Mustasaaren pääsiäismaraton.

Pitkäperjantai alkoi aikaisin. Aivan liian aikaisin, mutta en saanut nukuttua. Kroppa on viime kuukausina tottunut heräämään jo kuuden jälkeen, joten kiitin itseäni niistä seitsemästä nukutusta tunnista ja menin keittiöön syömään aamupalaa muun perheen vielä nukkuessa. Pari leipää, rahkaa, urheilujuomaa. Olo oli hieman tukkoinen ja pohkeet olivat raskaat (en päässytkään hierojalle keskiviikkona). Koko ajan päässäni jyskytti ajatus, että ehkä tämä ex tempore pääsiäismaraton ei olekaan se "maailman paras idea".

Pakkaisin tavaroita, vein koiran ulos, leikkasin varpaankynnet, pistin vaseliinia sinne sun tänne, sykemittari käteen ja pillerit taskuun. Tällä kertaa olin varustautunut kaikkeen. Viime maratonilla Las Palmasissa 2kk sitten matka meinasi päättyä jalkakramppeihin, joten nyt piti tehdä jotain toisin. En kuitenkaan ollut henkisesti valmistautunut matkaan. Aina ennen olen psyykannut itseäni päiviä kisaan, fiilistellyt, valmistautunut. Nyt en ollut tehnyt muuta kuin tankannut kolme päivää ja käynyt apteekissa. Ja edelleen takaraivossa jyskytti, että ehkä tämä ei olekaan " maailman paras idea".

En nimittäin ollut kertonut Mörököllille osallistumisestani maratonille. Tässä on ollut hieman vaivoja kropan kanssa ja Mörökölli olisi halunnut suojella minua itseltäni. Mutta minä halusin juosta. Las Palmasista jäi hampaankoloon jonkin verran. Ei vaan, hampaankoloon jäi vähintään kokonainen kanankoipi nahkoineen. En voi väittää, että minua ei olisi pelottanut. Pelotti ja paljon. Kestääkö kroppa? Jos annan ahneudelleni vallan ja pilaan tulevan juoksukauden ennen kuin se on edes kunnolla alkanut? Vedetäänkö taas tunteella ja annetaan muiden käyttää järkeä? Mutta minä halusin juosta. Halusin voittaa itseni. Halusin. Tiesin, että pystyn.

Kisapaikalla aurinko paistoi ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Osallistujia ei ollut montaa. Suurin osa juoksi yhden kierroksen eli 14km. Muutama ajatteli juosta kaksi kierrosta eli 28km ja kymmenkunta maratoonaria aikoi juosta kaikki kolme kierrosta. Reitti kulkisi Jungsundin urheilukentältä Raippaluodon sillan alle ja samaa reittiä takaisin. En ollut vieläkään sisäistänyt, että juoksisin maratonin. Ei tuntunut yhtään päivältä, jolloin voisi ylipäätänsä juosta maratonin.

Viisi minuuttia lähtöön. Laitoin Lumian kuulokkeet korviin ja radion päälle. Lämpötila oli nollassa. Suusta tuli huurua hengittäessä. Lähtölaukaus kajahti. Olin päättänyt juosta tasaisia kilometrejä 11.5km/h niin kauan kuin jaksan.

2km: Juoksu tuntui tukkoiselta. Välillä piti ihan oikeasti tehdä töitä, että vauhti pysyi 11.5km/h. Ihmisiä näkyi edessä, jotkut juoksivat lujaa ohitseni. Päätin nauttia matkasta, en miettiä lopputulosta. Väläytin auringolle hymyn ja päätin rakastaa jokaista askelta.

5km: Ihailin merta, josta puhalsi välillä kova tuuli. Säätiedotus lupaili 2-3m/s. Se taisi olla Vaasan keskustassa, tuskin Raippaluodossa.

7km: Kääntöpaikka. Tukkoista, tukkoista. Suurin osa reitistä oli asfalttia, mutta paikoittain oli jäätä, loskaa, vettä, kuraa. Ei haitannut. Tuijotin kelloani, jotta pysyisin tavoittessani. Nopeuteni vaihteli suuresti. Jäin näköjään välillä nauttimaan liiaksi.

14km: Ensimmäinen kierros juostu. Vastaani oli tullut vasta kourallinen ihmisiä, joten suurin osa edellä olijoistani oli jo jäänyt maaliin 14km jälkeen. Tein yhden poikkeuksen. Pysähdyin juomaan. Juoma meni paidan rinnuksen sijaan suuhun. Hyvä idea!

18km: Katsoin kelloa. Tajusin, että olin juossut jo 1,5h. Olipas aika mennyt nopeasti!

23,2km: Unohdin katsoa kelloani puolimatkassa. Yritin jälleen laskea mahdollista loppuaikaani tietyillä nopeuksilla, en osannut ja päätin lopettaa itseni kiusaamisen. Näen sitten loppuaikani maalissa. Tietäisitte vaan, minkälaisia laskutoimituksia yritän suorittaa kisoissa! Siis yritän.

25km: Pohkeisiin sattuu. Nilkat jäykistyy. Jalkapohjaan sattuu. Asfaltilla on paljon kiviä, jalkapohjan PF ei tykkää. Otan magnessiumia.

28km: Tulen toisen kerran kääntöpaikalle. Vastaani on tullut vasta kolme maratoonaria. Kaikki muut ovat siis jo lopettaneet juoksemisen. Nyt on enää ne maratoonarit jäljellä, jotka tulivat jo vastaan ja he, jotka ovat takanani. Olen juossut käytännössä yksin 28km, joten enköhän jaksa yksin vielä loputkin. Tästä hommasta on pakko tykätä. Juomapisteellä nainen hymyilee ja kysyy mitä otan. Kipoissa on rusinoita, banaania, suolakurkkuja. Pöydällä on kertakäyttömukeja ja kannussa vettä. Kaadan ITSE kannusta vettä mukiin ja tulee ihan picnic-olo. Alkaa naurattamaan. Tässä sitä ollaan olevinaan kovaakin maratoonaria ja tässä sitä vaan seistään. Mikäs kiire tässä on! Tulen paremmalle tuulelle, nauru tekee hyvää ja pinkaisen taas vauhtiin jo tutulla Harri Kirvesniemimäisellä vinolla olemuksellani sekä jäykkine nilkkoineni.

30km: En voi sanoa juoksun olevan helppoa. Jalkapohjaan sattuu. Vatsassa hölskyy koko ajan pahemmin. Hölskyntä on tuttua jo aikaisemmilta pitkiltä lenkeiltä ja viime maratonilta. Jostain syystä neste ei imeydy. Päätän vaan jatkaa ja odottaa viimeisen kymmenen kilometrin alkua. Silloin osaan laskea loppuajan. Mulla on nimittäin systeemi.

32,2km: Nyt pystyn laskemaan, että jos juoksen vähintään 10km/h viimeiset 10km, on aikani näköjään 3.47. Se on sama kuin ennätykseni. Juoksen kuitenkin koko ajan hieman lujempaa, joten olen positiivinen ennätyksen suhteen. Tiedän kyllä viime maratonilta, että mitä tahansa voi tapahtua. Viimeksi romahdin totaalisesti juuri tässä kohdassa.

35km: Vatsassani on outo olo ja en pysty vetämään vatsaa sisään. Kevennän oloani vapauttamalla ilmaa kauniiseen saaristolaisatmosfääriin (voiko tätä sanoa kauniimmin). Se helpottaa hetkeksi. Kohta kuitenkin tuntuu, että jotain muutakin kuin ilmaa voi vapautua juoksutrikoisiini minä hetkenä hyvänsä. Ja sitä voi vapautua paljon. Hetkenä minä hyvänsä. Paljon. On siis päätöksien aika. Pidän itselleni puhuttelun tavoitteiden tärkeydestä ja naisellisuudesta. Päätän tulostavoitteen voittavan naisellisuuden ja jatkan matkaa pysähtymättä. Vaikka housuihini tulisi pääsiäisyllätys, jatkan matkaa kohti maalia. Pysähtymättä. Ensin tulos, sitten vasta hoidetaan yllätykset.

37km: Olo on todella huono. Oksettaa, oksettaa, oksettaa. Pakko hiljentää vauhtia. En halua alkaa oksentamaan. En uskalla juoda enää.

39km: Olo on hirveä. Oksettaa ja pyörryttää. Mutta. Tiedän pääseväni maaliin, tiedän tekeväni hienon juoksun, tiedän tekeväni taktisesti hienon juoksun ja tiedän, että saadessani treenata terveenä, pystyn vielä paljon parempaan. Viimeiset kilometrit menee vain todella hitaasti.

42,2km: Kourallinen ihmisiä vastaanottaa minut maalissa. Taputan käsiäni yhteen ja huudan "hyvä minä, hyvä tyttö". Istun huoltorakennuksen portaille ja hymyilen auringolle. Tämän takia sitä raastaa itsensä vereslihalle, tämän takia sitä herää aamuisin juoksemaan kuuden jälkeen, tämän takia sitä haluaa omistaa koko elämänsä juoksemiselle.

Viiden minuutin kuluttua istun autooni ja ajan kotiin. Matkalla radiosta tulee J. Karjalaisen Meripihkahuone. Parasta.
          
Hupsista! Loppuaika unohtui. Se oli 3.42 ja risat.