Mitä tekisit, jos et juoksisi?

Otsikon kysymys esitettiin minulle eilen eräässä keskustelussa, jossa jaoin intohimoani juoksua kohtaan. Käytän kuitenkin suuren osan ajastani juoksemiseen, sen ajatteluun, siitä puhumiseen ja siitä kirjoittamiseen. Laitoin kysymyksen aivojeni odotus-osioon ja otin sen sieltä esille vasta tänä aamuna. Pohdin vastausta esitettyyn kysymykseen aamuisella lenkilläni samalla, kun ihailin kymmenen kilometrin ajan pakkasessa kimmeltäviä puita, joiden oksien välistä kuulsivat kauneimmista kauneimmat auringonsäteet.

Lapsena käytin yllättävän paljon aivokapasiteettiani yliluonnollisten asioiden pohtimiseen. Pohdin sitä, miten suhtautuisin, jos näkisin jotakin epätavallista. Pystyisinkö ottamaan sen vastaan, kieltäisinkö tapahtuneen ja muuttaisiko se kaiken. Mietin lentäviä lohikäärmeitä, keijuja ja aikamatkailua. Jos vaikka heräisin 1600-luvun Irlannissa tai Afrikassa. Kun muut lapset pitkästyivät pitkillä bussimatkoilla, olin omassa pienessä mielikuvitusmaailmassani. Edelleen aikuisenakin pystyn helposti jumiutumaan ajatuksiini ja suoraan sanottuna ei nuo aiheet ole lapsuudesta juuri vaihtuneet. 

Mitä siis tekisin, jos en juoksisi?

En keksinyt kysymykseen vastausta lenkin aikana, koska Mörököllin lisäksi mikään muu asia ei ole ikinä herättänyt niin paljon intohimoa sisälläni kuin juokseminen (oli pakko mainita Kölli, että ei tule sanomista). Sen kuitenkin tiedän, että kyllä minä intohimoni löytäisin. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia asioita, joihin haluan sukeltaa pää edellä kuin vaahtokarkkimereen. Ja kävi miten kävi, minulla on aina mielikuvitukseni, joka saa minut hymyilemään keskellä ruuhkaista risteystä ja nauramaan ääneen kuin hengästynyt aasi.

Mitä siis tekisin, jos en juoksisi?

Seuraava kysymys.