Vaikeuksissa ollaan.

Tyhmä, tyhmempi, tyhmin - minä.

Kuten vanhat blogin lukijat tietävät, minulla on polvivamma. Se on vanha vamma, joka ei parane koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään. Tämän vamman takia lopetin lääkärin määräyksestä kovan liikunnan vuonna 2009 ja koulutin itseni uudelleen pois liikunta-alalta. Kunnes tapasin fiksun fyssarin, joka loi uskoa kuntoutukseen. Polven ympäristöstä tehtiin vahvempi, liikerata korjattiin ja tadaa, pystyin juoksemaan. Vedin jopa muutaman vuoden Bodyattackia, joka on käytännössä ryhmäliikuntatunti, jossa hypätään hyppy hypyn perään. Ikinä en kuvitellut pystyväni juoksemaan poluilla epätasaisella alustalla, mutta senkin tein. Ikinä en kuvitellut juoksevani ultramatkoja, mutta senkin tein. Tarkasti. Jalan kanssa on oltava tarkka. Paikat eivät saa mennä liian jumiin. Huono juoksuasento on myrkkyä polvelle. Se reagoi välittömästi. Reagoi, mutta leppyy parin päivän kuluttua, kun asento korjataan. Tottakai kaikki juoksu- ja pidemmät triathlontapahtumat ovat sille myrkkyä, mutta se leppyy kyllä. Viime syksyn Halloween Hiken 100km oli totista myrkkyä, mutta jo kahden päivän päästä pelasin pihalla Kahvakuulan kanssa lätkää. Ilman kipuja.

Pääsiäisviikkona keskityin juoksemiseen. Jotenkin halusin saada rutiinia askeleeseen. Talven treenit ovat jakautuneet juoksun, uinnin ja pyöräilyn kesken. Juoksua on ollut vähemmän kuin ennen. Olin myös pääsiäislomalla Tampereella, joten pyörä jäi Vaasaan. Juoksin paljon. Nautin siitä, koska takana oli harvinainen talvi. Polvi oli kipeytynyt talven aikana ainoastaan YHDEN ainoan kerran. Kyseessä oli pitkän pyörätreenin jälkeisenä päivänä tehty pitkä lenkki. Lonkankoukistajat olivat takkurassa ja lantio liian takana. Siitä huolimatta ryskäsin pitkää lenkkiä läpi ainoastaan todetakseni, että ÄLÄ JUOKSE HUONOLLA ASENNOLLA. No, polvi otti taas itseensä. Mutta parin päivän päästä oltiin jälleen kavereita.

Asiaan. Juoksin siis pääsiäislomalla paljon. Sanoin jopa ääneen, että on niin mahtavaa, että jalka taas kestää satasen juoksuviikot. Niin. En sitten ottanut huomioon, että perästä kuuluu. Ja kun minä tiedän tämän! Älä saamari juokse satasen viikkoa yhtäkkiä, jos olet koko talven juossut 3-4 kertaa viikossa. Tiesin tämän. Tiesin. Mutta unohdin, että on myös muita vaanivia vammoja kuin tuo polvi. Kaksi päivää juoksuviikon päättymisen jälkeen kaikki oli hyvin. Kunnes tuli lopullinen niitti. Menin näyttämään juoksukoululaisille loikkaharjoituksia eli loikin. Eli hypin. Eli hypin vähän lisää. Olin niin olevinani vammani yläpuolella! Polvihan oli niin hyvä! VÄÄRIN. Tätähän ollaan Miia kokeiltu muutama kerta. Kevyt hyppiminen on ihan ok, mutta painolla polven päälle tuleminen on mennyttä elämää. Muistatko, että et voi esimerkiksi nousta vasemmalla jalallasi korkeaan autoon? Miten nyt voit hyppiä sen päälle?

En voinutkaan. Jo tiistai-iltana olin jälleen tavallinen kuolevainen. Supersankari-polveni oli mennyttä ja jalassa tuntui sekä juoksijan polven oireet että polvi oli vanhan vamman valloissa. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Jalalla voi juosta. Kuinka kauan, en tiedä. Yleensä se kestää tässä tilassa 20-25km. Paitsi, jos asento on koko maratonin ajan loistava. Pientäkään kiertoliikettä se ei siedä, eikä ojennusta. Iltaisin Mörökölli avaa kalvoja ja minä puren hammasta. Avataan lantiota, jotta saan optimin asennon sille. Aktivoin syviä lihaksia, jotta voin tukea keskivartalolla asentoa.

Eniten harmittaa ennätys, jonka tein matolla viime lauantaina. Juoksin kympin nousevasti ja loppuaika oli 42.22. Entinen ennätys tuolla samalla matolla oli vähän alle 45min. Niinpä. Aloin itsekin uskoa siihen, että hyvänä päivänä se 3.30 voi maratonilla mennä rikki. Itseluottamus nousi, kunnes taas muistin. Perhanan polvi.

Viikon päästä olen Hampurissa. Sunnuntaina 17.4 juoksen siellä maratonin. Juoksen. Polvi parantuu ja kaikki menee hyvin. Luotan, uskon ja olen positiivinen. Ja sen jälkeen olen jälleen hieman viisaampi, mikä tulee omaan harjoitteluun.  

Ja jos ihmetyttää, miksi tuollaisella polvella pitää urheilla. Ihmettele vaan rauhassa.  

5 vinkkiä maratoniin valmistautumisessa

Koska tuleva Hampurin maraton 17.4 on järjestyksessään jo kahdestoista maratonini tai sitä pidempi tempaisu, ajattelin jakaa teille kaikille lukijoille tärkeät viisi vinkkiä. Nämä asiat olen kokenut erinomaisiksi, jopa välttämättömiksi. Kannattaa siis lukea vinkkini tarkasti ja painaa ne muistiin. Vinkit eivät ole sukupuoliriippuvaisia.

1. Todisteet

Jos et julkaise SoMessa kuvia juoksustasi, ei juoksua tapahtunut. Pelkkä teksti ei riitä todistamaan suoritustasi ja kuva saa sitä paitsi tutkitusti enemmän tykkäyksiä Facebookissa. Kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut hikisestä, kirkkaanpunaisesta naamastasi, joten ota maalintulokuva aina ENNEN juoksua. Voit teeskennellä, että se oli otettu juoksun jälkeen. Hymyile, halaa kaveriasi ja näytä voitonmerkkiä. Läpi menee. 

2. Vaatteet osa 1

Nyt on mikrojuoksushortsien kevät. Ne näyttävät hienoilta susirajassa, kun takana juoksevat jännittävät, pysyykö ne pakarat nyt siellä sisällä vai ei. Nämä shortsit ovat myös avain monen keski-ikäisen jantterin juoksuennätyksiin, kun hyviä näkymiä seuraamalla ylittää mielikuvituksensa lisäksi monia muita esteitä. Näitä kyseisiä mikroshortseja on nyt kaupat pullollaan. Ne jopa kuulostavat hienoilta, mik-ro-short-sit. Tulee seksikäs pöhinä, kun niitä kaupassa hiplailee. Kerran muuten yksi nimeltämainitsematonblondi osti sellaiset ja lähti juoksemaan maratonia. Siinä viidentoista kilometrin kohdalla sisäreidet huusivat vaseliinia ja kolmenkympin kohdalla tunsit - tai siis se tyttö tunsi - kudosnesteiden valuvan pitkin sisäreisiäsi kohti vapautta. Mutta juoksussa seksikkyys tulee AINA ennen hyvää oloa, joten valitse mikrojuoksushortsit. 

3. Ilmeet

Harjoittele hyvissä ajoin ilmeitäsi peilin edessä. Suurimmissa juoksutapahtumissa on myös virallisia kuvaajia, joten voit tapahtuman jälkeen ostaa itsestäsi juoksukuvan jopa kolmellakymmenellä eurolla. Haaveilet onnistuneesta kuvasta koko juoksun ajan. Kuinka kehystät sen, laitat sen työpöydällesi tai makuuhuoneeseesi. Kuinka näytät sitä naapurin Teijalle tai asetat sen sivupöydälle heti joulukinkun taakse, jotta mahdollisimman monen sukulaisesi silmäpari tavoittaa supervoimasi. Se kuva tulee määrittelemään minuutesi seuraavaan maratoniisi asti. Sitä paitsi työkaverisi käyvät kuitenkin katsomassa kuvat tapahtuman nettisivuilta, joten PANOSTA. 

Ei siis näin.

Vaan näin.

Kun näet kuvaajan, pysähdy ja poseeraa.

Laita leuka rintaan 

ja näytä niin seksikkäältä kuin 

märkäpuvussa tai mikrojuoksushortseissasi voit ylipäätään näyttää.

4. Vaatteet osa 2

Sekä paitasi että kenkiesi merkki, laatu tai istuvuus ovat ihan samantekeviä. Kunhan ne sointuvat mikrojuoksushortsiesi väreihin. 

5. Valmistautuminen ja palautuminen

Maraton on pitkä matka, mutta sekä äitiys että avioliitto ovat vielä pidempiä matkoja. Siksi maratonille kannattaa lähteä mahdollisimman kauas. Itse valitsin kohteeksi tällä kertaa Hampurin, johon lentoni lähtee jo kolme päivää ennen maratonia, koska jalat jäykistyvät todella helposti noinkin pitkällä, lähes mannerten välisellä lennolla. Maratonin jälkeisenä päivänä lennän Tukholmaan, jossa välilaskuni kestää neljä päivää. Tiedättehän nämä halpalentoyhtiöt... 

Ekoja kertoja.

Valmistaudun hiljalleen Hampurin maratoniin, mutta tällä kertaa lähestyn huhtikuista rypistystä hieman eri näkökulmasta. Jotenkin triathlonin aloitus toi tullessaan myös kiinnostuksen (ja etenkin uskalluksen) muihin lajeihin. Elämä on tällä hetkellä pääosin juoksua, pyöräilyä ja uintia, mutta välillä yllätän jopa itsenikin. 

Vaasan Sportin Juniorit haki osallistujia Women's Hockey Schooliin. Yläasteella koin erittäin lyhyen ja ytimekkään kaukalopalloilijan uran. Toisen jääharjoituksen jälkeen luovutin. Hokkareilla luistelu oli armottoman kamalaa ja pitkäjänteisyyttä opetteluun ei ollut. Sen jälkeen en ollut sitten luistellutkaan ja siitä on n. 25 vuotta. 

Hirvee jännitys päällä kopissa ennen jäälle menoa.

Kiinnostusta naisten lätkäkouluun näköjään oli, koska paikalle tuli yli 50 naista. Treenit alkoivat oheisilla, joissa hypittiin ja tehtiin koordinaatioharjoituksia. Sen jälkeen mentiin jäälle ja suoraan sanottuna hirvitti. En ollut ehtinyt edes kokeilemaan saamiani hokkareita etukäteen. Yläasteen muistot laitaan nojailusta nousi mieleen. Yksi kerrallaan muut naiset menivät kaukaloon ja perhana. Nehän luisteli kaikki. Halusin nähdä naiskasoja jään pinnassa, mutta eihän kukaan edes kaatunut. Perhana. Istuin vaihtoaitiossa ja tein päätöksen kahdessa sekunnissa. Minä osaan. Jos 4vee osaa, minä osaan. Ja minä osasin. Treenien hauskin osuus oli ehdottomasti, kun kuljetettiin mailalla kiekkoa ja sen sai ampua(?) maaliin toisessa päässä kenttää. Tai ei se kyllä aina edes mennyt maaliin, vaikka veti kaksi metriä maalin edestä, mutta mulla oli kivaa. Seuraavat treenit ensi viikolla.  

Lauantaina oli sitten aika jatkaa uusien lajien kokeilua. FC Mansikat tarvitsi pelaajia harjoitusmatsiin Real Mamaa vastaan ja tottakai riensin auttamaan. Vähän kyllä mietitytti, kun en ollut koskaan kyseistä peliä pelannut, mutta kyllähän lukuisat telkkarista seuratut matsit käyvät jo kokemuksesta. Ja sitä paitsi, kun on nuoruutensa pelannut älykkäiden ihmisten pallopeliä koripalloa, niin kyllähän sitä yksi jalkapallopeli menee siinä ihan heittämällä. 

Tiesin myös, että jalkapallossa tyyli on tärkeää.

Debyyttimatsini meni oikein hienosti. Pelin aikana mietin ainoastaan muutamaa vähäpätöistä kysymystä kuten

- Miten otetaan pallo haltuun?

- Miten otetaan pallo pois vastustajalta?

- Miten palloa kuljetaan?

- Miten ammutaan liikkuvaa palloa?

Lopputuloksena oli syväjumi lonkankoukistajiin, sisäreisiin ja käsivarsiin. Yksi oma maali ja kaksi maalin edestä ohi vedettyä laukausta. Mutta kivaa oli. Seuraavat treenit ensi viikolla.

Tänään kokeilut jatkuivat. Vanhempieni vieressä Tampereella on luistelurata, joten ajattelin vähän harjoitella hokkareillani ensi viikon lätkätreenejä varten. Kokeilusta tulikin tunnin mittainen mahtava treeni. Paikoitellen jää oli huonoa, mutta ei haitannut yhtään. Mitä pidempään luistelin, sitä helpompaa se oli. Taisin löytää ensimmäisen talviurheilulajin, josta oikeasti tykkään! Hommauslistalle lisätään ehdottomasti retkiluistimet ja tulevaisuudessa haluan tehdä tästä talvisen harrastuksen. Niin kivaa!

Huomenna on pakko päästä luisteleen.

Ihan huippua!

Kävin muuten työmatkalla Uumajassa ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Wattbikeä. Polkutehot olivat todella surkeat, mutta yllättävät. Polkemisen suurin este on sittenkin tuo polvivamma. Jalka on voimantuotoltaan todella heikko ja se väsyy nopeasti. Polvi myös kipeytyy, kun poljetaan suuremmilla vastuksilla ja spurtteja on todella vaikea tehdä. Jalka ei vaan toimi. Mutta kaikesta huolimatta jalka on parempi kuin viime vuonna, joten posin kautta mennään. Hienoa on ollut, että polvi ei kipeydy luistelusta, ei jalkapallosta, vaikka osaan potkaista ainoastaan tällä huonolla jalalla. Huomion arvoista on myös, että ollessani vatsataudissa viime viikolla, tuli lepopäiviä putkeen viisi. Kuudentena päivänä polvi oli jo todella kipeä ja sitä särki istuessa, kävellessä ja jopa maatessa. Pari päivää treeniä ja jalka oli jälleen parempi. Uskokaa tai älkää, liike on paras lääke myös tuhoontuomituissa polvivammoissa.

Ha det så bra,

Miia  

 

Kun treenit ei mene putkeen.

Helmikuu on ollut aikamoinen kuukausi. Ensin Kahvakuula oli lähes viikon korkeassa kuumeessa ja öisin tuli valvottua. Sitten sain itse saman taudin. Sen jälkeen Mörököllille tehtiin rutiinileikkaus, josta päälle pätkähti pitkä sairausloma ja nostokielto. Tämä vaati itseltäni hieman enemmän osallistumista 4veen tarhakuljetuksiin, joka taas söi aamutreeneihin tarkoitetun ajan. Kun elämä jo kaikilla voitti, päälle tuli vatsatauti, jossa olin viisi päivää. Tauti on nyt voitettu, mutta kropan energiat ovat edelleen vähissä ja pienetkin ponnistukset väsyttävät.

Tässä kuussa väliin on jäänyt niin monta treeniä, että en ole jaksanut niitä edes laskea. Vielä joitakin kuukausia sitten olisin ollut henkisesti hermona. Miten käy huhtikuun Hampurin maratonin? Viimeisestä uintitreenistä on jo ihan liikaa aikaa? Miksi juuri, kun sain pyörätreenit toimimaan?

Tiedättekö mitä? Tällä kertaa mulle on ollut ihan se ja sama, kuinka monta treeniä on jäänyt väliin.

Viime aikona on tapahtunut paljon. Uutisia syövistä, vakavia sairauksia, kuolemantapauksia. Reilu viikko sitten olin vieressä, kun eloton 2-vuotias elvytettiin takaisin elämään. Toiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa läheistensä tai oman terveydensä puolesta. Ja minä muka stressaan jostain väliinjääneestä uintitreenistä, koska olo oli flunssainen?

Minkä takia haluaisin riskeerata oman terveyteni tai jaksamiseni? Minkä takia suorittaisin elämää päivästä toiseen, jos siihen ei ole fyysisiä tai henkisiä voimavaroja? En riskeeraa, en suorita - enää.

On aika sairastaa, on aika pitää huolta, on aika levätä.

Ja tiedättekö vielä mitä? Hampurin maraton menee hyvin. Juoksen sitten enkkani tai en, en ole yhtään sen parempi ihminen. Avainsana hauskanpito. Uimaan pääsen varmasti loppuviikosta ja pyörätreenit toimivat muutaman kerran jälkeen entisesti. Tämä oli ainoastaan yksi kuukausi elämästäni, joka ei mennyt treenien kannalta halutusti. Mutta hermoilemalla menetetystä treeniajasta tai kiristelemällä hampaita tulevista kisoista, en olisi saanut kuitenkaan tähän kuukauteen yhtään ylimääräistä treenikertaa. Pääasia, että meillä kaikilla on kaikki hyvin.

   

Mitä on tämä hiljaisuus?

Kiitän elämästäni päivittäin. Kiitän mahdollisuuksista, sattumista, kaikesta hyvästä ja välillä jopa kääntöpuolista, jotka antavat perspektiiviä elämän poluille. Välillä valintani ovat olleet huonoja, mutta sieltä on noustu. Hauraan hiljalleen. Osaa tehdyistä asioista kadun koko sydämestäni, mutta olen päässyt niistä jo eteenpäin. Opetellen elämää, askel askeleelta, itselleen anteeksiantaen. Joinakin päivinä askel on tavallista raskaampi, joskus kevyen kevyt, mutta suunta on aina sama. Katse tiiviisti horisontissa pyrin näkemään elämän matkana kohti seikkailuja, kokemuksia. Matkana, jota kuljetaan rakkaiden kanssa rinnakkain. Nauttien, aistien, rakastaen. Välillä tottakai riidellen, turhautuen. Joskus Västervikin ylle nousee mustaakin mustempia pilviä, salamat lyö maahan metrin railot ja jyrinä kuuluu naapuriin asti. Mutta silti tulee huominen.

Polkujuoksu vei minut metsään. Ensin se pelotti, sitten rauhoitti. Mitä enemmän näin, sitä enemmän kaipasin. Luonto otti tiukkaan otteeseensa. Jokainen tietää, että elämä on turhan raskasta, jos sitä elää kuin viimeistä päivää. Mutta jos ihminen ei tee asioita, jotka sytyttää mielen liekkeihin ja tuo mukanaan rajattoman intohimon, näkyy silmistä ainoastaan harmaata tuhkaa.

Seuraava juoksuseikkailu on suunnitteilla. Sisällä kytee, luonnon ote tiukkenee entisestään. Ennen reissasin levottomuuttani, nyt menen aistimaan rauhallisuutta. Tämäkin reissu piti tehdä tulevaisuudessa, sitten joskus, mutta miksi odottaa? Mitä tässä pitäisi odottaa?

Kirjassa on reitit ja yöpymispaikat valmiina.

Ilmestyi juuri, 

joten tiedot ovat ajankohtaisia.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou’ot muut.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk’ on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin 

ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

Eino Leino

 







 

Kohti tuhatta tarinaa.

Kuten tiedätte, minulta löytyy unelmia kasapäin. Jos joku on omaansa vailla, ota yhteyttä. Täältä liikenee muutama myös sinulle. Omalla vastuulla. Lupaan, ettet pety.

Koulussa pidin aina kuvaamataidosta. Mallista piirtäminen oli vaikeaa ja hedelmälautaseni banaanin lävisti lautasen ääriviivat. Työni olivat alkeellisia, mutta väriä riitti. Tavoitteena yleensä oli, että paperissa ei saa olla yhtään valkoista. Koko työ väritettiin aina kokonaan, jos tehtävänanto sen salli. Mutta kaikki muu näperrys oli sitten mun juttu! Erityisesti nautin savitöistä. Kävin jopa savityökerhossa ja savieläimiäni löytyy tänäkin päivänä vanhempieni kukkaruukuista (jos oot äiti ottanut ne pois, laita ne heti takaisin tai vie Sara Hildeniin). Olen pienestä pitäen rakastanut museoita. Mitä omituisempia juttuja - sitä parempi. Mieleni sopukoissa olen tuhat kertaa suunnitellut sanojen ja kuvien yhteistyötä. Ajatellut sen tapahtuvan sitten joskus.

Lukiossa oli aikoinaan muutama pakollinen kuvaamataidon kurssi. Kävin niitä yhdeksän. Suurin syy oli niiden helppous ja lukemisen vähyys. Osa syy oli, että nautin niistä. Siellä ei tarvinnut kuunnella, vaan sai tehdä itse. Suunnitella ja toteuttaa. Ja aina kannustettiin olemaan itsensä. Ei tarvinnut olla lahjakas tai miellyttämään ketään. Sai olla oma luova itsensä, omalla tavallaan. Ei ollut oikeaa tai väärää. Sama kuin juoksussa. Aloita, tee ja nauti lopputuloksesta. Ei ole väärää. Ei ole oikeaa. Matkusta ja ole perillä.

Yksi lukion kuvaamataidon kursseista oli valokuvaprojekti. Projektini nimi oli "Pidä Tampere puhtaana". Olin eräänä syksyisenä sunnuntai-aamuna kuvaamassa Tampereen katuja ennen siivousta. Otin kuvia oksennuksista, roskista ja tuhotöistä. Se oli mahtavaa. Diaesitys näytettiin juhlasalissa koko koululle. Opettaja oli sotkenut kuvieni järjestyksen vahingossa ja se ei ollut tarkoittamani. Harmitti. Esityksessä oli tarina, joka ei nyt tullut esille.

Järjestelmäkameran hankinta on ollut listalla vuosia. Ongelma on lähinnä ollut teknisten laitteiden kiinnostamattomuus. En pysty lukemaan käyttöohjeita, en tutkimaan teknisiä tietoja. Unelmoin, mutta en saa tehdyksi. Liikaa kaikkea uutta. Taas. Tutustun vasta nyt triathlonpyörääni, jonka ostin vuosi sitten. En vaan ole niitä ihmisiä, jotka pistävät heti tuulemaan, jos aikomuksen ja maalin välissä on käyttöohjeet tai teknistä diipadaapaa. Mutta sitten ystävältäni tuli viesti. Hän oli ostanut uuden kameran. Kysyi, olenko kiinnostunut vanhasta. Olen. Otan sen. Kiitos. Sain kameran, objektiivin, muistikortin, piuhan, pikaopetuksen ja jalustan. Kaikki viidessä minuutissa. Matka ja maali. Loistavaa.

Nyt mulla on vihdoin järjestelmäkamera. Älä kysy, en muista sen merkkiä. Tutkin sitä, ihmettelen sitä, kokeilen sitä. Pidän sitä hyvänä. En tiedä siitä yhtään mitään, mutta me ollaan jo hyvät kaverit. Tunnen, kuinka yksi hetki voi kertoa tuhat tarinaa. Olen niin tarvinnut tätä.

 

Vapaalla liidolla.

Viime kuukaudet olen treenannut tekemisen ilosta. En ole noudattanut treeniohjelmaa. En ole oikeastaan edes treenannut kovin tavoitteellisesti Hampurin huhtikuiselle maratonille. Olen pyrkinyt tekemään yhden kovan juoksun viikoittain sekä yhden 25km-30km lenkin. Muu treenaus on mennyt täysin tunteella. Olen juossut juoksukoululaisten kanssa, välillä nauttinut kavereiden seurasta Botniahallissa, välillä hölkötellyt pyöräilyn jälkeen, joskus juossut vaan, koska on tuntunut siltä.

Kaikki pyöräilyt olen tehnyt trainerilla kotona. Talvella on tullut katsottua Sillan kaksi ensimmäistä tuotantokautta, Orphan Blackin kolme tuotantokautta, Making a murder-sarja ja lukuisia komedioita. Omasta mielestäni en juuri ole polkenut, mutta itselläni on lupa katsoa Netflixiä ainoastaan polkiessa, joten kyllähän sitä on tuon listan perusteella näköjään tullut muutama tunti pyöritettyä. Pyörään olen saanut uutta tuntumaa myös käännellessäni ja väännellessäni ruuveja sekä yrittäen saada ajoasentoa mahdollisimman kivuttomaksi. Satulaa en vaan saa istumaan persuksiini, mutta en anna vielä periksi. Luotan siihen, että viimeistään asfaltille päästyäni takapuoleni on jo niin parkkiintunut, että sillä voisi istua vaikka tiiliskiven päällä.

Uimassa käyn, kun ehdin. Valmentajan kanssa parannetaan tekniikkaa, jotta saadaan enemmän voimaa vetoon. Välillä ehdin uimahallille kolmesti, välillä voi jäädä viikko väliin. Välillä tuntuu, että homma lähtee rullaan ihan fantastisen hienosti, välillä sitten on niitä päiviä. Juuri niitä. Te muut aloittelijat kyllä tiedätte. Silloin vaan noustaan nopeasti altaasta ja mietitään, kuinka jo ala-asteella suoritin uimakandidaatin. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

Viikot ovat siis välillä juoksupainoitteisia, välillä täynnä pyöräilyä ja välillä palelen uimahallissa tiiviimmin. En ole kokenut, että juuri nyt olen kykenevä tai edes halukas noudattamaan tarkkoja treeniohjelmia. En vaan halua ohjelmoida harjoitteluni sisältöä tarkemmin. Aluksi mietin, että tämä johtuu vuodenvaihteessa aloittamastani kokopäiväduunista. Työtä on nyt viikolla tuntimääräisesti enemmän, enkä voi suunnitella treeniaikataulujani kovin tarkkaan. Haastattelukeikkoja kun voi tulla nopeassakin aikataulussa. Sitten tajusin, että tämä on ainoastaan osasyy. Tärkein syy on, että näin on nyt hyvä. 

Kun ennen juoksin noin 8h/vko, nyt treenaan kolmea lajia keskimääräisesti 12h/vko. Jo kuukausitasolla harjoittelumäärä on lähes 16h enemmän kuin vain juostessani. Viime vuonna tämä tuntui välillä raskaalta, mutta nykyään suhteellisen helpolta. Viikolla teen, mitä ehdin. En pakota. Jos olen joutunut heräämään yöllä monesti tai tunnen itseni väsyneeksi, treenaan sen ehdoilla tai lepään. En stressaa väliinjääneistä treeneistä, en treenaa koska pitää. Perhe, työ, uni ja treeni kulkevat hienossa sovussa keskenään. Viikonloppuisin treenaan enemmän, jos tilanne sallii ja yleensä se sallii. Pyörän ollessa keskellä olohuonetta pääsen silti seuraamaan sivusilmällä perheen arkea, käymään välillä pyyhkimässä nuorimmaisen pyllyn tai vapauttamassa legokypärän sisään jumittuneen muovisen pään. Kieltämättä pitkiin, yli kolmituntisiin treeneihin, joutuu ajankohtaa jo hieman järjestämään. Yöunista ei treeniaikaa oteta minuuttiakaan.         

Tiedän, että ohjelmoidulla harjoittelulla saisin itsestäni enemmän irti. Olen kuitenkin ollut sen verran kauan liikunta-alalla, että tunnen itseni hyvin ja treenaukseni on hyvissä kantimissa "vapaasta liidostani" huolimatta. Näkymätön treeniohjelmani pitää huolen siitä, että palautumista on tarpeeksi ja kovat treenit muodostavat vähemmistön treeniviikosta. Enemmän pystyisi tottakai tekemään, ja varmasti fiksummin, mutta tiedän olevani jo nyt paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Tekniikat kehittyy. Se riittää. Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että ensi syksynä on uudet, kunnianhimoisemmat suunnitelmat. Silloin olen tottunut uusien työtehtävien tuomaan rytmiin, 12h treeniviikot ovat peruskauraa ja Kahvakuula on jälleen vuoden vanhempi.  Toivottavasti olen saanut jo pyöräilystä oppilaan natsan ja uinnissa alikessun tuplanatsat. Tätä armeijaa ei kyllä jätetä vuoteen, vaan pyrkimys on edetä aina kenraali Kahilaksi asti. 

Rauhassa, maltilla ja rakkaudella. Pysäkki kerrallaan. 

Hyvää ystävänpäivää ihanat,

Miia