Tänään lähdettiin Laihialle kyläilemään, joten päätin yhdistää lenkkeilyn menomatkaan ja nauttia raittiista ulkoilmasta. Kotipihassa vaan hieman pelotti, kun en vieläkään omista talvijuoksulenkkareita. Minulla ei myöskään ollut aavistustakaan, missä kunnossa Vaasa-Laihia välin kävelytie oli.
Hyppäsin kyydistä ennen Rutoa olevalla levähdyspaikalla. Ulkona oli -8c ja näytti tuuliselta. Kävelin tien toiselle puolelle ja en voinut uskoa silmiäni.
Asfalttia. Paljon ikävöimääni asfalttia piiiiiitkä matka.
Otin ensimmäiset juoksuaskeleet ja voi että, kun tuntui hyvältä. Ajattelin, että nyt rullaan nautinnolla koko matkan Laihialle fiilistelen kevättä. Noin kymmenen askeleen jälkeen huomasin olleeni ihan hakoteillä.
Tasainen Pohjanmaa on kiva juosta. Tasaisuus on myös mahtava juttu, kun pelloilta puhaltaa jäätävä tuuli 10m/s. Silloin ei ole yhtään kylmä. Viima ei jähmetä kasvoja, eikä tunge villatumppujen läpi.
Viiden minuutin kuluttua olin valmis soittamaan Mörököllille, että tulisi hakemaan mut pois. Mutta en soittanut, en kehdannut. Mun oli niin kylmä. Se viima tuli ihon läpi jäädyttäen luut ja sisäelimet. Suustani tuli ääneen ilkeitä sanoja ja samalla ymmärsin, mitä tunnetta Tove Jansson tarkoitti jäätävän Mörön ilmestyessä Muumilaaksoon keskellä talvea.
Kolmen kilometrin kohdalla kroppa alkoi vihdoinkin osoittamaan lämpenemisen merkkejä ja pystyin hieman kiihdyttämään vauhtia. Peruskymppi meni aikaan 55min. ja perillä oli ruokana lohta.
Tänään meillä on Köllin kanssa tiedossa joka tytön haaveilema romanttinen ilta. Ensin mennään saunaan ja sitten suunnitellaan mun kevään juoksuohjelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti