Midnight Sun Trail Ultra 55Km.

Saavuimme bussilla Pallakseen reilu tunti ennen lähtölaukausta. Reitti etenisi Pallaksesta Hettaan ja matkaa kertyisi noin 55km. En ollut nukkunut yöllä juuri yhtään. Lähes koko yön ja aamupäivän ajan seurasin nettiseurannasta edellisyönä matkaan lähteneiden 125km:n ultrajuoksijoiden etenemistä. Tuttujen juoksijoiden gps-pallukoita oli fantastista seurata ja samalla se nosti omaa kisafiilistä. Kavereiden puolesta jännittäminen piti myös oman jännityksen aisoissa.

Pallaksella tuttuja oli useita. Mitä enemmän kierrät kilpailuja, sitä enemmän kanssakilpailija tulevat tutuiksi. Yhteishenki on mahtava. Matka on kaikille sama, kaikki ovat aloittaneet harrastuksensa jostakin ja jokainen kilpailee ensisijaisesti itseään vastaan. Mitä pidempi matka, sitä tärähtäneempi tapaus pitää ehdottomasti paikkansa.

Matiksen kanssa lähdössä. 

Tästä löydät Matiaksen raportin:

http://matskutreenaa.blogspot.com.tr/2014/07/nuts-midnight-sun-trail-ultra.html?spref=fb 

Juoksututtuni Anssi oli patikoinut Pallas-Hetta reitin läpi aiemmin viikolla, joten häneltä kuulin totuuksia reitin profiilista. Vedin siitä omat johtopäätökseni ja tein leikkisän kisataktiikan: 25km rauhassa ja sitten urku auki. Noin järkevän suunnitelman on vaan pakko toimia.

LÄHTÖ:

Tiedossa oli, että matka alkaa kovalla nousulla Pallastunturille. Nousua oli luvassa muutama kilometri. Itselleni alut ovat aina myrkkyä. Syke nousee, olo on epämukava ja henkinen kantti on koetuksella. Tiesin etukäteen, että tämä olisi yksi kovempia startteja ikinä. Ylämäki voisi viedä mukanaan tai vaihtoehtoisesti tiedostaisin tilanteen ja ottaisin rauhassa. Torvi törähti ja porukka ampaisi matkaan. Tavoite oli kävellä ylämäet, juosta tasaiset. Lähdin matkaan Matiaksen kanssa. Matiaksen, joka ruokkii ultrajuoksuhullutustani olemalla itsekin yllytyshullu.

1KM:

Kilometri nousun jälkeen syke oli liian korkea, olin todella hengästynyt. Vauhti oli kuitenkin suhteellisen hidas ja monet menivät nopeampaa ohitse. Jalat tuntuivat hyviltä. ne jaksoivat kiivetä. Ei ongelmia. Lihakset olivat hereillä, joten jatkoin nousua tuijottaen tiukasti eteenpäin. Tunturin laki läheni metri metriltä ja odotin jo tulevaa alamäkeä. Se tulisi näyttämään juoksun suunnan.

2KM:

Matias katoaa horisonttiin. En pysy ryhmän mukana, joten pitäydyn suosiolla omassa temmossani. Ihmisiä menee ohitse, en välitä. Katselen ympärilleni, katselen tätä hienoa maisemaa. Aina välillä liikutun. Matka tänne on ollut pidempi kuin moni tietää. Rotkon reunalta on noustu, selkä suoristettu entistä suoremmaksi ja itsetunto rakennettu nollasta vähän turhankin suureksi. Juoksun ansiosta olen opetellut jälleen nauttimaan elämästä. Juoksu ei ole ainoastaan fyysinen suoritus. Se on muistutus, muistutus toivosta. Aina on toivoa. Elämän voi rakentaa uudestaan. Nämä Pallaksen tunturit ovat pikkumäkiä. Olenhan kiivennyt takaisin elämään.

3KM:

Pallastunturin laella olen hengästynyt ja hieman epätietoinen kunnostani. Oliko tämä rankka alku vai normaali hidas lämpeneminen? Seuraava alamäki sen näyttäisi. Lähden laskettelemaan kivikkoista mäkeä alaspäin. Keskityn ainoastaan siihen, että joka askel vie eteenpäin. En hae turvallisinta askelta kivikkoon. Luotan siihen, että osaan juosta epätasaisella alustalla. Eteenpäin, askeleet ainoastaan eteenpäin. Pieni nivusvammani voi myös äityä sivuaskeleista, joten askeleet ainoastaan eteenpäin. Hoen tätä itselleni mantran lailla.

5KM:

Alun huoleni oli turha. Juoksu kulkee, olo on hyvä, mutta juoksen edelleen säästöliekillä. Luotan siihen, että osaan kuunnella itseäni. Karhunkierroksella etenin viimeiset 20km lumihangessa täysin uupuneena. Kunhan selviän viimeiselle 10km:n tiepätkälle, on maaliinpääsy varmaa. Siis jos en telo itseäni.

10KM:

Nautiskelen matkasta, kaikki on hyvin. Olen tehnyt selkeän tankkaussuunnitelman. Koska syksyn päätavoite on Vaarojen Ultra 86km, minun on tiedettävä enemmän sietokyvystäni nesteen ja urheilugeelien suhteen. Teen joka tunti saman kuvion kellon mukaan:

Tasalta: Geeli ja vettä.
20 yli: Vettä.
Puolelta: 4 geelikarkkia ja vettä.
40 yli: Vettä.

Juon siis neljästi tunnissa ja syön kahdesti tunnissa. Suolatabletteja olin ottanut matkaan 3kpl ja päätin ottaa ne 10km:n välein.

Kympissä näen jälleen Matiaksen selän, mutta hän katoaa pian horisonttiin, joten jatkan matkaa yksin. Aina välillä näen jonkun juoksijan ja vaihdamme muutaman sanan. Lupasin itselleni etukäteen, että vältän höpöttämistä matkan aikana. Se nimittäin vie liikaa energiaa, koska voin helposti rupatella tunnin putkeen.

12KM - 20KM:

Välillä reitillä on metsäpätkää ja olen hieman epävarma reitistä. Onnekseni edelläni on nainen, joka kantaa karttaa. Kuulin myös sivukorvalla hänen olevan suunnistaja, joten en päästä häntä silmistäni. Välillä hänen selkänsä katoaa metsän siimekseen, mutta sinnittelen päättäväisenä perässä. Neste alkaa loppua, joten odottelen jo kovasti ensimmäistä huoltopistettä.

23KM Hannukurun huoltopiste:

Huoltopisteellä on paljon juoksijoita. Alun perin suunnitelmaani kuului kunnon huolto eli syöminen ja juomapullojen täyttö. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, että maailmassa voi olla samanaikaisesti noin paljon hyttysiä yhdessä paikassa. Minä en juuri inisevistä itikoista pidä, joten täytän ainoastaan juomapullot ja jatkan matkaa. Jopa Räikkösen varikkomiehet olisivat olleet kateellisia nopeudelleni. Pyydän kanssajuoksijoilta anteeksi kiljumistani.

24KM:

Näen jälleen Matiaksen ja muutaman muun juoksijan. Kivaa! On mahtavaa taivaltaa matkaa tutun ihmisen kanssa. Tässä kohtaa reitti on myös juostavaa, lähes tasaista polkua, joten juoksemme erittäin reippaasti. Kilometriajat ovat nopeita ja matkaa etenee vauhdilla. Pian huomaan, että energiaa riittää, joten karkaan omille teilleni.

25KM - 35KM:

Elämäni parasta juoksua. Tankkaus toimii, alun rauhallisuus toimi, kaikki toimii. Rullailen eteenpäin nauttien, ei kipuja, ei mitään ongelmia. Juoksen loivat ylämäet ja selkiä tulee urakalla vastaan. Tämä on jotain aivan uutta minulle. Yleensä lähden liian lujaa ja se on mun selkä, jonka muut tavoittavat jossakin vaiheessa. Vaikka kilpailen aina ensisijaisesti itseäni vastaan, on se ärsyttävää, kun porukka lappaa ohitse. Jossain vaiheessa Samba Trail Running Clubin Niko huikkaa minun olevan 7. nainen. Naurahdan ja vastaan sen olevan ihan vahinko. Kuinka voin olla? Minähän olen vain tällainen kestävyysurheilija-aloittelija. Saan kuitenkin tiedosta entistä enemmän voimaa ja jatkan kohti viimeistä nousua.

37KM:

Edessä on nousu Pyhäkerolle. Tiesin etukäteen, että se on pitkä. Luulet kuulemma näkeväsi huipun, mutta se ei olekaan vielä huippu. Päätän eteneväni metrin kerrallaan. Mäki on loppu sitten, kun mäki on loppu. Yksinkertaista. En luule mitään, en odota mitään. Kävelen jyrkät, hilppasen rauhallisesti tasaisemmat kohdat. Pidän kuitenkin tahdin rauhallisena, en hötkyile. Nyt ollaan jo niin voitonpuolella. Ei ole varaa mokata koko juoksua. Kunhan selviän viimeiselle kympille, kunhan vaan selviän sinne.

40KM:

Alamäki alkoi! Oon niin voittaja! Tästä eteenpäin on ainoastaan alamäkeä ja se viimeinen tasainen pätkä. Jihuu! Mutta. Paskanpaska. Jalat ovat jäykät kuin jääpuikot. Jassoo. Damndamndamn. No, tällä mennään, ei ole vaihtoehtoa. Juoksen alamäkeä tönköillä jaloilla. Jokainen askel hakkaa vaimentamatta suoraan alaselkään. Kipu on hirveä. Hermo vetää välillä tunnon vasemmasta jalasta ja jalka lähtee alta. Yritän miettiä muita juttuja, keskittyä maisemiin ja fiilistelyyn. Olen silti tyytyväinen. Ensimmäisellä maratonilla jalat menivät jäykiksi 20km:n jälkeen. Seuraavalla maratonilla ne kestivät hieman pidempään ja sitä seuraavalla vielä pidempään. Joulukuisella asfalttimaratonilla jäykkyys tuli 35km:n kohdalla ja nyt vasta 40km:n kohdalla, vaikka takana oli kovia nousuja. Kroppa alkaa näköjään tottua, mahtavaa.

43KM Pyhäkeron päivätupa:

Viimeinen huoltopiste. Tunnen itseni hyvävoimaiseksi. Täytän pulloni ja lähden juoksemaan metsäautotietä. Ultran viimeinen pätkä on ensin hiekkatietä ja viimeiset kolme kilometriä asfalttia. Tämän minä osaan! Varmasti osaan! Juoksen 50 metriä hiekalla ja tuuletus vaihtuu pettymykseen. Jalat ovat ihan poikki. Samalla Samban Ali pyyhältää hirmuista vauhtia ohitseni. En pysty millään vastaamaan Alin vauhtiin, joten en edes yritä hänen peräänsä. Nylkytän matalalla askeleella eteenpäin tietäen, että matka loppuu joskus. Yhtäkkiä perästäni tulee Hopian Anna, joka oli juossut harhaan. Tuon pummin aikana olin päässyt hänen edellensä. Ali sai mennä, koska on hyvä tyyppi. Anna sai mennä, koska hänen paikkansa on edelläni. Mutta yksikään muu tyyppi ei mene enää ohitseni. Karhunkierros ei saa toistua. Se on mun vuoroni ohittaa muita. Kiihdytän vauhtia, mutta jalat ei valitettavasti reagoi uhooni.

49KM:

Saavutan Korttisen Antin, joka lähti matkaan 125km aikaisemmin. Kunnioitettava suoritus. Antista näkee, että matka on ollut pitkä, mutta silti saan häneltä hymyn. Saan siitä tarvittavan motivaation ja laitan loppuvaihteen päälle. Se vaihde ei ole kummoinen, mutta ainakin pakkia parempi.

VIIMEISET KILOMETRIT:

Tuijotan matkamittaria koko ajan. Metrit ei etene. Sovin itseni kanssa, että vasta seuraavalla bussipysäkillä saan katsoa seuraavan kerran mittaria. Vilkuilen taakseni. Yksikään ei enää mene ohitseni, ettäs tiedätte. Maali lähenee hitaasti, mutta sen tietää olevan siellä. Kiroan opastetaulua, joka  näyttää matkan maaliin 100 metriä enemmän kuin kelloni sanoo. Henkisesti se on perhanan pitkä matka - se sata metriä. Nainen huutaa tien sivusta tsempit ja taputtaa. Kiitän häntä ja saan viimeisiin metreihin valtavat voimat. Kiihdytän. Yhtäkkiä jalat ovat hyväkuntoiset, reippaat. Vuoristokello kalkattaa ja ylitän maalilinjan. Se tunne on parasta.

Aikani oli 6h 19min. Sijoitukseni oli naisten sarjassa 7. Kaikki juoksijat (miehet ja naiset) mukaanluettuina olin 23/143. Se on hyvin. Se on todella hyvin. Ehkä en enää ole se aloitteleva kestävyysjuoksija. Ehkä voin jo vaatia itseltäni enemmän. Ehkä uskallan haastaa itseäni vielä enemmän. Ehkä jo heti huomenna. Alkaa pahasti kuulostamaan siltä, että on uuden haasteen paikka.

Kuka on mukana?