteita.

Työaamu vaihtuikin asiakasperuutuksen myötä vapaaksi aamuksi, joten käytin sen hyväkseni. Nukuin pitkään, keitin kahvit ja nautin aamupalaa rauhassa lukien samalla päivän lehdestä tuoreimmat uutiset.

No enhän nyt kuitenkaan.

Muun perheen vielä nukkuessa hiivin kylpyhuoneeseen, puin päälleni eilen sinne viemäni lenkkivaatteet, laitoin musiikkia korviin ja Garminin ranteeseen. Koiralle kerroin olevani poissa vajaan tunnin. Ulkona oli fantastinen ilma. Hiekoittaja oli näköjään tiennyt suunnitelmistani, koska Västervik-Gerby peruslenkkini oli erittäin hyvin hiekoitettu ja juokseminen kesälenkkareilla oli suhteellisen vaivatonta. Tottakai se juoksuaskeleen viimeinen eteenpäin työntyvä polkaisu jää liukkaalla vaille täyttä voimaansa, mutta ei nyt ruveta vaativaksi.

Teki hyvää saada pitkästä aikaa raitista ilmaa, koska viime viikot olen junnannut paikoillani sisätiloissa juoksumatolla itseäni peilistä tuijottaen. Nyt maisemat vaihtuivat ja paikoitellen näkyi jään läpi jopa otteita asfaltista. Kevät tulee, luonto herää, valo lisääntyy ja minä tarvitsen uudet juoksulenkkarit.

Kahvakuulalta vietiin julmasti ja lopullisesti tutti viime viikolla. Nyt sitten opetellaan elämään ilman tuttia ja kuinka ollakkaan, on sanoja alkanut tupsahdella sieltä täältä. Myös ensimmäinen ruotsinkielinen sana on nähnyt päivänvalon. Se sanotaan aina kolmesti peräkkäin ja siihen liitetään korvia särkevää kitinää. 

        Lohikäärmekelkka on min min min

Tietokone on min min min.

Kaikki, mitä äiti syö on min min min.

Lista on loputon.

Mitä sää syöt?

Takana ovat ne vuodet, jolloin ruoka oli suuri musta aukko, johon hypättiin ja hukuttiin. Musta aukko, joka täytti ajatuksista suurimman osan vuorokaudesta. Asia, jonka avulla pystyi rankaisemaan kehoaan ja asia, jonka avulla palkittiin hyvässä sekä pahassa. Ensin sitä pelättiin rasvaa, sitten hiilihydraatteja, sitten sokeria ja sitten kaikkea ruokaa. Vuosien etsintä toi tullessaan epänormaalin ruokakäyttäytymisen, jolloin ravinto hallitsi käyttäjäänsä.

Takana ovat todellakin nuo vuodet ja niitä ei ole ikävä. Nykyään tuntuu surulliselta ajatella, kuinka paljon uhrasin nuorempana energiaa jatkuvaan ravintokikkailuun. Miksi en nauttinut näiden vuosien aikana itsestäni ja vartalostani, joka oli ihan kompakti pakkaus? Jos liikunnan ainoa motiivi oli laihduttaa, mistä liikkumisen ilon löytää pidemmän päälle?

Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli kuitenkin tärkeä matka kohti ymmärrystä. Samastun helposti moneen asiakkaaseeni, jotka tarpovat eteenpäin erilaisten ruokasuositusten maailmassa yrittäen löytää sieltä jotakin mihin tarttua.

Tuota edellistä avautumistani ei voi kuitenkaan käyttää tekosyynä, kuten itse aikoinani tein. Oli ihan omaa tyhmyyttäni jäädä makaamaan ongelmaan, jonka tiedostin. Apua saa aina ja muutos lähtee aina itsestä. Itse uskon siihen, että ihminen on jollakin tapaa kuitenkin tyytyväinen ja hyväksyy tilanteensa, jos muutoshalukkuutta ei ole. Sama pätee liikunnan harrastamiseen ja etenkin laihdutukseen. Ei laihduttaja voi laihtua pysyvästi, jos sitä on tyytyväinen jollain tasolla lähtötaso-itseensä ja ei koe kuitenkaan laihduttamista sen kaiken vaivan arvoiseksi. Silloin kannattaisi yrittää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja lopettaa jatkuva pään seinään lyöminen.

Mutta mitä mää syön? Sen kysymyksen kuulen aika usein ja perään todetaan yleensä, että et syö kyllä varmaan mitään, kun olet noin pieni. Mutta kyllä minä syön. Suhteellisen paljon ja todella usein. Syön tietyn rytmin mukaisesti ja samoja ruoka-aineita päivästä toiseen. Syön useasti, koska en pidä nälästä ja siitä huonosta olosta, jonka nälkä tuo mukanaan. Syön samoja ruoka-aineita, koska pidän syömästäni ruuasta ja haluan nauttia joka lusikallisesta. Syön sen verran kuin kulutan. En käytä enää juurikaan energiaa ruuan ajatteluun. Homma toimii automaattisesti ja kehoni voi hyvin. En tee ruuasta pienintäkään stressiä itselleni ja en kiellä itseltäni mitään ruoka-aineita.

Et varmaan kuitenkaan syö koskaan mitään hyvää? Näinhän voisin väittää, mutta pulla on hyvää. Silloin tällöin. Suklaakin on hyvää. Silloin tällöin. En harrasta karkkipäiviä, en "luvallisia" herkutteluhetkiä. Syön silloin pullaa kun huvittaa ja ostan kaupasta suklaata silloin kun huvittaa. En pode niistä minkään sortin huonoa omaatuntoa, miksi tuntisin? Homma perustuukin sihen, että en vedä kerralla suklaalevyä tai kahta, vaan olen tylsästi tyytyväinen Pätkikseen ja/tai Da Capoon. Homma perustuu myös siihen, että harrastan tuota silloin tällöin.

Koska kuitenkin haluatte nähdä jotain konkreettista, jaan teille vaihtoehtoiset aamupalani:

 Aamupala 1:

 2 vaaleaa täysjyvä Reissumiestä Oivariinilla.

Purkki rahkaa, jossa ruokalusikallinen rypsiöljyä.

Lasi rasvatonta maitoa.

Minä syön kurkut ja tomaatit suoraan jääkaapista, joten siksi leipäni ovat noin tylsän näköisiä. En harrasta juustoja, enkä leikkeleitä. Syön niitä kyllä, jos joku niitä jääkaappiin tuo. Itse en niitä välitä ostaa. Leivän päällä on Oivariinia, koska se on niin hyvää ja tuo vaalea Reissumies on mielestäni parasta leipää, mitä olen ikinä syönyt. Rahkan merkin suhteen en ole niin ronkeli, lähes kaikki käy ja rahka onkin parasta sellaisenaan tai öljyn kanssa.

 Aamupala 2:

Kasa kaurapuuroa ja koko purkki raejuustoa.

Pari desia maitoa.

Tätä syön päivittäin, koska syön puuroa välillä myös lounaaksi tai päivälliseksi. Syötkö sää lounaaksi puuroa? Miksi en söisi? Valmistamiseen menee mikrossa 1min, joten tekosyytä "mulla ei ole aikaa" ei voi käyttää. Raejuuston pitää olla Valion ja puuron Eloveenaa. Muuten elämys on pilalla ja puurokokemus ainoastaan menettelee.

 

Ehkä nyt huomaatte, miksi en juuri viljele blogiini ruokapostauksia. Ei taida heti tulla vesi kielelle. Tai voinhan vielä laittaa kuvan välipalastani:

 

 Lusikka sisään ja valmista!

Tänään kävin aamulla avaamassa Fustralla kropan ja samalla aktivoin pitkällä kaavalla juoksuasentoani tukevia lihaksia. Varovainen, ensimmäinen flunssan jälkeinen mattojuoksu kulki nätisti. Aloitin rauhallisesti, joten 6km riitti. Syke pysyi aisoissa ja juoksu tuntui hyvältä.

 

Olen onnellinen ja seuraavaksi tuhoan pussillisen mandariinejä.

 

   

 

Järkipuhetta.

Aurinko paistaa Vaasassa ja studion ikkunasta näkyy sinistä taivasta. Se riittää. Enää ei harmita, että päätin olla juoksematta lauantaina Botniahallissa. Viime kuukausien sairaskertomukseni on kuitenkin niin jännittävää luettavaa, että nyt on pakko yrittää olla fiksu.

Tottakai tämä päätös kuitenkin harmitti. Tämä kuukausi on tähdätty tähän juoksuun. Kun aamuisin on tehnyt mieli jäädä treenin sijasta nukkumaan, on juuri tämä juoksu toiminut herätyskellona. Kun on halunnut kesken harjoituksen väsyneenä hidastaa tahtia, on tämän juoksun ajattelu auttanut jaksamaan ja lisäämään tahtia. Tiedän, että tulee uusia juoksuja ja tämä juoksu ei edes ollut alunperin kisakalenterissani. Silti.

Mielestäni sen tuleekin harmittaa. Mielestäni myös jokaisen väliin jääneen treenin tulee harmittaa. Ei niiden takia kannata itkua vääntää tai päiväänsä pilata, mutta eikö se jo kerro asenteesta jotakin? Tavoitteet ei täyty haaveilemalla siitä treenistä, vaan treenaamalla.

Huomenna pääsen juoksemaan. Tänään availen paikkoja kuumeen jäljiltä. Jos sairastaminen nostaa kuumetta, nostaa se myös motivaatiota. Tämä viikko vielä totutellaan vauhtiin ja ensi viikolla laitetaan treenit isolla askeleella käyntiin. Lupasin myös itselleni olla entistä tarkempi välipalojen kanssa, joten teen treenikassistani myös välipala-automaatin. Että multa voi sitten ostaa, jos unohdit omasi!

 Hyvää maanantaita kaikille!

   

Usko mihin haluat. Minä uskon itseeni.

Pidän haasteista ja pidän pitkistä matkoista. En pidä pelkästään pitkistä juoksumatkoista tai pitkistä Espanjan matkoista, vaan pitkistä matkoista kohti tavoitetta. Jos jotakin päätetään tehdä, siihen satsataan ja se tehdään kunnolla. Tekosyille ja muille liirumlaarumeille ei ole näillä matkoilla tilaa.

Olen nyt juossut tavoitteellisesti vuoden, johon on mahtunut aivan liian monta treenitaukoa alun polviongelmien ja näiden Kahvakuulan tarhasta tuomien tautien takia. Siitä huolimatta tulokset, varsinkin treeneissä, parantuvat kohisten ja koko elämänlaatuni on parantunut huomattavasti juoksun aloittamisen myötä. Juokseminen nimittäin tuo tullessaan sellaisen määrän positiivista energiaa jokaiseen päivään, että sen avulla sateellakin näyttää aurinko paistavan ja Mörököllin suusta tulevat jatkuvat äidilliset ohjeistukset suodatetaan meditointimaiseksi hyminäksi.

Päätähtäimeni on siis 9 vuoden kuluttua. Silloin saan ensimmäisen kerran osallistua veteraanien maratonin N45-sarjaan. Siellä tavoite on kultainen mitali. Tavoitteeni on myös juosta maraton alle 3h, kun olen 50-vuotias. Se on hirvittävän vaikea tavoite, mutta eipä juuri vaikeusasteet kiinnosta. Haluan myös edustaa Suomea veteraanien MM-kisoissa Suomen edustusasussa. Minut voidaan sitten haudata siinä. Että sellaista.

Juokseminen on omassa prioriteettilistassani hyvin korkealla. Parannan systemaattisesti juoksuominaisuuksiani päivittäin. Näen kehoni kehittyvänä kokonaisuutena, jossa kehitettävää riittää. Matka on vasta alussa ja tällä matkalla ei ole päätepistettä.

Kuulostaa varmaan aika pakkomielteeltä. Sitä se onkin. Oletteko koskaan kuulleet onnistuneesta laihduttajasta, joka ajatteli pudottaa painoa ehkä jonkin verran ja sitten joskus? Tai Fitness-kilpailijasta, joka kävi vähän salilla? Tai tupakoitsijasta, joka ajatteli lopettaa hissukseen? Kyllä kaikki onnistujat tekevät päätöksen ja pitävät sen päätöksen. Ja sitä päätöstä eletään päivittäin. Sen eteen tehdään töitä päivittäin. Muuten huijaa ainoastaan itseensä ja se vasta pitkä matka onkin!

Mutta yksi asia menee kaikkien tavoitteideni edelle. Se asia on ylivoimaisesti tärkein ja jos sen kadotan, olen hukassa.

H-A-U-S-K-U-U-S.

Onhan tämä niin vallattoman kivaa puuhaa, että.       

Ps. Tänään tuli viikko täyteen sairastamista. Edelleenkään ei hyvältä näytä ajatellen ensi lauantain Botniahallin maratonia. Saa nähdä, uskallanko ottaa huomenna ensimmäiset juoksuaskeleet viikkoon. Tänään ei kunto valitettavasti vielä sitä salli.

Arvostele mun äitini.

Huokauksia kasvokkain. Huokauksia salassa. Ja ihan pelkkiä huokauksia. Näitä olen kuullut riittämiin sitten lapseni syntymän. 

Itse asiassa kuulin ensimmäiset huokailut jo treenatessani raskausaikana. Olin kuitenkin ollut raskaana kolmesti aiemmin elämässäni, mutta lasta en ollut silti syliini saanut. Miksi jälleen kerran riskeerata kaikki liikkumalla? Viikoittain sain kuntosalilla ohjeita muilta ihmisiltä ja salin ulkopuolellakaan en säästynyt neuvoilta. Ota nyt rauhallisesti. Keskity nyt raskauteen. Joskus mietin, että katsoiko kukaan edes kuinka treenasin? Ja miten siihen raskauteen keskitytään?

Seuraavat huokailut kohtasin lapseni syntymän jälkeen. Lähdin välittömästi sairaalasta kotiin päästyäni vaunujen kanssa lenkille. Ensin puoli tuntia, sitten kolme varttia, viikon päästä synnytyksestä jaksoin jo tunnin. Kymmenen päivää synnytyksestä ja menin takaisin kuntosalille treenaamaan. Kuukausi synnytyksestä ja lähdin juoksemaan. Kuulin huokailuja kroppani kestävyydestä. Kohtuhan tuossa jo tipahtaa. Ja keskity nyt siihen lapseen! Pahoittelen. En osannut säätää aivojani kokopäiväisesti Äiti-kanavalle. Turmeltuneissa aivoissani oli myös muita ajatuksia.

Äitiyslomalla olin silloin tällöin töissä, tein koulutehtäviä ja aloin treenaamaan juoksua tavoitteellisesti. Huokauksia, huokauksia. Onko todellakin noin vaikeaa rauhoittua edes hetkeksi? Edes lapsen parhaaksi? En edelleenkään tiennyt, sainko tehdä koulutehtäviä lapsen päiväunien aikana tai sainko mennä lenkille iltaisin lapsen jo nukkuessa yöuniaan. Miksi isä saa olla töissä 10h/pv ja minun muutaman tunnin työssäkäymisestä huokailtiin? Ai niin, se keskittyminen! Minun olisi pitänyt keskittyä siihen lapseen. 

Kun lapseni oli 11kk, oli aika mennä tarhaan. Tässä vaiheessa olin ollut jo kahdessa työpaikassa useamman kuukauden ja ihan tahallani tehnyt arjestamme haastavaa. Samaan aikaan käytiin tiedotusvälineissä keskustelua, kuinka liian pieniä lapsia laitetaan liian varhain hoitoon. Asiantuntijat toisensa jälkeen totesivat, että äidin paikka on kotona. Oliko siis Västervikissä odotettavissa panttivankidraama, kun haluton ja keskittymiskyvytön äiti sidottiin väkisin kotiin leipomaan pullaa? Äidin onneksi pankki haluaa joka kuukausi lyhennyksen talolainan maksuun ja omakotitalo ei ole halvin mahdollinen asumismuoto. Mutta silti! Noin pieni lapsi tarhaan? Huokauksia, huokauksia.

Lapseni kasvaessa  huokailu jatkuu. On kyseessä sitten työt, matkat, treenit. Aina on aikaa ja aihetta huokailla. Lapset ovat ainoastaan kerran pieniä. Siitä tulee nauttia, eikä juosta ympäri lakeuksia kohtu polvissa. Olenko minäkin siis niitä moderneja äitejä, jotka haluavat lapsia, mutta eivät ole valmiita niistä huolehtimaan? Oot aika paljon töissä, koska näet lastasi? Nämä kysymykset on minulta kysytty viimeisen kuukauden aikana.

Kun ilmoitan, että meille ei enää lapsia tule, saan aikaiseksi huokailua. Kerran surkuteltiin sitä, että harmi, jos äitiys ei ollutkaan sitä, mitä olit ajatellut. Jep. Tuossa varmaankin oli se syy. Saako tän palauttaa?

Valitettavasti en ole valmis pysäyttämään omaa elämääni lapseni takia seuraaviksi vuosiksi. Miksi ihmeessä äidin elämän pitäisi olla yhtä kuin lapsen elämä? Ja minkä ihmeen takia äidit ovat vapaata riistaa, joiden ajankäyttö, kasvatusmetodit tai lasten lukumäärä on jatkuvan yleisen tarkastelun alla? 

Niin tai näin, menee aina väärinpäin. Ei nimittäin ole helppoa kotiäideilläkään. Ne äidit vasta vapaata riistaa ovatkin. Tsemppiä vaan teille täältä aidan toiselta puolelta!

Ps. Kohtuni on kohdallaan. Teen oikeasti hyvää pullaa. Lapseni on tarhassa 5 tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa. Teen 60% työviikkoa. Olen töissä aamuisin lapseni vielä nukkuessa, yleensä vien lapseni tarhaan klo 11.30 ja olen joka ilta kotona viimeistään klo 17.30. Vietän illat lapseni kanssa leikkien, laulaen, Muumeja katsoen ja lukien satukirjoja. Lapseni on lähes poikkeuksetta mukanani juoksureissuillani. Äitiys on ylittänyt kaikki toiveeni ja se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitän siitä elämää joka päivä.

      



 

     

Kohtaamisia.

Aika usein törmään seuraavaan tilanteeseen. Nähdessäni jonkun ystävän, tutun tai puolituntemattoman pitkästä aikaa, saan ensimmäiseksi kuulla siitä, kuinka hän ei ole hetkeen päässyt liikkumaan tai kuinka hän on valitettavasti päässyt lihomaan tästä syystä että.

Ei tämä minua haittaa, ei ollenkaan. En pura tuntojani "ohjeiksi asiakkaille" kuten sekä eräällä kaupankassalla että päiväkodin tädillä oli tarve tehdä tämän viikon viikkolehdissä. Kunhan totean, että pikemminkin huvittaa, kun miespuolinen gynekologi purkaa minulle omaa liikunta-angstiansa sisätutkimuksen aikana tai Hesen kassalla ruvetaan puolustelemaan sitä, kenelle nämä ostokset nyt tulivat ja kenelle ei.

Neuvon ja opastan kyllä mielelläni. Kerron lisää liikunnasta ja ravinnosta mielelläni. Ennen kaikkea motivoin mielelläni. Haluan auttaa, jos tarvitsette apua. Mutta.

Voin tehdä pienen paljastuksen. Nähdessäni ihmisen pitkästä aikaa ajattelen "Onpa hauska nähdä sinut pitkästä aikaa! Mitä sinulle kuuluu? Kyllä. Näin hurjia juttuja teistä ajattelen. Meidän kuntosalillamme käy tuhansia ihmisiä päivittäin. Siellä aika kuluu nopeasti. En millään muista, jos et ole käynyt jumpassa muutamaan kuukauteen. Et siis jää minulle kiinni, joten on turha ilmiantaa itseäsi. Ja vaikka ilmiantaisit, ei se minua harmita. Sehän olet sinä, joka et ole kuntoillut. Minä olen kyllä käynyt lenkillä.

Voin myös paljastaa, että en huomaa sitäkään, jos olet lihonut muutaman kilon. En pysty röntgenkatseestani huolimatta tietämään syötkö terveellisesti vai kävitkö juuri hakemassa Makuunista kaikkien aikojen suurimman mässypussin. Jos kuitenkin olet lihonut huomattavasti, enköhän sen huomaa, mutta ei se itse asiassa mitään suuria tuntemuksia minussa herätä. Itsehän kilosi kannat, minä kannan omani.

Tuskinpa se gynekologikaan ensimmäisenä minut kaupungilla nähdessään miettii, että onkohan tuon tyttären puutarha kunnossa.