Suhteellista.

Eilen Vaasassa paistoi aurinko ja ilmassa oli vihdoinkin kevään tuntua. Ohjelmassa oli 30km pitkä lenkki. Onhan se pitkä matka, kun juoksee kolme tuntia, mutta Vaasasta on pitkä matka mihin tahansa. Aika ja matka on suhteellista. Flunssan jälkeinen 10km tuntuu todella pitkältä matkalta juosta. Maratonin jälkeen ensimmäinen pitkä lenkki 20km ei taas tunnu missään. Sen pituushan on vaan 20km. Siihen menee vaan 2 tuntia.

Viime viikolla tuli juostua 70km. Tuntuu lihaksissa, tuntuu todellakin jaloissa. Fyysisesti viikko oli rankka, vaikka henkisesti tuntuu hyvältä. Miksi ihmeessä sitä haluaa repiä ja raastaa itseään? Puolustella läheisilleen, tutuilleen ja tuntemattomille valintojaan? Miksi urheilla kuin wannabe-juoksija, uhrata juoksulle vapaa-aikansa ja lähes kaiken ylimääräisen energiansa?

Se tunne, kun laitan juoksulenkkarit eteisessä jalkaan. Lenkkarit tuntuvat hyvältä jalassa, ne on osa alastonta itseäni. Ne ensimmäiset juoksuaskeleet, kun lähden kotipihasta. En edes tunne asfalttia lenkkareiden alla. Askel on niin kevyt, tunnen lentäväni ilmassa. Kasvoilleni puhaltaa tunne vapaudesta, kannan hetken vastuuta ainoastaan itsestäni. Ei velvoitteita. Ainoastaan tämä hetki, joka kuljettaa minua eteenpäin.

Puhumattakaan siitä tunteesta, kun väsyn. En jaksa enää, mutta painan silti eteenpäin. Painan eteenpäin treeneissä, kisoissa, pimeässä Gerbyssä yksin kymmeneltä illalla tai keskellä päivää puolimaratonilla Tampereen keskustassa. Painan, jaksan, psyykkaan, haluan luovuttaa ja jaksan silti jatkaa. Se tunne, kun tulen lenkiltä kotipihaan tai kilpailussa maaliin. Kuvitelkaa onnistumisen tunnetta, jonka voit kokea yhä uudestaan lähes joka päivä.

Onnistuuko lenkit siis joka kerta? Olenko joka kerta tyytyväinen?   
Ei onnistu ja en ole aina tyytyväinen. Silti tunnen itseni voittajaksi päivittäin.

Minä nimittäin lähdin lenkille.