Tukossa kuin pikkukaupan pullonpalautusautomaatti.

Olo on edelleen epätodellinen. Viime perjantain maraton tuntuu unelta. Jollakin tavalla en edes muista juosseeni sitä. Siirryin suoraan maraton-tunnelmista tekemään lopputyötäni Tampereelle. Istuin intensiivisesti kolme päivää eli koko pääsiäisen tietokoneen edessä. Kirjoitin, hajoilin, söin, moikkasin välillä Kahvakuulaa, kirjoitin, hajoilin, söin vielä vähän ja moikkasin välillä Kahvakuulaa. Tätä kolme pitkää ja raskasta päivää. Toisille ei varmaan kolme päivää tietokoneen ääressä ole mitään, mutta minulle se on ikuisuus. Varsinkin, kun aurinko paistoi ja kevät teki tuloaan Tampereelle. Mutta vihdoinkin näyttää siltä, että valmistuisin kulttuurituottajaksi kesäkuussa ja saisin vapauttaa pääni kovalevyltä suuren osan muihin mielenkiintoisiin projekteihin.

En siis ole juhlistanut henkisesti enkä fyysisesti uutta ennätystäni millään. En ole ehtinyt edes maistella sitä, eivätkä pikku-ukot ole vielä tanssineet piirileikkejä sisälläni. Olen ollut aivan liian väsynyt ja aivan liian tukossa. Ilokseni pystyin tänään ensimmäisen kerran venyttämään pakaraani niin, että venytys oikeasti tuntui siellä pakarassa. Silti olen edelleen tukossa kuin pikkukaupan pullonpalautusautomaatti.

 Kedon kaunein kukkanen maratonin jälkeen, 

kun on istunut sisällä kolme päivää tehden lopputyötään.

Ja nukkunut 5h/yö.

Ja syönyt joku seiskytkolme pääsiäismunaa.
Hehkeetä.

Tänään Radio Vaasan studiossa taas jumpataan. Keppi heiluu Fustran tahtiin tasapainolaudalla, koska tämä kroppa on nyt pakko saada auki. Lauantaina on nimittäin Janne Holmenin treenileiri Norrvallassa ja Janne pääsee juoksemaan kanssani. Eihän häneltä tätä kevään kohokohtaa voi riistää.