Sinä pieni tyttö.

Kyyneleet valuu poskilleni, kun luen netistä tämän päivän uutisia. Tänään alkoi oikeudenkäynti, jossa 8-vuotiaan Eerikan isä ja äitipuoli on syytettynä Eerikan julmasta murhasta viime äitienpäivänä. Tunnen vihaa, halveksuntaa, huudan oikeudenmukaisuutta. Mutta sisälläni tunnen valtavaa ahdistusta ja surua. Epätoivoa tuon pienen tytön puolesta. Kuinka tuo pieni tyttö varmasti pelkäsi. Kuinka hän päivästä toiseen joutui elämään maanpäällisessä helvetissä. Ne ihmiset, joihin pitäisi pystyä eniten luottamaan ja joilta pitäisi saada turvaa koko elämänsä ajan, pettivät tuon pienen tytön.

Eerika pääsi lapsuutensa puoliväliin. Kukaan ei pitänyt tuota tyttöä niin tärkeänä, että olisi suojellut häntä väliinpitämättömiltä, julmilta aikuisilta. Sydämeeni sattuu. Kunpa saisin halata tuota pientä tyttöä ja kuiskata hänen korvaansa suojelevani häntä ikuisesti kaikelta pahalta.

On päiviä, jolloin on vaikeaa olla positiivinen. Päiviä, jolloin pahuus vyöryy ylitseni ja jättää kynsiensä jäljet sydämeeni. Kuitenkin paras aseemme väliinpitämättömyyttä vastaan on välittää entistä enemmän, vihaa vastaan rakastaa entistä enemmän ja julmuutta vastaan kohdella kaikkia lähimmäisiämme kunnioittavasti ikään, alkuperään, uskontoon, kulttuuriin, sukupuoleen tai elämänkatsomukseen katsomatta.

Sä tiedät reitin taivaanrantaan
sä naurat valoa maailmaan
sä piirrät tuulen koukeroita
sun huoneen ikkunaan
Sä keräät ilon sirpaleita
pisaroita auringon
Sul on pantteriaskissa taivas tammikuun

Mä luulen et sulla on enkelinsilmät
ja paremmin kuin muut
näät kesäkuun merensiniset tuulet
kirkkaammin kuin muut
värit varsinkin
Mä luulen että nuo on silmät enkelin
ne näkee taivaan tarkemmin

 Johanna Kurkela: Valoihminen