Mitä on tämä hiljaisuus?

Kiitän elämästäni päivittäin. Kiitän mahdollisuuksista, sattumista, kaikesta hyvästä ja välillä jopa kääntöpuolista, jotka antavat perspektiiviä elämän poluille. Välillä valintani ovat olleet huonoja, mutta sieltä on noustu. Hauraan hiljalleen. Osaa tehdyistä asioista kadun koko sydämestäni, mutta olen päässyt niistä jo eteenpäin. Opetellen elämää, askel askeleelta, itselleen anteeksiantaen. Joinakin päivinä askel on tavallista raskaampi, joskus kevyen kevyt, mutta suunta on aina sama. Katse tiiviisti horisontissa pyrin näkemään elämän matkana kohti seikkailuja, kokemuksia. Matkana, jota kuljetaan rakkaiden kanssa rinnakkain. Nauttien, aistien, rakastaen. Välillä tottakai riidellen, turhautuen. Joskus Västervikin ylle nousee mustaakin mustempia pilviä, salamat lyö maahan metrin railot ja jyrinä kuuluu naapuriin asti. Mutta silti tulee huominen.

Polkujuoksu vei minut metsään. Ensin se pelotti, sitten rauhoitti. Mitä enemmän näin, sitä enemmän kaipasin. Luonto otti tiukkaan otteeseensa. Jokainen tietää, että elämä on turhan raskasta, jos sitä elää kuin viimeistä päivää. Mutta jos ihminen ei tee asioita, jotka sytyttää mielen liekkeihin ja tuo mukanaan rajattoman intohimon, näkyy silmistä ainoastaan harmaata tuhkaa.

Seuraava juoksuseikkailu on suunnitteilla. Sisällä kytee, luonnon ote tiukkenee entisestään. Ennen reissasin levottomuuttani, nyt menen aistimaan rauhallisuutta. Tämäkin reissu piti tehdä tulevaisuudessa, sitten joskus, mutta miksi odottaa? Mitä tässä pitäisi odottaa?

Kirjassa on reitit ja yöpymispaikat valmiina.

Ilmestyi juuri, 

joten tiedot ovat ajankohtaisia.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou’ot muut.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk’ on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin 

ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

Eino Leino

 







 

Kohti tuhatta tarinaa.

Kuten tiedätte, minulta löytyy unelmia kasapäin. Jos joku on omaansa vailla, ota yhteyttä. Täältä liikenee muutama myös sinulle. Omalla vastuulla. Lupaan, ettet pety.

Koulussa pidin aina kuvaamataidosta. Mallista piirtäminen oli vaikeaa ja hedelmälautaseni banaanin lävisti lautasen ääriviivat. Työni olivat alkeellisia, mutta väriä riitti. Tavoitteena yleensä oli, että paperissa ei saa olla yhtään valkoista. Koko työ väritettiin aina kokonaan, jos tehtävänanto sen salli. Mutta kaikki muu näperrys oli sitten mun juttu! Erityisesti nautin savitöistä. Kävin jopa savityökerhossa ja savieläimiäni löytyy tänäkin päivänä vanhempieni kukkaruukuista (jos oot äiti ottanut ne pois, laita ne heti takaisin tai vie Sara Hildeniin). Olen pienestä pitäen rakastanut museoita. Mitä omituisempia juttuja - sitä parempi. Mieleni sopukoissa olen tuhat kertaa suunnitellut sanojen ja kuvien yhteistyötä. Ajatellut sen tapahtuvan sitten joskus.

Lukiossa oli aikoinaan muutama pakollinen kuvaamataidon kurssi. Kävin niitä yhdeksän. Suurin syy oli niiden helppous ja lukemisen vähyys. Osa syy oli, että nautin niistä. Siellä ei tarvinnut kuunnella, vaan sai tehdä itse. Suunnitella ja toteuttaa. Ja aina kannustettiin olemaan itsensä. Ei tarvinnut olla lahjakas tai miellyttämään ketään. Sai olla oma luova itsensä, omalla tavallaan. Ei ollut oikeaa tai väärää. Sama kuin juoksussa. Aloita, tee ja nauti lopputuloksesta. Ei ole väärää. Ei ole oikeaa. Matkusta ja ole perillä.

Yksi lukion kuvaamataidon kursseista oli valokuvaprojekti. Projektini nimi oli "Pidä Tampere puhtaana". Olin eräänä syksyisenä sunnuntai-aamuna kuvaamassa Tampereen katuja ennen siivousta. Otin kuvia oksennuksista, roskista ja tuhotöistä. Se oli mahtavaa. Diaesitys näytettiin juhlasalissa koko koululle. Opettaja oli sotkenut kuvieni järjestyksen vahingossa ja se ei ollut tarkoittamani. Harmitti. Esityksessä oli tarina, joka ei nyt tullut esille.

Järjestelmäkameran hankinta on ollut listalla vuosia. Ongelma on lähinnä ollut teknisten laitteiden kiinnostamattomuus. En pysty lukemaan käyttöohjeita, en tutkimaan teknisiä tietoja. Unelmoin, mutta en saa tehdyksi. Liikaa kaikkea uutta. Taas. Tutustun vasta nyt triathlonpyörääni, jonka ostin vuosi sitten. En vaan ole niitä ihmisiä, jotka pistävät heti tuulemaan, jos aikomuksen ja maalin välissä on käyttöohjeet tai teknistä diipadaapaa. Mutta sitten ystävältäni tuli viesti. Hän oli ostanut uuden kameran. Kysyi, olenko kiinnostunut vanhasta. Olen. Otan sen. Kiitos. Sain kameran, objektiivin, muistikortin, piuhan, pikaopetuksen ja jalustan. Kaikki viidessä minuutissa. Matka ja maali. Loistavaa.

Nyt mulla on vihdoin järjestelmäkamera. Älä kysy, en muista sen merkkiä. Tutkin sitä, ihmettelen sitä, kokeilen sitä. Pidän sitä hyvänä. En tiedä siitä yhtään mitään, mutta me ollaan jo hyvät kaverit. Tunnen, kuinka yksi hetki voi kertoa tuhat tarinaa. Olen niin tarvinnut tätä.

 

Vapaalla liidolla.

Viime kuukaudet olen treenannut tekemisen ilosta. En ole noudattanut treeniohjelmaa. En ole oikeastaan edes treenannut kovin tavoitteellisesti Hampurin huhtikuiselle maratonille. Olen pyrkinyt tekemään yhden kovan juoksun viikoittain sekä yhden 25km-30km lenkin. Muu treenaus on mennyt täysin tunteella. Olen juossut juoksukoululaisten kanssa, välillä nauttinut kavereiden seurasta Botniahallissa, välillä hölkötellyt pyöräilyn jälkeen, joskus juossut vaan, koska on tuntunut siltä.

Kaikki pyöräilyt olen tehnyt trainerilla kotona. Talvella on tullut katsottua Sillan kaksi ensimmäistä tuotantokautta, Orphan Blackin kolme tuotantokautta, Making a murder-sarja ja lukuisia komedioita. Omasta mielestäni en juuri ole polkenut, mutta itselläni on lupa katsoa Netflixiä ainoastaan polkiessa, joten kyllähän sitä on tuon listan perusteella näköjään tullut muutama tunti pyöritettyä. Pyörään olen saanut uutta tuntumaa myös käännellessäni ja väännellessäni ruuveja sekä yrittäen saada ajoasentoa mahdollisimman kivuttomaksi. Satulaa en vaan saa istumaan persuksiini, mutta en anna vielä periksi. Luotan siihen, että viimeistään asfaltille päästyäni takapuoleni on jo niin parkkiintunut, että sillä voisi istua vaikka tiiliskiven päällä.

Uimassa käyn, kun ehdin. Valmentajan kanssa parannetaan tekniikkaa, jotta saadaan enemmän voimaa vetoon. Välillä ehdin uimahallille kolmesti, välillä voi jäädä viikko väliin. Välillä tuntuu, että homma lähtee rullaan ihan fantastisen hienosti, välillä sitten on niitä päiviä. Juuri niitä. Te muut aloittelijat kyllä tiedätte. Silloin vaan noustaan nopeasti altaasta ja mietitään, kuinka jo ala-asteella suoritin uimakandidaatin. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

Viikot ovat siis välillä juoksupainoitteisia, välillä täynnä pyöräilyä ja välillä palelen uimahallissa tiiviimmin. En ole kokenut, että juuri nyt olen kykenevä tai edes halukas noudattamaan tarkkoja treeniohjelmia. En vaan halua ohjelmoida harjoitteluni sisältöä tarkemmin. Aluksi mietin, että tämä johtuu vuodenvaihteessa aloittamastani kokopäiväduunista. Työtä on nyt viikolla tuntimääräisesti enemmän, enkä voi suunnitella treeniaikataulujani kovin tarkkaan. Haastattelukeikkoja kun voi tulla nopeassakin aikataulussa. Sitten tajusin, että tämä on ainoastaan osasyy. Tärkein syy on, että näin on nyt hyvä. 

Kun ennen juoksin noin 8h/vko, nyt treenaan kolmea lajia keskimääräisesti 12h/vko. Jo kuukausitasolla harjoittelumäärä on lähes 16h enemmän kuin vain juostessani. Viime vuonna tämä tuntui välillä raskaalta, mutta nykyään suhteellisen helpolta. Viikolla teen, mitä ehdin. En pakota. Jos olen joutunut heräämään yöllä monesti tai tunnen itseni väsyneeksi, treenaan sen ehdoilla tai lepään. En stressaa väliinjääneistä treeneistä, en treenaa koska pitää. Perhe, työ, uni ja treeni kulkevat hienossa sovussa keskenään. Viikonloppuisin treenaan enemmän, jos tilanne sallii ja yleensä se sallii. Pyörän ollessa keskellä olohuonetta pääsen silti seuraamaan sivusilmällä perheen arkea, käymään välillä pyyhkimässä nuorimmaisen pyllyn tai vapauttamassa legokypärän sisään jumittuneen muovisen pään. Kieltämättä pitkiin, yli kolmituntisiin treeneihin, joutuu ajankohtaa jo hieman järjestämään. Yöunista ei treeniaikaa oteta minuuttiakaan.         

Tiedän, että ohjelmoidulla harjoittelulla saisin itsestäni enemmän irti. Olen kuitenkin ollut sen verran kauan liikunta-alalla, että tunnen itseni hyvin ja treenaukseni on hyvissä kantimissa "vapaasta liidostani" huolimatta. Näkymätön treeniohjelmani pitää huolen siitä, että palautumista on tarpeeksi ja kovat treenit muodostavat vähemmistön treeniviikosta. Enemmän pystyisi tottakai tekemään, ja varmasti fiksummin, mutta tiedän olevani jo nyt paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Tekniikat kehittyy. Se riittää. Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että ensi syksynä on uudet, kunnianhimoisemmat suunnitelmat. Silloin olen tottunut uusien työtehtävien tuomaan rytmiin, 12h treeniviikot ovat peruskauraa ja Kahvakuula on jälleen vuoden vanhempi.  Toivottavasti olen saanut jo pyöräilystä oppilaan natsan ja uinnissa alikessun tuplanatsat. Tätä armeijaa ei kyllä jätetä vuoteen, vaan pyrkimys on edetä aina kenraali Kahilaksi asti. 

Rauhassa, maltilla ja rakkaudella. Pysäkki kerrallaan. 

Hyvää ystävänpäivää ihanat,

Miia 

Täällä keulii jo!

Viime vuosi oli aikamoinen. Opettelin uimaan vaparia, ostin pyörän. Osallistuin ensimmäiseen pyöräkilpailuuni, osallistuin ensimmäiseen triathloniini. Ensin Vanajanlinnan sprintti, sitten Vierumäen perusmatka. Heinäkuussa legendaarinen Joroisten puolimatka ja elokuussa Tahkon täysmatka - matka, johon en olisi uskonut pystyväni. Tahkon jälkeen kokeilin swimrunia ja menetin osan sielustani. Vuosi oli täydellinen. Kerrassaan täydellinen. Lokakuussa sain vielä päähänpiston osallistua Halloween Hikeen, jossa sain rikki ekan sataseni. Matkasta 50km edettiin valoisalla ja toiset 50km pimeässä otsalamppujen turvin. Oli tietä, puskaa, metsää, kuoppaa ja mäkeä. Uuvuttava matka, mutta aivan älyttömän mahtavaa. Jalkojen kanssa oli ongelmia, mutta niin vaan Tommi ja Antti minut maaliin hinasi. Aamulla herätessä oli loistava fiilis. Ei siksi, että juoksin 100km, vaan siksi, että tein jälleen kerran jotain, johon en joskus olisi uskonut pystyväni. Matkalla oli vaikeuksia, mutta keskeyttäminen ei käynyt edes mielessä. Olin täysin varma, että pääsen maaliin, jos polvi kestää. Ihmisen voimavarat ovat valtavat, jos niille antaa mahdollisuuden. 

Välillä oli vähän haastavampaa maastoa.

Kuva ratamestari Tommi Lahtonen.

Reitti meni tuolta huipulta.

Halloween Hiken jälkeen oli aika levätä ja suunnitella tulevaa. Viikot kuluivat kevyesti treenaten, vetäen Running Club Wasan juoksukoulua ja tehtiin myös Kahvakuulan kanssa retki Espanjaan. Sitten tuli joulu, uusivuosi. Oli jälleen aika siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. 

  

Running Club Wasan kanssa Öjbergetillä.

Tätä on tullut tehtyä. Jonkin verran.

Tätä on kanssa tullut tehtyä. Silleen sopivasti.

Tätä on tullut tehtyä. Paljon. 

Alkuvuoden askelmerkit on nimittäin viritetty kohti huhtikuuta ja Hampurin maratonia. En ole juossut pelkkää asfalttimaratonia yli kahteen vuoteen, joten nyt on aika pistää ennätys uusiksi ja samalla nauttia keväisestä Saksasta. Kahvakuula kyllä sanoi, että Saksassa on paska keli, mutta se sopii. 

Ensi kesän tavoitteena on sitten itseni totaalinen hakkaaminen, nitistäminen, suoranainen nöyryyttäminen. Osallistun jälleen samaan Finntriathlonin #kerääkokosarja-kilpailuun. Kisaan siis täsmälleen samoissa skaboissa kuin viime kesänä. Triathlonkausi alkaa kesäkuussa Vanajanlinnan sprintillä, jatkuu heinäkuussa Vierumäen perusmatkalla, tiukentuu Joroisten puolimatkaan ja huipentuu Tahkon täysmatkaan elokuussa. Aion voittaa itseni jokaisessa kisassa ja jokaisella matkalla. Tavoitteena tämä on ihan huikea! Saan haastaa itseni päivittäin ja nähdä konkreettisesti kehittymiseni kaikissa kolmessa lajissa. Kävin muuten myös kirjoittelemassa Finntriathlonin vieraskynässä. Kirjoitukseni löydät tästä: http://finntriathlon.fi/aina-on-joku/ Sitten kisojen väleihin vähän swimrunia, paljon avomeriuintia ja polkujuoksua. Täällä keulii jo!

Blogi on nyt jälleen aktivoitu - kevättä kohti!

Mukavaa helmikuuta,

Miia 

Ps. Niin mikä se uusi elämänvaihe oli? 

Aloitin kokopäivätyöt Radio Vaasassa. Henkisesti kokopäivätyö rentouttaa ja helpottaa. Treenillisesti se asettaa haasteita. Onni on kuitenkin ymmärtävä työnantaja ja perhe, jota päivä päivältä vedetään enemmän mukaan triathlonin kiehtovaan maailmaan... 

Solvalla Swimrun, sprintti.

Vielä kesäkuussa kävin meressä uimassa lyhyitä vetoja. Strömsön uimarannan reunoilla sijaitsee kaksi laituria ja näiden väliä uin epävarmoin ottein. Reilun sadan metrin matka oli pitkä. Uinti oli raskasta, jännittynyttä. Jos siellä vedessä oli jotakin. Vaarallisia virtoja tai jättiläishaukia, joiden kitaan mahtuu vähintään koko käsi. Eihän niistä itänaapurin sukellusveneistäkään koskaan tiedä. Ensimmäisen puoliskon uin aina ripeästi, loput täysillä. Kiipesin vielä aina varmuuden vuoksi laiturille. Ne hauet, tiedättehän.

Västervikin venesatama.

Jossakin vaiheessa kesää Linda otti minut siipiensä suojaan. Vaasan saaristo on tuttua Lindalle, joka on viettänyt siellä kesiään lapsuudestaan lähtien. Puhuin Lindalle vaarallisista merivirroista, kun hän ehdotti uimista rannasta poispäin. "Ei siellä mitään ole", oli tomera vastaus ja siitä alkoi meidän kesäiset lenkit. Ensin uin Lindan perässä merimerkiltä toiselle. Pidettiin paljon taukoja, näin oloni oli varmempi. Hiljalleen 40 minsan lenkit venyivät tuntiin, tauot vähenivät ja varmuuteni kasvoi. Kahdesta kilometristä tuli neljä kilometriä, hengitys toimi koko ajan paremmin. Oli niin helppoa uida, kun toinen veti ja tunsit olosi turvalliseksi. Avovesiuinnissa pystyin keskittymään paremmin tekniikkaan ilman uimahallin kaakelipäädyn jatkuvaa sotkeutumista asiaan. Ja se nautinto. Kaunis saaristo, joutsenet, rauhallisuus. Tiesin jo silloin, että tämä on mun juttu. Avovesiuinnissa on niin samoja piirteitä kuin polkujuoksussa. Luonto, alkuperäisyys, luonnollisuus. Se on luonteva tapa edetä. Ihmiselle tehty.

Heinäkuussa yritin uida yksin lapsuuden mökkimaisemissa, kun muu perhe oli rannalla. 

Ei onnistunut.

Kahden minuutin uinnin jälkeen jotain osui jalkaan ja peli oli pelattu. 

Tahkon täysmatkan jälkeen teki mieli osallistua vielä johonkin. Peruin Vaarojen maratonin osallistumisen, koska osaksi polvi oli osoittanut huikeita toipumisen merkkejä kesän aikana ja elättelen vielä toivoa ensi kesän pitkistä ultrapolkujuoksuista, joten en halua sössiä toipumista. Osaksi en kaivannut enää tiukkaa puristusta kaikkien triathlonskabojen jälkeen. En sitä kesällä myöntänyt, mutta täysmatkan oltua ohitse, painava reppu otettiin selästäni. Vaikka sitä nauttii treenaamisesta, vaikka sitä nauttii haasteista, tuo ne silti jonkinlaista stressiä. Tuo triathlon oli niin uutta ja kaikki tapahtui niin nopeasti, että muutamassa kuukaudessa opittavia asioita oli aivan liikaa. Tämä on hieman huono yhdistelmä luonteelle, joka haluaa ottaa riskejä, mutta silti aina pelata varman päälle. Epävarmuus stressasi, osaamattomuus esimerkiksi pyörään liittyvissä asioissa oli lannistavaa. En vaan pystynyt sisäistämään kaikkea oppimaani. Koska en halunnut ottaa enää mitään paineita mistään koko loppuvuonna, ehdotin Lindalle Solvallan Swimrunin sprinttiä. Reitti koostui kahdeksasta polkujuoksupätkästä ja kuudesta uintiosuudesta. Matkaa tulisi yhteensä n.14km, josta uintia olisi reilu pari kilsaa. Lindalle polkujuoksu ja ylipäätään juoksu olivat aika uusia juttuja, mutta onneksi kokeilunhalua sekä itsensävoittamista riitti, joten Team Rocket oli valmiina ensimmäiseen Swimrun-kisaan. Kolme kertaa harjoiteltiin Vaasan rannoilla, ja heti tuli tunne, että tää taitaa olla mun juttu. Saan yhdistää kaksi suurta rakkauttani, avovesiuinnin ja polkujuoksun. Saan myös leikkiä kylähullua, joka nousee vedestä juoksukengät jalassa ja juoksee märkäpuvussaan täyden uimarannan läpi. Ja miettikää nyt tämän blogin nimeäkin! Ne on just ne märät lenkkarit!

Solvallassa jalassa oli tutut kengät.

Inov x-talon 190. 

Solvallassa oli kaksi eri pituista matkaa. Pidemmältä matkalta oli palkintona lippu Ö till Ö:hön, MM-kisoihin, jotka järjestetään Ruotsissa joka syyskuun ensimmäinen maanantai. Paikalla olikin kovia menijöitä, mutta me otettiin rennosti. Minulle sprinttimatka tulisi olemaan pitkä treeni, mutta oli etukäteen vaikea sanoa, miltä kisaaminen lajissa tuntuisi. Mietin myös polveani ja sen kestävyyttä poluilla.

Mieluiten aina poluilla. 

Sovittiin, että pidetään hauskaa ja mennään omaan tahtiin. Linda ei juuri juoksemisesta tykkää, joten yritin malttaa pitää ylipirteät "jaksaa, jaksaa" ja "tää on niiiiin ihanaa"-kommentit itselläni. Lähtölaukauksesta lähdettiin hölkkäämään ja pian päästiin jo ensimmäiselle polkupätkälle. Polkupätkät olivat n.1km - 3km pitkiä ja uinnit 350m-500m. Ensimmäinen tuleva uinti hieman jännitti. En tiennyt, lyökö keuhkot kylmästä vedestä jälleen lukkoon ja alanko jännittämään uidessa, jolloin siitä tulee raskasta. Ranta jo häämöitti, joten laitoin uimalakin korville, lasit päähän ja syöksyin veteen. Pullari (kelluttaa jalkoja, koska kengät painaa) jalkojen väliin ja menoksi. Ja mehän mentiin. Uintiosuuksilla päästiin monen parin ohitse ja aina saavutettiin edellämenijöitä. Uinti kulki kuin unelma! Suurin ongelmanihan uinnissa on roikkuvat jalat, mutta pullarin kanssa saan jalat pinnalle, vetoon voimaa ja homma toimii. Ekalla osuudella painoi hieman keuhkoihin, mutta muuten oli niin mahtavaa. En voinut uskoa sitä, että uinti kulki niin kovaa.

Speedon pullari. 

Näitä on myös omia Swimrun-pullareita. 

En tiedä, kuinka paljon kokoeroa on. Minulle tämä riitti hyvin.

Edettiin osuus kerrallaan ja matka taittui ihan hirveän nopeasti. Juoksua, uintia, juoksua, uintia. Välillä näkyi tuttuja ja ehdin vähän yhtä koiraakin rapsutella. Polku ei ollut niin teknistä kuin odotin, mutaan olen tottunut ja mäet olivat jyrkkiä, mutta lyhyitä. Metsässä oli puolukoita ja jonkin verran mustikoita. Viimeisellä uintiosuudella huomasin, että seuraava naisten joukkue oli takanamme n. 250m. Sanoin Lindalle, että sijoituksella ei ole väliä, ajalla ei ole väliä, mutta meitä ei enää ohiteta. Otin myös käyttöön muutamat pirteät "jaksaa, jaksaa" ja "kohta ollaan perillä"-kannustukset. Viimeisissä ylämäissä Linda totesikin, että "oot jo aika kauan hokenut tuota ollaan melkein perillä". Mutta silloin me oltiin jo perillä - melkein!

Team Rocket.

Maaliin on aina hienoa tulla, tälläkin kertaa. Aikoja tai sijoituksia ei ole vielä saatu, mutta aikaa taisi mennä vähän alle 2h 45min. Lindalta todella hieno suoritus, kun juoksu-uraa takana vasta alle vuosi! Solvalla Swimrunin reitti oli todella hyvin merkitty, sprintti sopii ehdottomasti kaikille kiinnostuneille ja suosittelen tapahtumaa lämpimästi. Itselleni tuli tunne, että tämä laji on niin mun juttu. Märät lenkkarit, luonto, polkujuoksu, avovesiuinti. Ensi kesänä laitan kisakalenteriin ainakin yhden pitkän Swimrunin, jossa sitten juostaan 35km ja uidaan viitisen kilsaa. Olisi mahtavaa päästä kokeilemaan täysillä, mihin rahkeet riittää.    

Nyt laitetaan hankintaan Swimrun-puku ja alan opetella uintia lättäreillä (käsiin tulevat räpylät), joilla saa lisää vauhtia. Ainakin motivaatio käydä pitkä talvi kaakelihallissa nousi Solvallan ansiosta. Taisin myös Lindalle eilen todeta, että viime syksynä Vaarojen Ultralta hankittu polvivamma taisi olla parasta, mitä minulle on tapahtunut urheilullisesti. Olin pakotettu lähtemään juoksun parista muualle, aloin nähdä ympärillä myös monipuolisuuden tuomat edut, löysin uinnin ja pyöräilyn, puhumattakaan uudenlaisesta asenteesta koko liikuntaan. En enää halua olla vain juoksija, haluan olla multisporttaaja, joka oppii uutta ja hyödyntää kokemaansa vanhoihin temppuihin.

Niin. Jos joku miettii. Juoksukunto on tällä hetkellä parempi kuin koskaan, juoksuasento on tällä hetkellä parempi kuin koskaan ja jalkoja ei enää särje joka perhanan päivä. Ja niin. Polvessa ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia koko Swimrunin aikana, joten nyt lähden 2,5 tunnin metsähölkälle ihailemaan Suomen syksyä.

Monipuolisuuden puolesta,
Miia <3




 

Se oli sitten siinä.

Tahkon täysmatkan jälkeen palauttelin. Sitten treenasin vähän, sitten treenasin vähän enemmän. Lihaksisto toipui Tahkosta yllättävän nopeasti, hermostolla meni lähes neljä viikkoa. Etenin treeneissä fiiliksellä, toipumiseen tarvittavan ajan ehdoilla. Pitkän urheilusuorituksen jälkeen iskee nimittäin armoton väsymys, josta toipumisessa on oltava tarkka. Arki kun ei anna armoa edes Teräsnaisille. Yöllä herätään lapsen itkuun, aamulla mennään ennen kukonlaulua pää kainalossa juontamaan radiolle ja illalla vedetään jumppaa tai juoksukoulua. Viikonloput kuulutetaan matsissa tai muuten pidetään vilkkaalle nelivuotiaalle seuraa. Ihana arki, mutta näin täysmatkan jälkeen jokainen päivä tuntui viikkojen ajan tavallistakin raskaammalta. Onneksi tästä oli jo kokemusta, joten osasin ottaa palautumisen rauhassa ja antaa kropalle aikaa.

Lepokuukauden aikana tuli käytyä pari kertaa viikossa meressä. 

Pari kertaa jopa kengät jalassa.

Toisaalta törmäsin lepokauden aikana myös seuraaviin väittämiin.

Väite 1:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii hoitaa kotia.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tällä saralla.

Väite 2:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii tekemään paljon muita asioita.
En ole huomannut mitään erityistä tapahtuneen tälläkään saralla. Ehkä olen avannut jääkaapin oven useammin.  

Väite 3:
Kun ei treenaa niin paljoa, ehtii keskittymään muihin elämän osa-alueisiin.
Tämä on niin totta. Huomaan käyttäväni huomattavasti enemmän aikaa nipottamiseen, turhista asioista huolehtimiseen ja sosiaaliseen mediaan. 

Julistan siis lepokauden virallisesti päättyneeksi ja uuden treenikauden alkaneeksi. Täten myös haluaisin palavasti kertoa teille uudesta tavoitteesta ensi vuodelle, mutta en voi. En yksinkertaisesti tiedä sitä itsekään. Kun ensin selätät mahdottoman unelmasi maratonin, sitten poluilla toisen unelman Vaarojen maratonin. Sitten seuraavana kesänä kolme ultrakisaa, joista viimeisimpänä unelmien unelma, Vaarojen Ultra 86km Kolilla. Kun sitten päätätkin yhtäkkiä ryhtyä 200 päivässä triathlonistiksi ja vedät kesän aikana kisat sprintistä perusmatkaan ja puolimatkasta täysmatkaan, alkaa reppu olemaan tyhjä. En missään nimessä halua olla se tyyppi, jonka pitää aina pistää itselleen paremmaksi seuraavana vuonna. Olla se tyyppi, joka unissaan ui jossain mutaisessa joessa kilpaa krokotiilien kanssa Amazonilla tai yrittää hyppiä pilveltä toiselle ja aamulla toivoo unen olevan totta. Tästä ei saa tulla liian vakavaa, tästä ei saa tulla mahdottomien tavoittelua. Tämän on oltava hauskaa, monipuolista ja kokeilevaa. 

Tätä on ollut ikävä. 

Puntti tulee olemaan jälleen mukana 2-3 krt/vko.

Tottakai haluan parantaa ensi vuonna kaikkia ennätyksiä. Puolimaratonilla, maratonilla, puolimatkan triathlonilla ja täysmatkallakin. Ultrapolkujuoksu tottakai kiinnostaa jälleen, kun polvi on nyt jo paremmassa kunnossa. Lauantaina on ensimmäinen Swimrun-kisa Solvallassa ja oon jo nyt lajiin ihan hulluna. Kävin toissapäivänä jopa koripallotreeneissä.  

Mutta se ensi vuoden päätavoite?

Odotan vielä. 

Se on aina ennenkin löytänyt mut, joten miksi ensi vuosi olisi poikkeus. 

Finntriathlon Tahko, täysmatka.

TAHKON TÄYSMATKA:
Uinti 3,8km + Pyöräily 180km + Juoksu 42,2km

Joroisten puolimatkan jälkeen huilasin viisi päivää. Käytiin perheen kanssa reissussa Tukholmassa ja jätin jopa treenikamat kotiin. Tai niin sanoin kotona. Oikeasti ne kyllä oli autossa, varmuuden vuoksi. Vaasaan kotiuduttuani lähdin heti pyöräileen. Olin päättänyt keksiä muutamassa viikossa sen, miten pyörälläni pääsee eteenpäin. Siitä puuttuu se jokin. En tunne sitä lajia omakseni. En sitten yhtään. Lenkiltä tultuani tunsin itseni kuumeiseksi ja siitä se alkoi. Ensin flunssa tuli päälle viikon, sitten se oli päällä viikon ja jätti jälleen kerran ylähengitystiet tukkoiseen kuntoon. Jos mulle nousee kuume, flunssa on yleensä lyhyt. Jos ei, se kestää maailman tappiin asti. Kisaviikon maanantaina tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että nyt olen täysin terve ja mieli alkoi haluta jo matkaan. Sain parit treenit alle ja itseluottamus kasvoi. Tästä selvitään. Kunnes 3 päivää ennen täysmatkaa herään kurkkukipuun ja jälleen tukkoiseen oloon. Tää ei voi olla totta. Viime vuonna olin aikamoisessa taudissa ennen Vaarojen Ultraa ja päätin startista vasta edellisenä iltana. Olin muuten terve, mutta ylähengitystiet oli tukossa ja niistin koko 86km. Sairastelut veivät silloin myös sen suurimman terän. Sitä tavallaan pystyy sellaiseen perussuoritukseen. Peruskestävyysnylkyttelyyn, mutta kaikki extra sekä henkisesti että fyysisesti on mahdotonta. Halusinko sitä samaa taas kerran?

Päätin katsoa päivä päivältä. Kipeänä en lähde matkaan, mutta onko järkevää lähteä edes tällaisella valmistautumisella? Viime viikkoina arjesta suoriutuminenkin on ollut ihan tarpeeksi vaativaa.

Perjantaina ajeltiin Mörököllin kanssa asuntoautolla kohti Tahkoa ja samalla tein puhelimitse muutaman pikakonsultaation. Oireet rajoittuivat ylähengitysteihin, vointi oli hyvä, joten päätin startata matkaan. Mutta rennosti. Ei repimistä, ei riskejä. Luvassa olisi sitä tuttua peruskestävyysnylkyttelyä ja toimitsijoiden kanssa juttelua. Mennään metri metriltä, laji lajilta. Ei sykemittareita, ei nopeusmittareita, ei edes kelloa. Ei tavoitteita. Kokemusta ja hauskanpitoa. Jotain uutta. Rohkeutta. Ja mää halusin päästä maaliin.

STARTTI:

Herätys klo 05.45. Olin jälleen hereillä lähes koko yön. Vein pyörän ja kamat vaihtoaluelle. Onneksi alla oli jo tämän kesän aiemmat Finntriathlonin #kerääkokosarja-startit. Luotin siihen, että pusseissa on oikeat tavarat. Oli näköjään kehittynyt jo jonkinlaisia rituaaleja. Hiippailin hotellille kahville. Onneksi siellä oli muitakin tuttuja ja siinä jutellessa unohtui suurin jännitys.

Ulkona on kylmä, +10c, mutta tiedän veden olevan +18,4c. Se on lämmintä, kun muistelee heinäkuun alun meriveden lämpötilaa. Tuuli vaan on jotakin ihan muuta kuin säätiedotuksessa lupasivat. Sitä paitsi mitä nuo aallot ovat? Ehkä ne tyyntyy siitä. Märkäpuku päälle, tsemppejä puolin ja toisin. Järjestäjän antama keltainen uimalakki hymyilyttää. Pidän siitä. Kohta olen kuin kananpoika merihädässä. Räpiköin pienillä siivilläni. En ajattele yhtään päivän pituutta, en tulevaa matkaa. Menen vaan metri metriltä. Hiljalleen eteenpäin. Se maali tulee sitten joskus. Rannalla Mörökölli tulee vielä halaan. Itkettää. Siitä ei ole kovin montaa vuotta, kun en arvostanut itseäni yhtään. En ollut kenenkään tai minkään arvoinen. Vapaamatkustaja vailla suuntaa. Ja nyt helmikuussa päätin opetella uimaan, toukokuussa kipusin pyörän päälle ja nyt olen Tahkolla täysmatkan startissa. Kävi, miten kävi, nykyään on suunta enemmän kuin selvillä.

Jännitti. 

Blokkasin kuitenkin tulevan heti pois mielestä. 

Hiljalleen ja rauhassa.

Kävin nopeasti kastautumassa vedessä. 

Lämmintä oli ja tuntui hyvältä.

Kokoonnuttiin sillalle, josta hypättiin veteen. 

Lähtijöitä reilu 200, joista naisia n.30. 

Jäin aivan laituriin kiinni ja päätin lähteä viimeisenä. 

Aallokko näytti hurjalta.

Kananpojat aallokossa.

Näyttää osalla olevan hankalaa.

UINTI 3,8KM:

Summerista lähtö. Kierrettävänä suorakulmion muotoinen lenkki. Aallot tuli suoraan edestä päin, joten yritin uida pää alhaalla ja hengittää selkeästi sivulta. Olin jotenkin huvittunut. En tiedä miksi. Luulin, että olisin ollut edes vähän pelokas tai paniikissa, koska en ollut ikinä ennen uinut tällaisessa aallokossa. Päätin olla katselematta liikaa eteenpäin. Uin vaan rauhallisesti. Välillä ajauduin reitiltä aika kauas, mutta koska tässä nyt oli ihan mahdotonta eksyä, menin rennosti vaan. Vihdoin eka suora oli takana ja tuli käännös vasempaan. Nyt aallot löivät suoraan sivulta ja uiminen oli ihan mahdotonta, mutta hassua. Edelleen olin jonkin asteisen huvittuneisuuden pauloissa. Kun tästä suorasta päästiin, alkoi pitkä suora takaisin kohti siltaa, jolloin aallot tulivat takaa. Siinä se ilo vasta repesi. Välillä tuntui kuin aallot olisivat ottaneet minut mukaansa taaksepäin. Suunnistin myös ihan minne sattui. Olin kuitenkin hyvässä kunnossa, en yhtään väsynyt, joten jatkoin koko ajan vaan suunta eteenpäin. Veto vedolta. Kyllä tää joskus loppuu. Kun pääsin ensimmäiseltä kierrokselta sillalle, käännyin jälleen sisäisesti naureskellen sivuttaisaallokkoon ja aloitin pian toisen kierroksen. Aaltojen tullessa jälleen edestä suoraan kasvoille, mietin, onko tää sellainen "slap in the face"-triathlon. Sitä saa, mitä tilaa. En jaksanut edes katsoa, onko joku takana. Sillä kun ei ollut mitään väliä. Tänään tää oli minun ja minun välinen juttu. Ja vähän maailmankaikkeuden, koska iski minuun tällaisia tauteja. 

Toisella kierroksella vaan etenin. Vierumäen perusmatkalla olin huolissani siitä, kuinka mielenterveyteni kestää täysmatkan uinnin. Siinä kun pitää olla niin kauan hiljaa ja virikkeet on aika vähissä. Voin kertoa, että tätä huolta ei ollut. Eipä juuri virikkeitä puuttunut, kun etenit aallosta toiseen. Kun kaksi kierrosta oli tehty, jäljellä oli sillan alitus ja viimeinen pitkä suora. Sillan toisella puolella vesi oli lähes tyyni, joten siinä oli ihana uida. Nostin vauhtia reilusti ja laskin kerta toisensa jälkeen viiteenkymmeneen. Vasta sitten sai aina katsoa eteenpäin. Rantautumisportti läheni hiljalleen ja ranta tuli vastaan. Kuulin aikani olevan 1.37 ja taas nauratti. Hups, siinä menikin näköjään hetki. Vähän mietitytti, että meniköhän tuohon aallokkoon liikaa energiaa, mutta olin tyytyväinen, että otin uinnin rauhassa. Päivä on pitkä. 

Tajusin, että olin uinut putkeen aallokossa 1.37. 

Ennätys sekin! 

Ja edes lasit ei huurtuneet, 

eikä uimalakki räjäyttänyt päätäni.

PYÖRÄILY 180KM:

Huikkasin Mörököllille vaihtoalueella, että peekoolla jatketaan eli ei tarvitse odotella hetkeen. Hieman kuitenkin pelotti, kuinka pyöräilyssä käy. Takana oli vasta muutama kuukausi pyöräilyä ja aikaisemmin pyöräilyni oli rajoittunut n.30km/vuosi. Lähinnä pyöräilin silloin, kun auto oli huollossa tai menin pyörällä baariin, jotta ei tarvitse maksaa yöllä taksia himaan. Myöskään pyörän säädöt eivät ole vielä kohdallaan. Niitä on vaikea laittaa, kun takana ei ole pitkiä lenkkejä ja en oikein tiedä, missä mikäkin tuntuu tai pitäisi tuntua. 

Heti alussa söin ison läjän geelikarkkeja ja join suhteellisen paljon vettä. Päätin ottaa sitten vasta ekasta huollosta urheilujuomaa. Mutta kuinka ollakaan. En saanut pulloa takaisin telineeseen ja jouduin pysähtymään. Ihan vähän nolotti. Hyvin menee Miia! Enää 179km ja tulee suhteellisen monta pysähdystä, jos joka huikan jälkeen pysähdyt laittaan pullon takaisin telineeseen. 

Pian uinnissa ohittamani kilpailijat sujahtivat ohitseni ja siinä sitten pyörittelin kampea yksinäni aikamoiseen vastatuuleen. Tämäkin vielä. Välillä alamäessä tuntui, kun tuuli veisi minut mukanaan. Se vähän hirvitti, mutta en jarruttanut. Ei juuri ole näillä nopeuksilla varaa siihen. Etenin hitaan rauhallisesti ja 60km:n jälkeen tiesin, että tästä päivästä ei tule ainoastaan pitkä, vaan siitä tulee helvetin pitkä. Jos yritin polkea peruskestävyysalueella, vauhtini oli todella hidas. Jos nostin vähänkin nopeutta, syke nousi ja jalat menivät todella nopeasti maitohapoille. Ei väkisin, ei sitten. Kohta ohi tuli kaikki puolimatkan kilpailijat ja sitten vuorostaan sprintin kilpailijat. Henkisesti tämä oli raskasta. Kruisailet jossain päin Tahkoa ohitettavana. Välillä tuntui kuin polkisin tyhjää. Mutta sitten oli ne ihmiset. Huoltopisteillä selvästi muistivat raskaan taipaleen taivaltajan. Kanssapolkijat tsemppasivat ja yllättävän moni huuteli nimeltä. 

Matkalla myös huvitti, että pidin vielä viime talvena pyöräilyä kaikista helpoimpana juttuna.

Jep.

Kuva: Hannu Leskinen

Kun takana oli 100km, hartiani, niskani, yläselkäni, persukseni ja aivoni olivat tuskan vallassa. Mietin, että ajelen tiellä lojuvien geelipussien päältä, jos vaikka rengas puhkeaisi ja voisin keskeyttää. Olihan mulla mukana varakumi, mutta tuskin ennen pimeää olisin sitä saanut vaihdettua. Jossain vaiheessa muistin, että pisin yhtäjaksoinen pyörälenkkini on ollut 92km eli jälleen tuli uusi ennätys. Ei lohduttanut. Kun oli aika lähteä viimeiselle kierrokselle ja matkaa oli jäljellä 40km, päätin keskeyttää. Jos Mörökölli on kääntöpaikalla, jätän leikin kesken. Mua sattui niin joka paikkaan ja ajoasentoa oli mahdoton pitää. Itkin vuolaasti, niistin, itkin ja niistin. Mörökölli ei ollut kääntöpaikalla. Langetin kirouksen koko laaksoon ja kyyneleet poskilla valuen lähdin viimeiselle kierrokselle.

Ylös korkeita mäkiä, alas jyrkkiä mäkiä. Tasaista ja reipasta tuulta. Kyyneleitä. Mutta siinä se oli. Edessäni. Selkä. Ensimmäinen selkä koko matkalla. Teki mieli huutaa ja kiittää kanssakilpailijaa, mutta tuskin hänelläkään oli se paras mahdollinen päivä. Tyydyin sanomaan hiljaiset tsempit ja jatkoin matkaani. Ehkä se kipukin vähän hellitti ja päätin jatkaa matkaa kohti juoksun vaihtoa. Jotenkin järki yritti sanoa, että maraton oli vielä juoksematta, mutta itse yritin ajatella ainoastaan muutamaa pikku lenkuraa, jotka vielä pitää kiertää. En tiennyt yhtään aikaani, mutta 180km tuntui ikuisuudelta. Loppumatkan lauleskelin polkiessani ja kiihdytin hieman tahtia. Nopeampi tempo tuntui nyt paremmalta. 

Geelejä meni pyöräillessä 10kpl.

Geelikarkkeja 27kpl.

3 banaania.

Litroja urheilujuomaa.

Kaksi pullonlaittopysähdystä.

Yksi vessakäynti.

Yksi pyöräilyn pituusennätys.

Monta kyyneltä.

Litroja räkää.

Rohtunut ylähuuli.     

Ja aikaa 7h 12min. Työpäivä. Kauemmin kuin mun synnytys.

JUOKSU 42,2KM:

Vaihdossa ei ollut mikään kiire. Olin vaan erittäin onnellinen, että pääsin pyörästä eroon. Vaihdoin vaatteet ja kävin vessassa. Reitillä oli vielä jonkin verran puolimatkalaisiakin, joten oli kiva nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. Välittömästi kuulin nimeäni sieltä täältä. Ihmiset kannusti ja osa juoksijoista kertoi lukevansa blogia tai seuranneessa Instassa ja Twitterissä matkaani kohti Tahkoa. Se lämmitti niin kovaa, että enää mielessä oli vain maali. Ei ollut enää muuttujia, ei ollut kuin maali. Sinne mentäisiin vaikka kävellen. 

Reilun 20km, eli 2 ensimmäistä kierrosta, pystyin pitämään hyvää vauhtia. Syke ei noussut liikaa ja arvioin meneväni maratonin alle neljään tuntiin. Sitten alkoivat vaikeudet. Ongelmapolveni ei tykännyt välillä epätasaisesta maastosta eikä alamäistä, vaan se alkoi kerätä nestettä ja jäykistyi. Kokeilin nostaa kantaa pakaraan, ei taipunut. Plaah. Tiesin kuitenkin, että viime syksyn muut polviongelmat loistivat poissaolollaan, joten tämän kanssa kyllä pärjään. Se nyt on tuollainen ja seuraavana päivänä taas kondiksessa. Jouduin kuitenkin mataloittaan askelta. 

En voinut katsoa Mörökölliin, kun sattui niin lujaa.

Kun jäljellä oli 15km, iski tärinäkipu. Silloin vasta muistin, että en ollut tehnyt viime syksyn jälkeen yhtään pitkää juoksulenkkiä polveni takia. Hupsista. Kohta iho oli kosketusarka, rinnat, pakarat. Joka askeleella sattui kuin 40-asteen kuumeessa. Välillä pidin pyllystäni kiinni alamäessä, jotta se ei hylly. Se teki niin kipeää. Tää sama kipu oli mukana ensimmäisillä maratoneillani. Muistin, että tämä maraton oli kymmenes maratonini tai pidempi matka. Ajattele. Ensin viime syksynä unelmat todeksi Vaarojen Ultralla, nyt 200 päivässä täydenmatkan triathlonistiksi Tahkolla. Kaikki se tehty duuni. Kaikki nämä mahtavat ihmiset. Samalla stereoista rupesi soimaan Volbeatin Heaven Nor Hell ja purskahdin itkuun. Ketjureaktiona aloin vinkua kuin pieni porsas, jota vedetään saparosta, joten oli pakko keksiä jotain, mikä ei itketä. Keksin tomaatit. Ajattelin muutaman kierroksen tomaatteja. Punaisia, pyöreitä. Sellaisia kivoja tomaatteja. Ei itkettänyt enää.    

Kun 10km oli jäljellä, alkoi Tahko hetkeksi hiljentyä. Suurin osa oli jo tullut maaliin ja kuulutuksista päättelin kellon olevan jo reilusti yli yhdeksän illalla. Kannustusjoukot olivat lähteneet syömään tai jatkamaan iltaa ja me vaan juostiin. Oli jotenkin rauhallista. Viimeisellä kierroksella kiitin jäljellä olevat kannustusjoukot ja toimitsijat. Juoksin rauhallisesti, kivun rajoissa. Hyvästelin reitin mielessäni ja lupasin tulla ensi vuonna uudestaan. Kun oli 4km maaliin, näin Heidin sekä Jaanan viimeisillä kilometreillään vaihtoalueen toisella puolella. Tuli niin hyvä mieli, kun näin molempien #kerääkokosarja-naisten pääsevän maaliin. Hyvä me! 

Juoksun aikana söin niin paljon geelejä, että en pysynyt laskuissa. Kuitenkin söin niitä sen verran, että en syö hetkeen. 

Maraton aikaan 4.22.

  Elämäni ensimmäinen täysmatka aikaan 13.24.

Nyt on sitten aika kiitosten. Kiitos kaikille teille tämän matkan varrella kannustaneille. Kiitos Jussi Lotvoselle ja Panu Liedolle loistavasta TRIBASE-valmennuksesta. Kiitos Jannelle uimaopetuksesta ja siitä, että jaksoit aloittaa kanssani uinnin alkeista. Kiitos monille triathlonisteille, pyöräilijöille ja juoksijoille vinkeistänne. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kuunnella.  

Erityiskiitos Finntriathlon-organisaatiolle huikeista kisoista ja yllytyksestä. Koko hommahan lähti liikkeelle siitä, että @finntriathlon yllytti minua helmikuussa Twitterissä ilmoittautumaan Joroisten puolimatkalle niin sinnikkäästi, että löysinkin itseni ilmoittautumasta Tahkon täysmatkalle. Sitten yhdestä kisasta tulikin neljä kisaa aina sprintistä perusmatkaan ja puolikkaasta täysmatkaan. Ensi vuonna jatketaan!

Kiitos myös perheelle sekä Tampereella että Vaasassa. Kiitos, että saan nyt elää sitä elämää, josta haaveilin nuorena, mutta mihin en ennen uskonut pystyväni.

KIITOS